Vaikuttava koskikohde helppojen yhteyksien varrella: Vantaankosken luontopolku, Vantaa

Vantaankosken luontopolku on yhden kilometrin mittainen rengasreitti, joka kulkee polkua, pitkospuita, portaita ja siltoja pitkin Vantaankosken rannoilla. Kohde on helppo saavuttaa suoralla bussiyhteydellä Helsingistä, ja se on kaunis myös näin talvella. Kävin itse kulkemassa reitin tammikuisen aamun auringonpaisteessa, jolloin aurinko nousi upeasti maiseman taustalla. Voin kuvitella, että tämä paikka on erittäin hehkeä myös tuomien kukkiessa.

Reitin alkupiste kartalla
Rengasreitti 1 km
Tulipaikka: ei, mutta pöytäryhmiä ja roskikset
Esteetön: ei
Saapuminen autolla: Kuninkaantie 28, Vantaa
Saapuminen julkisilla: HSL:n bussi 431 Helsingistä tuo 200 m:n päähän reitin lähtöpisteestä (Kuninkaantien ja Vantaankoskentien risteykseen, pysäkki: Ruukinranta). Vantaankosken juna-asemalta (P-juna) kohteeseen on kävelymatkaa 1,7 km.

Bussi 431 Elielinaukiolta tuo lähes suoraan reitin äärelle, Ruukinrannan pysäkille vain parinsadan metrin päähän alla olevasta opastaulusta. Myös autolla saapuville on tilaa, mutta hyvin rajoitetusti: Kuninkaantieltä on pääsy rinteessä oleville P-alueille, mutta vain yksi niistä on kaiken kansan käytössä, siinä missä muut on varattu alueen yritysten asiakkaille. Luontoon itse jalkautuessani oli sunnuntai ja kello näytti yhtätoista. P-alueella oli muutama auto.

Pikku pakkanen nipisteli poskipäitä ja sormia. Lumi teki maisemasta postikorttimaisen. Viereinen, vanhassa viilatehtaassa kosken äärellä toimiva ravintola näytti nukkuvan syvää talviunta. Myöhemmin sainkin kuulla, että kyseessä on tilausravintola.

Tutkin P-alueiden kupeessa olevaa karttaa, ja olin hyvin kiitollinen sen selkeydestä. Olin itselleni täysin vierailla mailla, joten helppolukuinen kartta, joka antoi ymmärtää, että täällä toden totta on ihan oikea luontopolku, valoi minuun tarmoa ja uskoa.

*Opastaulun luota voi suunnata suoraan sillalle ja lähteä kiertämään reittiä vastapäivään.*

Suuren kosken kohina oli niin vastustamaton, että asiaa sen enempää miettimättä lähdin sillalle koskinäkymää katsomaan. Samalla tulin tehneeni päätöksen kiertää reitti vastapäivään. Silta on maantiesilta, joten koskea ihailevien jalankulkijoiden on hyvä huomata, että siitä menee myös autotie. Liikkeellä oli lisäkseni lähinnä koiranulkoiluttajia sekä yksi pariskunta kaukoputken kanssa – ilmeisesti täällä voisi bongata jopa kuningaskalastajan? Sopisihan se hyvin Kuninkaantien ja Kuninkaan kartanon maisemiin.

*Näkymä sillalta. Vasemmalla vanha viilatehdas, jossa nykyisin toimii ravintola.*

Ihailin sillalla hyvän tovin auringon nousua metsän takaa. Maisema oli kaunis, jopa postikorttimainen etenkin nyt lumen ja auringon kruunatessa sen valollaan ja energiallaan. Näkyvissä ei ollut teollisuus- tai muitakaan rumia rakennuksia maisemaa pilaamassa. Äänimaailma sen sijaan muistutti, että olin liikenneyhteyksien äärellä: Kehä III humisi kilpaa kosken kuohujen kanssa, ja aina välillä nousi ilmoille lentokone viereiseltä lentokentältä, jonka tunnemme Helsinki-Vantaana. Kuuntelin äänikirjaa, joten minua äänimaailma ei haitannut.

Ylitin lopulta sillan joen toiselle puolelle ja aloitin luontopolun kiertämisen. Heti sillan jälkeen reitti kääntyi vasemmalle alas rantametsään puisia portaita pitkin. Siinä oli opaskarttakin vielä uusiksi, joten tiesin olevani oikeilla jäljillä. Viereinen metsärinne, puusto ympärillä ja joen äärelle laskeutuminen rauhoittivat oloa ja äänimaailmaa heti, aivan kuten luonnon syliin astelu aina tekee.

*Autotieltä portaat ja pitkokset johdattavat alas joenrannan luontoon.*

Tuntui mukavalta saada rentoutua omaan rauhaan ja nauttia reitistä ylhäisessä yksinäisyydessä. Katselin, kuinka virran voima tanssitti irtonaisia jäälauttoja kosken alle muodostuneessa joen kainalossa, suvannossa, rauhaisaan tahtiin. Samalla aurinko oli jälleen jäänyt rinteen ja muhkeiden kuusien taakse, kun olin laskeutunut alas sillalta. Telkkänaaras sukelteli yksinään jäälauttojen lomassa.

*Virta pyörittää rauhallisesti vedessä kelluvia jäälauttoja.*

Kauniille rantapaikalle rakennettu eväspöytä uinui lumen alla talven rauhassa. Voin kuvitella, kuinka ihana tämän ääreen olisi istahtaa keväällä juomaan vaikkapa termosmukista teet ystävän kanssa, katsellen ja haistaen, kuinka tuomet ja muut lehtipuut puhkuvat vuoden parasta aikaa. Tässä talvipäivän hetkessä ajatuskin kesästä tuntui unenomaiselta välähdykseltä, niin kaukaiselta, että mahtoiko sellainen olla tottakaan.

Toki, jos minulla olisivat nyt olleet hetivalmiit eväät, ystävä sekä lämpimät pyllynaluset mukana, mikään ei olisi estänyt istahtamasta pöydän ääreen teehetkelle myös näin tammikuussa!

*Matkan varrella on pöytä-penkkiryhmä. Lisää istuskelupaikkoja löytyy pysäköintialueiden tuntumasta Viilatehtaanniemestä.*

Jyrkemmällä törmällä veden lähellä puinen reitti oli rakennettu kulkemista helpottamaan. Ihmettelin kuusien paksuutta ja katselin, kuinka mustarastaat puuhailivat jotakin pienissä, sulissa noroissa, joita lirisi korkealta rinteestä jyrkästi alas laskeakseen hiekkaisen pohjansa ylitse lopulta Vantaanjokeen.

Matkalle mahtui myös perinteistä pitkospuuta. Ihmettelin, kuinka ketään muuta ei tuntunut olevan liikkeellä. Aina välillä reitiltä erkani polkuja ylös rinteeseen. En tullut kertaakaan nousseeksi katsomaan, mitä siellä on. Pelkäsin, että siellä olisivat ”ihmisten ilmat”, enkä halunnut rikkoa sitä ihanaa oloa, joka minulla oli, kun kuljin täällä luonnon suojissa, piilossa, rauhassa, kauneudessa.

Reitin mieleenpainuvin osuus maantiesillan maiseman jälkeen oli alla näkyvä pätkä, jossa lankkupolku kulki melkeinpä vesirajan yläpuolella ja antoi todella hienon maiseman joelle paksujen kuusien lomasta. Portaita pitkin nousin tämän jälkeen toiselle sillalle.

Mustakosken sillalta maisema oli metsäinen ja maalaismainen molempiin suuntiin. Hyvin kaunis näkymä, jossa varsinkin lumikuorrutteiset jättikuuset tekivät vaikutuksen. Katselin jäälauttojen aika vauhdikastakin lipumista pitkin jokea – tässä on selkeästi ihan kunnon virtaus.

Mustakosken sillan jälkeen ollaan jo lähes takaisin P-alueilla ja vanhalla viilatehtaalla. Kävin vielä Viilatehtaanniemen kärjessä. Niemi tunkeutuu Vantaanjoen mutkaan ja on lähes kokonaan veden ympäröimä. Sen harteilla oli useampikin eväspöytä ja roskis. Kukaan ei ollut evästelemässä, mutta kesällä voin kuvitella paikan olevan suosittu.

Itse olin kuitenkin iloinen, että sain kokea tämän kierroksen juuri näin tammikuussa. Se toi ihanan ja helpon luontopyrähdyksen keskelle vuodenaikaa, jolloin itse koen etenkin poluttomaan luontoon lähtemisen olevan melkoisen kynnyksen takana. Ihanaa, että on olemassa tällaisia valmiita reittejä, joilla voi olemattomalla kynnyksellä nauttia huolettomasti luonnon kauneudesta ja keskitalven auringosta.