Varkaanuuni, Lohja

Tälle retkelle lähtiessä ilmassa oli tavallista enemmän jännitystä. Jos yleensä olen liikkeellä luotettavan kohdevinkin tai jostain lähteestä poimitun tiedon varassa, niin tällä kertaa ainoa johtolanka oli vain kartalta bongattu nimi Varkaanuuninmäki.

Vain sen verran oli uskonvahvistusta matkassa, että Jari Sevón kertoi Retkipaikan kommenteissa paikkaan liittyvän tarinan, jonka mukaan sitä oli käytetty aikanaan jonkinlaiseen piilotteluun. Paljon vastauksia ei tuokaan vihje antanut, päinvastoin, se vain ruokki uteliaisuutta. Se sammuu tunnetusti vain yhdellä konstilla, joten oli lähdettävä etsimään jotain – vailla aavistusta, mitä tarkalleen oli etsimässä.

Arvelin, että jos siellä oli jotain, jota Varkaanuuniksi kutsuttiin, niin sen tunnistaisi nähdessään.

Paikanpäälle jalkauduttuani lähdin liikkeelle jyrkänteen eteläpäästä. Montaa askelta ei tarvinnut edetä, kun ihmeteltäväksi kurottautui koivu, joka ei kasvutavassaan ollut aivan tavanomaisimpaan ratkaisuun päätynyt.

Kohta tuon kurvikkaan kaunottaren jälkeen kallio alkoi nojata yläosastaan hieman eteenpäin. Sen verran, että hätäisimmät olisivat moista saattaneet puoliluolana pitää. Eihän Ämmänuuninnokan uunikaan mikään näyttävin luonnonihme ollut. Vaan ei näkemäni vielä tuntunut Varkaanuunilta.

Seuraavaksi kallio pullistui suurena, kymmenmetrisenä, pallomaisena muotona. Sen alla oli vastaava ylikalteva jyrkänne, joka muodosti holvimaisen lippaluolan tapaisen tilan. Sitä olisi uuniksi hyvinkin saattanut kutsua, mutta ei siinä ketään olisi piiloteltu. Näyttävää työtä jäätikkö oli aikanaan tehnyt, mutta selkeästi en ollut etsimääni löytänyt.

Vaan vielä näyttävämpää oli edessäpäin. Siellä kallio kohosi yhä korkeammalle pystyjyrkkänä seinämänä, jonka yläosasta nojasi ulos kaksi murtunutta kalliolohkoa. Kuin toista niistä kannatellen kasvoi yksinäinen urhea kuusi.

Siinä olivat vuosia ottaneet mittaa toisistaan puu ja kivi. Tuon jylhän pohjoisen taistelun näyttämön alla oli lohkareikko, joka siinä alas jo kerran musertunut ja siinä maassa aloillaan jatkoi hiljalleen rapautumistaan. Suoran valon tavoittamattomissa lohkareikkoa peitti monin paikoin lumipeite, jonka paksuus vaihteli arvaamattomasti.

Jokainen askel piti astua tunnustellen. Vasta kun kamara ilmoitti olevansa vastassa, saattoi jalan varaan laskea koko painonsa. Siitä huolimatta tuo lohkareikko piti tutkia. Siellä olisi jotain, koska selittämättömällä tavalla se kutsui. Etenkin yksi, yläviistosta katsellen pari metriä muita ylemmäs kohonnut lohkare.

Maltoin mieleni. Kulkisin ensin jyrkänteen juuren loppuun. Saatoin olla hakemassa vaatimattomalta näyttänyttä koloa, jonka takaa aukeasi laajempi tila. Siksi piti varmistua, etten kulkisi vahingossa ohi. Vaan kaikesta huolellisuudesta huolimatta mitään ei ottanut löytyäkseen. Arvelin jo paikan nimen olevan suusta suuhun kerrotun tarinan mukana kasvanut. Vaan yksi kivi oli kääntämättä.

Kääntämättä se jäikin, sillä sitä eivät edes kokonaisen kylän miehet saisi aloiltaan hievahtamaan. Suuri kivi itsessään oli vain suuri kivi, mutta sen vieressä oli outo katos. Siinä ohut kivikaari lepäsi kivisten pilarien varassa. Korkeutta sen alle syntyneellä tilalla oli vajaan metrin verran, pituutta pari ja leveyttä noin metrin verran. Tuossa se oli jo sellainen ihme, jollaista ei toista ollut reissuillani vastaantullut. Sitä saattoi jo hyvinkin Varkaanuuniksi kutsua.

Poislähtiessäni vilkaisin vielä taakseni. Samassa muuttui mieleni. En minä vielä ollut lähdössä.

Siinä se oli, Varkaanuuni. Saatoin olla asiasta varma, vaikka olin nähnyt vastan pienen tumman kolon tuon suuren harmaan lohkareen alalaidassa. Kipusin lähemmäs ja näin, että tila jatkui sen takana. Aukko oli malliltaan kolmiomainen. Leveyttä ja korkeutta sillä oli 80 senttimetrin paikkeilla. Kiehtova se oli, kutsuvakin.

Ryömin sisään ja napsautin otsalamppuni päälle. Ahtaan sisäänkäynnin jälkeen tila avartui jopa parisen metriä leveäksi ja korkeuttakin oli puolentoista metrin verran. Ovelta perimmäiseen seinään oli hyvinkin yli neljä metriä.

Sama suipon holvin muoto, joka sisäänkäynnissä oli, jatkui myös luolan sisällä ja loi siihen hyvin omanlaisensa tunnelman. Sivuissa olleista pienistä aukoista pääsi sisään hieman valoa, ei liikaa vaan sopivasti, siten että se sais kostean kallion kimaltelemaan kauniisti.

Ja kauniit olivat myös luolan katon kirjavan kiven värit.

Vaikka paikka ei ollut suuren suuri, oli siinä jotain, joka teki siitä yhden omaleimaisimmista vierailemistamme. Se on myös mainio perheretkipaikka, sillä lähestulkoon näkyy tielle. Aivan taaperoille maasto saattaa olla hankala, mutta vähän isommille lapsille paikka tarjoaa oikein mukavan elämyksen. Ja sitä se on myös retkeilevälle aikuiselle.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6694174 E 339416

3 replies
  1. Jari Sevón
    Jari Sevón says:

    Sain vihdoinkin käytyä paikalla itsekin, hieno paikka. Harmi vaan kun ovat poistaneet sen kääntöpaikan käytöstä siinähän olisi ollut loistava lähtöpiste perheellisille.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.