Vanhat tammet ja sammalten hehku kuin satukirjasta – joulukuinen retki Salon Vaisakkoon

Salossa sijaitseva Vaisakon luonnonsuojelualue on tunnettu kevätkukistaan – huhti–toukokuussa keltaisten, valkoisten, sinisten ja violettien kevätkukkien väriloisto peittää metsänpohjaa kirjavana mattona. Mutta joulukuussa Vaisakko antaa toisenlaisen, vähintään yhtä upean luontoelämyksen: lumettoman talven sammalet, tammien ja metsälehmusten jylhät muodot sekä täydellinen hiljaisuus lumoavat kulkijan.

Reitti n. 4 km
Ei tuli- tai taukopaikkaa, polulta poikkeaminen kielletty
Lähtöpaikka kartalla

Olin joulun alla käymässä kotikaupungissani Salossa, ja näin pitkästä aikaa Kökarissa asuvaa siskoani ja hänen lapsiaan. Halusin tehdä heidän kanssaan aivan erityisen, rauhallisen päiväretken, ja ehdotin kohteeksi Vaisakkoa. Arvelin, että siellä ei tähän vuodenaikaan ole muita kävijöitä, joten paikan kauneudesta olisi nyt hyvä sauma käydä nauttimassa omassa rauhassa.

Vaisakkoon ajellaan Salosta ensin vanhaa ykköstietä (Vt 110) Turun suuntaan, kunnes Rikalan linnamäen ohittamisen jälkeen käännytään vasemmalle, viitassa lukee Angelniemi. Pienen matkaa ajettua kääntyy jälleen vasemmalle tie, jonka pikkuruisessa viitassa lukee Lehtiniemi. Tämänkin käännöksen jälkeen on vielä mutkittelua, mutta jatkossa Vaisakko on jo viitoitettu omalla nimellään, joten seuraa vain viittoja. Vaisakko näyttää löytyvän nimellään myös Google Mapsista, joka ilmoittaa paikan osoitteeksi Palttatien. Perillä odottaa pieni P-alue ja infotaulu.

Paikalle saapuessani tulin ajatelleeksi lehtiartikkelia, jonka luin jokin aika sitten Salon Seudun Sanomista. Siinä kerrottiin salolaisista paikannimistä, joiden juuret juontavat saamen kieleen. Vertailin mielessäni itselleni tuttuja paikannimiä Salosta ja Saamenmaalta. Angelniemi, Angeli, Vaisakko, Vetsikko… Onhan niissä jotain samaa!

Vaisakon reitti alkaa leveänä sorapolkuna, eikä sen alku tee suurta säväystä, ohittaen muun muassa hakkuumaisemaa. Kannattaa kuitenkin kulkea reippain mielin eteenpäin, sillä pian alkavat pitkospuut, ja maisema käy askel askeleelta paljon kauniimmaksi. Kauimmaisessa pisteessään reitti seurailee hetken meren rantaa, joskin tunnelma pysyy koko ajan varsin metsäisenä.

Vaisakko on herkkää luonnonsuojelualuetta, joten varsinkin keväällä ja kesällä tulee olla hyvin tarkka askelissaan ja pysytellä tiukasti valmiilla polulla tai pitkoksilla. Reitin alussa onkin tästä ohjeistus, ja samalla pyydetään olemaan kiipeilemättä puissa. Monia puita peittääkin Vaisakossa kaunis vihreä sammal.

Pitkospuiden varrella on paljon kaunista katseltavaa. Itse nykyään Lapissa asuvana ovat omiin silmiini alkaneet näyttää varsin eksoottisilta esimerkiksi kalliot ja kalliomäet, sekä tietenkin sammaleiden talvinen vihreys. Myös vaahteranlehdet saivat minut innostumaan. Vaikka ne olivat jo kuolleet, ihailin niitä tarkasti – näitä suuria lehviä tulee Lapin luonnossa etelän tytölle ikävä.

Vaisakossa on yksi reitti. Ensin kuljetaan noin 1,5 kilometriä suoraan, kunnes alkaa noin kilometrin pitkä rengasreitti. Kun se on kierretty, palataan takaisin omia jälkiä jälleen sen tutut 1,5 kilometriä. Kokonaiskierrokselle kertyy siis matkaa nelisen kilometriä, josta kaikkein kauneimmat osuudet ovat ehdottomasti rengaspolun varrella. Eksymisen vaaraa ei mielestäni ole, koska reitti erottuu maastosta hyvin ja se on merkitty oranssein vinoneliöin.

Rengasosion varrella on muun muassa jättiläismäisiä, vanhoja tammia, joiden muodot, paksuus, ihmeellinen kaarna ja kaunis sammalpeite saivat ihailuja koko seurueeltamme. Miten kaunista! Kun maa ei kuki kevään tapaan, silmät huomasivat keskittyä paremmin noihin massiivisiin puihin. Lapissa jo muutaman vuoden asuneena minun etenkin oli vaikea ymmärtää, että puut ylipäänsä voivat olla noin korkeita, saati paksuja. Ihan kuin saduissa!

Reitin varrella ei ole varsinaista eväspaikkaa, ei edes penkkiä. Jos täällä haluaa evästellä, kannattaa mukaan ottaa valmista nautittavaa vaikka termarissa. Rengasreitin kauimmaisesta pisteestä löytyy paljas kallio meren rannalta, vastapäätä Vuohensaaren rantaa. Horisontissa näkyy muun muassa Salon vanha viljavarasto, joka hiljattain on saanut seiniinsä jättimäisen muraalin.

Tässä rannalla voi pysähtyä vaikka eväitä nauttimaan.

Itse löysin evästauolla maasta pienen metsänhengen, joka tuijotti meitä suurine silmineen.

Meidän seurueellamme mukana oli glögiä, mutta levottomaksi ryhtynyt nuorimmainen – siskontytön pikkuruinen koira – piti huolen siitä, että aivan liian pitkäksi aikaa emme jääneet evästauolle lorvimaan. Ja hyvä niin, sillä kotona äidin luona meitä odotti pian joulupöytä, ja koska Vaisakossa oli niin paljon ihmeteltävää, aikaa oli varattava ennen kaikkea polunvarren näkyjen ihmettelemiseen matkan edetessä.

Reissuun meillä vierähti lopulta muutama tunti. Oli ihanaa saada nauttia etelän luonnon kauneudesta rauhassa, ilman kiirettä. Paria koiranulkoiluttajaa lukuun ottamatta emme törmänneet reissun aikana muihin. Retkestä jäi aivan ihana muisto, jota vaalin pitkään!