Vätsäristä Jäämerelle Norjaan - kauneutta ja kauheutta melontavaelluksella erämaassa

Olin jo kauan suunnitellut melontavaellusta packraftilla Vätsärin erämaahan Pohjois-Suomeen, jossa luonto tarjoaisi varmasti tähän aikaan vuodesta ainutlaatuisen kokemuksen ja paljon kaipaamaani rauhoittumista. Alue oli minulle jo aiemmilta vuosilta hyvin tuttu Metsäreitin järjestämistä Kairacross- ja Lapland Wilderness Challenge -seikkailu-urheilukisoista. Jokin Vätsärin kivisessä kauneudessa sai kuitenkin ajatukseni palaamaan aina kyseiseen paikkaan takaisin, ja tällä kertaa aluetta ei ollut tarkoitus juosta läpi niin sanotusti kello kaulassa, vaan nauttia luonnon syksyisestä kauneudesta rauhassa.

Valmistelut ennen erämaata

Taustaltani olen erä- ja luonto-opas, ja tämän kaltaiset sooloretket erämaahan aloitan ensin turvallisuustekijöiden huolellisella kartoittamisella. Alun perin tarkoitukseni oli meloa yksin Vätsärin erämaan läpi Norjaan ja lähteä melomaan Munkelva-jokea pitkin kohti Munkefjordia ja Jäämerta.

Ensimmäiseksi tutustuin huolella saman reitin lähiaikoina meloneiden matkakertomuksiin ja kokemuksiin. Tämä oli suunnittelussa sinänsä helppo vaihe, koska norjalainen miesystäväni oli juuri muutamia viikkoja aiemmin melonut Norjan puolella virtaavan Munkelva-joen ja osasi paikan hyvin tuntevana antaa siitä paljonkin tietoa. Lisäksi useampi suomalainen ryhmä oli melonut lähes saman reitin kesän aikana läpi. Keskustelin myös muutaman sevettijärveläisen paikallisen kanssa järvien vesitilanteesta, joka oli ilmeisesti matalin vuosikymmeniin.

Lopulta aiottu soolovaellukseni muuttuikin trio-vaellukseksi, koska savukoskelainen melontakaverini liittyi mukaan, ja norjalainen miesystäväni päätti liittyä retkueeseemme Munkelva-joen alussa. Turvallisuusnäkökulmasta tämä oli mainio juttu, enkä muutenkaan ole mikään vannoutunut soolovaeltaja, joten minulle sinänsä on sama, onko mukana nolla vai kolme ihmistä. Toki seurassa on aina mukavampaa ja apua on lähellä, jos jotain sattuukin matkalla.

Toinen huomioitava asia erämaa-alueilla on avun kutsuminen, jos jokin menee pahasti pieleen. Vätsärin reitillämme oli muutamia paikkoja, joissa kännykän kuuluvuus ja nettiyhteys oli suorastaan 4G-luokkaa, mutta itsestään selvää se ei kuitenkaan tällaisilla alueilla ole. Niinpä kannan usein omilla erämaavaelluksilla ja työssäni myös asiakasvaelluksilla mukana hätäviestin InReach-Miniä, jolla yhteyden saa sekä omaisiin että hätäkeskukseen myös alueilla, joissa kännykkäkuuluvuutta ei ole. Sillä on kätevää myös tilailla säätiedotuksia merkin omalta satelliitilta ja näin hieman orientoitua tuleviin olosuhteisiin. Poluttomilla erämailla turvallisuutta ei oikein voi mielestäni liioitella.

Eräs haastavimmista asioista pohjoisen erämaissa kuitenkin kohdallani, kuten monella muullakin, on sinne ajettava pitkä matka. Itse asun pienessä kylässä Nokian Siurossa, ja varhain aamun sarastaessa käynnistin autoni ja hain Tampereelta ystäväni ja kollegani matkakumppaniksi – hän oli myös suuntaamassa Vätsärin erämaahan. Lopulta ajoimme perille Sevettijärvelle hulppeat 13 tuntia, ja illan jo pimetessä jätin ystäväni rinkkoineen Kirakkajärvelle ja suuntasin itse yösi valtakunnanrajan yli Norjan Neideniin.

*Packraftit valmiina vesille Sollomuslompolon rannassa.*

Kohti Vätsärin kivistä syleilyä

Aamulla palailin miesystäväni kyydillä takaisin Suomen puolelle ja tapasin savukoskelaisen melontakaverini Suomen Näätämössä. Vaihdoimme nopeasti melontavarusteeni, rinkan ja packraftin toiseen autoon ja matkamme saattoi alkaa. Suuntasimme soratietä pitkin Semekurtan poroerotuspaikalle (kartta), johon jätimme ystäväni auton parkkiin.

Packraftit saa koosta riippuen kätevästi rullalle rinkan päälle, toki siihen tulee vielä lisäksi mela, pelastusliivi ja kypärä roikkumaan, joten ihan kevyestä kuormasta ei ole kyse. Itse olen oppinut kuitenkin jo minimoimaan rinkan muun painon, ja siinä eniten painaakin varmasti useamman päivän ruoka.

Semekurtan poroerotuspaikalta lähtee useita risteileviä polkuja alas Sollomusjärvelle, joka oli ensimmäinen kunnollinen melontakohteemme. Lähtöpäivämme oli varsin lämmin, ja sen kyllä tunsi hikoillessamme kuivapuvuissamme painavat rinkat selässä. Tähän aikaan vuodesta, kun syksy kuitenkin jo kolkuttelee ovella Vätsärin erämaassa, lämpötila voi olla oikeastaan mitä vain +20 ja -5 asteen välillä.

Sollomusjärven rannalla Vätsärin tuttu, kivinen erämaamaisema levittäytyi ympärillemme, kun täytimme packraftejämme melontakuntoon ja sidoimme rinkat niiden nokalle kiinni. Packraftilla pystyy mallista riippuen kuljettamaan yllättävän paljon tavaraa mukanaan, joten täyteen pakattu rinkka ei ole sille mikään ongelma. Osassa packrafteista tavaraa saa myös laitettua niiden sisään erillisiin säiliöihin. Meillä tavaraa ei kuitenkaan ollut noin neljän päivän retkelle niin paljon.

Ensimmäisten kunnon melanvetojen kohdalla Vätsärin järvet olivat jälleen kuin satumaailmasta, ja maisemat olivat henkeäsalpaavat. Järvenrannat kohosivat kivisinä, mäntymetsä peitti maanpinnan ja taivas hehkui sinisenä ylhäällä. Lämmin tuulenvire puhalsi ilmassa, mutta se voisi muuttua hyiseksi, mitä lähemmäs Jäämerta meloisimme.

*Vätsäri on täynnä kivien saartamia reittejä, joista joko pääsee tai sitten ei.*

Ensimmäinen yöpymispaikkamme Sollomusjärveltä Kurttejärven kautta melottaessa oli kapea Pätsikotajärvi. Muistin paikan hyvin monesta Kairacross-kisasta, missä olin viettänyt taukoa järven päädyssä sijaitsevalla kapealla kaistaleella nuotiopaikan vieressä. Päätimme pystyttää leirimme samalle paikalle.

Illalla istuimme katselemassa punaista auringonlaskua metsänrajan takana siintävillä tuntureilla, ja kuukkelit lentelivät ympärillämme korkeissa männyissä. Edelliset retkeilijät vaikuttivat jättäneen nuudelinsa läheiseen kivenkoloon, sillä yksikin kuukkeli lenteli ympäriinsä nuudelit nokasta roikkuen. Ei ehkä varsinaisesti metsäneläinten pääruokaa.

*Illalla ihmettelimme, kun auringonlasku ei vain loppunut. Kyseessä olikin Jänispään metsäpalo.*

*Aamulla vielä hymyilyttää, kun ei ole tietoa tulevien päivien savotasta.*

Syvemmälle erämaahan ”järvihypellen” packrafteilla

Seuraavana aamuna usva oli järveltä tuskin hälvennyt, kun leirimme oli jo koottu ja nousimme korkeaa mäkeä ylös kohti Pahtareikäjärveä ja Tuulijärveä. Vätsärin melomiselle tyypillistä on ”hyppely” järveltä toiselle, missä packraft on keveytensä vuoksi omiaan kulkuvälineenä. Kaikissa kantokohdissa voi vain heittää rinkan selkään ja joko taluttaa vedessä tai kantaa kädessä packraftin syvemmille vesille. Toki tässä kohtaa emme vielä tienneet, että loppumatkassa tulisimme tekemään tätä jumppaa niin paljon, että ihan helppoa se ei enää silloin olisi. Toistaiseksi matalalla oleva vedenpinta oli vaikuttanut matkantekoomme erämaassa vain vähän.

*Vätsärissä on myös monta vanhaa venetietä järveltä toiselle. Ne eivät kuitenkaan aina ole packraftailijalle parhaita siirtymäreittejä.*

*Aina välillä reittiä on käytävä katsomassa etukäteen myös jalkaisin.*

Saavuttuamme aina nimensä mukaisesti tuuliselle Tuulijärvelle, päätimme pitää lounastauon. Vääntäessäni kaasukeittimen päälle, katselin aaltoilevaa järvenpintaa. Vaahtopäät eivät varsinaisesti ole packraftille enää hyvät olosuhteet meloa, ja nyt olosuhteet olivat aivan siinä rajoilla, tulisiko melomisesta yhtään mitään. Tuulensuunta oli kuitenkin matkamme kannalta oikea ja otollinen, ja päätimme ruuan jälkeen suunnata jälleen vesille. Kelin muuttuessa ehkä vielä haastavammaksi täytyi kuitenkin olla valmis rantautumaan oman turvallisuutemme vuoksi. Lopulta kuitenkin meloimme Tuulijärven päähän ilman suurempia ongelmia. Järven oikealla puolella meitä tervehtivät jylhät kalliot ja syksyn ruskassa kellastuneet koivut. Erämaan väriloisto ja järven kristallinkirkas vesi saivat melojat suorastaan mykistymään ja kaivamaan kameraa esille.

*Jylhiä kallioita Tuulijärven rannoilla.*

*Vätsärin vesi on paikoin turkoosin sinistä ja kristallinkirkasta.*

Melontamatkan jälkeen jalkauduimme järvenrantaan rinkat selässä ja packraftit kainalossa. Seurailimme hetken aikaa Pakanajoen vuokrakämpälle menevää kivistä polkua, mutta lopulta päädyimme kulkemaan koko vaikeakulkuisen ja kivisen polun sivussa omia reittejämme. Paljon tallatut polut eivät aina ole niitä parhaimpia vaihtoehtoja kulkemiseen. Tosin, Vätsäriä pidetään poluttomana erämaana, mutta kyllä sieltäkin tietyistä paikoista polkuja löytyy.

*Tämän uljaan porohirvaan juoksu on loppunut juomapaikalle.*

Revontulien tanssi erämaassa

Pysähdyimme kartalla nimettömän, pienen joen varteen ja aloitimme leirin pystytyksen auringon jo laskiessa mailleen punaisena kajona taivaanrannassa. Olimme molempina päivinä liikkuneet noin 12 tuntia ilman suurempia pysähdyksiä, joten energiankulutus oli tietysti Vätsärin kaltaisessa maastossa huippulukemia. Näin ollen sekä aamu- että iltapalat sisälsivät aina hyvin paljon suklaata ja pähkinöitä peruspuuron lisäksi. Yön laskeutuessa saimme nauttia myös erikoisen väristä, violeteista revontulista, jotka tanssivat erämaan yläpuolella. Suljin silmäni ja vain nautin hetkestä. Nämä ovat niitä muistoja, jotka tallentuvat parhaiten omalle kovalevylle.

Aamun sarastaessa joen viereen pystytetty leirimme oli aamukasteesta läpimärkä. Hienojen joenvarsipaikkojen hinta on yleensä kosteuden tiivistyminen melkoisella tavalla telttoihin ja muihin retkeilykamppeisiin. Matkamme jatkui kuitenkin jälleen jalkapatikkaa ja packrafteja kantaen.

Yritimme edelleen seurailla Pakanajoen vuokrakämpälle menevää polkua, mutta se ei osoittautunutkaan kivien sävyttämässä maastossa niin helpoksi tehtäväksi. Pari kertaa otimme kunnon sivukierroksen maastossa, ennen kuin ymmärsimme olevamme jossain aivan muualla kuin oli alun perin tarkoitus. Tämäkin on hyvin tyypillistä Vätsärin erämaassa, missä välillä myös kompassi saattaa suuntaa ottaessa innostua pyörimään ihan miten sattuu.

*Aina välillä Vätsärissä saattaa yllättää lähes toivoton kivimäärä.*

Lopulta saavutimme jopa Vätsärin mittakaavassa kivikkoisen Alimmaisen Porijärven ja saatoimme jälleen lähteä kunnolla vesille ja melomaan. Packraftin kantaminen maastossa on helppoa verrattuna vaikkapa kanootiin, mutta pitkillä siirtymillä se ei ole mikään nautinto, oli packraft sitten rullattuna rinkan päällä tai avonaisena kädessä.

Järveltä lähti myös reitti Uuttuajoelle, jota pitkin tarkoituksemme oli meloa hiekkarannoistaan kuuluisalle Vuontisjärvelle seuraavaksi yöksi. Omat muistikuvani parin vuoden takaa Uuttuajoesta olivat kuitenkin melko negatiivisia; joki oli kivikkoinen ja paikoin todella matala, johon packraftikin lopulta jumiutuu pohjastaan kiinni. Mikä tilanne siis nyt olisi, kun vesitilanne oli matalampi kuin aikoihin?

Ei packraftillakaan nyt ihan mistä vain mennä

Ensimmäiset ongelmat packraftin kanssa alkoivat tosissaan pari sataa metriä ennen Vuontisjärveä. Joessa oli kuitenkin ollut matkan alussa syvähkö sivu-uoma, jota pitkin oli ollut hyvä meloa. Yhtäkkiä vesi hävisi lähes kokonaan ja oli noustava kahlaamaan ja vetämään packraftia lasteineen perässä. Liukkaat ja lipsuvat kivet jalkojen alla eivät tehneet hommasta varsinaisesti helppoa tai mukavaa. Tämä tyyli tulisikin leimaamaan koko loppumatkaamme, mutta tässä kohtaa en onneksi sitä vielä tiennyt.

*Vähän ennen Vuontisjärveä vesi vain hävisi jonnekin.*

Vuontisjärvien tutut vaaleahiekkaiset rannat tervehtivät meitä kuitenkin verrattain pian. Hiekassa näkyi siellä täällä juomaan tulleiden porojen jälkiä. InReachiin saamani säätiedotteen mukaan kohta sataisi ja lujaa, joten päätimme alkaa virittelemään tarppia telttojemme päälle ja suojata sivut täysillä packrafteillamme. Lopulta meillä oli kasassa oikea packraft-linnoitus!

Sade alkoi lähes sillä kellonlyömällä kuin oli ennustettukin, ja kuuntelimme sen ropinaa tarpin alla kaasukeittimen humistessa iltapuurojamme valmiiksi. Huomasin puhelimessani olevan myös melko lailla kenttää, joten minun oli mahdollista viestitellä miesystävälleni sijainnistamme ja hänen liittymisestään seuraavana päivänä mukaamme retkelle.

Samalla huomasin myös viestin kilahtaneen erääseen sosiaalisen median sovellukseeni. Kanoottiseikkailijat Antti Vettenranta (Kanootti ja tomaatti -nimellä You Tubessa) ja kanadalainen Martin Trahan olivat huomanneet leirimme ja jotenkin yhdistäneet sen sosiaalisen median syövereistä oikeisiin henkilöihin. Miehet olivat juuri tulleet kanootteineen pahamaineisesta Routasenkurusta, enkä voinut tuntea kuin myötätunnonsekaista ihmetystä. Itse olin kerran melonut Routasenkurun packraftilla paljon syvemmän veden aikaan ja sekin oli ollut todellinen tuskien taival. En halunnut edes ajatella tilannetta nyt ja kanootin kanssa.

*Packraftlinnoitus tarpilla ennen rankkasateen alkua.*

*Vuontisjärvien maisema on todellinen unelmahiekkaranta erämaassa.*

Matka jatkuu Munkelva-joella ja kohti Jäämerta

Seuraavana aamuna sade oli lakannut ja meloimme ison Vuontisjärven yli Jankkilan polun laidalla olevalle nuotiopaikalle odottelemaan miesystävääni. Sää oli muuttunut aiempaa huomattavasti viileämmäksi, ja palelimme jopa kuivapuvut päällä. Taivas oli raudanharmaa ja täysin pilvessä. Olimme nähneet jo tunteja aikaisemmin eilisen kanoottiporukan lähtevän kohti Norjan-puoleista Munkelva-jokea. Jo Uuttuajoella olivat eri kanoottien maalitahrat sävyttäneet joen pohjakiviä, joten mitä se mahtaisi olla Munkelvalla?

Miesystäväni saavuttua paikalle ja laitettua packraftinsa melontakuntoon, pääsimme jatkamaan matkaa. Norjan rajan erotti joella ainoastaan poroaidasta, jonka ali oli itsensä, toisen nostaessa verkkoaitaa, taiteiltava. Alun jokseenkin nopean melontatahdin jälkeen Munkelva-joen koko karmeus tuli hetkessä selväksi; joki oli paikoin rutikuiva ja täynnä kuivumisen muodostamia kiviesteitä. Mietin hetken ajan, miten kanoottiporukka tästä oli ennen meitä oikein mennyt?

*Norjalaiset miehet nostavat naiselle poroaidankin, että saa siitä meloa rauhassa.*

*Sitten alkaa olla huomattavasti tiukempaa ilmettä kivien piinaamalla Munkelva-joella.*

*Norjan puolella Munkelva-joki oli vielä paljon matalampi kuin olimme odottaneet.*

Ei auttanut kuin ehkä noin sata kertaa nousta uudelleen ja uudelleen ylös packraftista ja koittaa vetää sitä perässään joessa kahlaten. Aikaisempi säästä johtunut kylmäntunne oli hetkessä tiessään, mutta palaisi varmasti vielä takaisin.

Vietimme pienen ruokatauon erään kauniin vesiputouksen yläjuoksulla ihastellen norjalaisten jo täydessä loistossa ollutta ruskaa. Erämaa suorastaan kylpi keltaisen ja oranssin eri väreissä, mikä sai Munkelvan rankasta alusta mataloituneen mieleni hetkeksi taas nousemaan. Joen hyvin tunteva miesystäväni ehdotti myös lyhyttä, kävellen tehtävää kiertoreittiä, jotta välttäisimme joen vielä hankalammat paikat. Tässä kohtaa olin suurin piirtein valmis vaikka kiertämään koko Norjan välttääkseni ne joen pahimmat kohdat. Vetäessäni packraftia ylös jyrkkää sorarinnettä ja tiheää pusikkoa, en kuitenkaan ollut ihan varmasta asiasta, mutta pian kävi ilmi, että ratkaisu oli oikea.

*Ihastelemassa ja kuvaamassa Norjan ruskaa.*

*Packraftia taluttamassa alas jokseenkin jyrkkää sorarinnettä.*

*Munkelvalla osui reitille useampikin kaunis vesiputous.*

Muut päättivät yrittää alhaalla joella melomista, mutta itse päätin jatkaa rantapusikossa kävellen, kun kerran kävelemisen makuun oli päästy. Rämmittyäni varusteineni hetken sekä mudassa, että loputtomassa risukossa, huomasin joen mutkassa kanootin ja kaksi tutun näköistä hahmoa. Eiliset kanoottimelojat olivat siis sittenkin edenneet tänne! Liukastellen kaltevalla rantatörmällä huikkasin voipuneille miehille terveiset ja pysähdyin hetkeksi juttelemaan. Kuten olin arvellutkin, 80-kiloisen kanootin ja varusteiden kanssa oli ollut rankkaa Routasenkurussa. Eikä se helpommaksi ollut muuttunut Munkelvallakaan.

Kiviseen koskeen jääneen muun retkiporukamme vihdoinkin rantauduttua packrafteineen luoksemme, miesystäväni jutteli hetken kanoottiretkueen kanssa reitin mahdollisista haasteista vielä ennen maalia Munkefjordissa. Samaan aikaan huomasin joen jo alkavan nostavan usvaa ilmaan, mikä merkitsisi sekä illan pimenemistä, että sään kylmenemistä. Jatkaessamme matkaa, joki höyrysi jo kunnolla ja näkyvyys alkoi olla huono.

*Joki itsessään oli matala ja täynnä kiviä.*

*Jossain kohtaa melominen alkoi muuttua mahdottamaksi ja jatkuva kahlaaminen söi voimia.*

*Ilta alkaa hämärtää Munkelvalla, mutta matka jatkuu.*

Tuskaisan lopun jälkeen pimeässä häämötti Jäämeri

Pimeällä melomisessa on aina riskinsä, ja varsinkaan kylmällä kelillä niitä ei pidä ottaa. Auringon laskiessa olimme jo tuntien matalassa vedessä ponnistelun jälkeen saavuttaneet joen loppupään, jossa melominen oli pelkkää syvähköä ja sileää vettä. Näin ollen napsautimme otsalamput päälle ja tiristimme lihaksistamme vielä ne viimeiset energianrippeet, jotta saisimme melottua yöksi pois kylmää hohkaavalta joelta. Tässä kohtaa päällä olevista kuivapuvuista tuli suorastaan elintärkeitä, sillä niitä ilman matka ei olisi edes niissä olosuhteissa voinut jatkua.

*Täysin pimeää hommaa loppumatkasta – ja kylmää. En suosittele melontaa pimeässä, ellei ole aivan pakko.*

Olin pikku hiljaa saanut tarpeekseni koko Munkelva-joesta, ja se näkyi varmasti melontavauhdissani, mikä vain kiihtyi huippuunsa loppua kohden. Pimeässä oli vaikeaa nähdä ympärilleen, koska lämpötilan yhä kylmetessä joesta nousi kiemurtelevia savukäärmeitä ilmaan, lähes estäen otsalampun käytön. Yön pimetessä revontulet tanssivat jo taivaankannella, ja mietin mielessäni, että en pääse tältä joelta varmaan ikinä pois ilman hypotermiaa. En kuitenkaan lakannut melomasta, ja loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen saavutimme vihdoin melontamme päätepisteen!

Sysipimeässä oli kuitenkin vaikea sanoa miltä Munkefjordin vuono näyttää, mutta se oli varmasti hieno. En kuitenkaan voinut peitellä helpotustani napsauttaessani koivikkoon pysäköidyn autoni lämmittimen vihdoinkin päälle. Ajettuamme yöksi miesystäväni sukulaisten mökille Neideniin, saimme myös kunnolla syötyä ja saunottua. Omalla kohdallani alkoi selkeästi jo lyhytkin aika kultaamaan kaikki erämaanmuistot, ja suunnittelin mielessäni jo uutta matkaa Vätsäriin ja mahdollisesti myös Munkelva-joelle.

Kuvat: Kristina Latvala, Öyvind Friskilä ja Kirsi Mukkala