Syksyinen päiväretki Paloheinään Haltialan upeisiin metsiin Helsingin Keskuspuistossa

Teksti ja kuvat: Timo Tanninen

Helsingin Keskuspuiston pohjoisosan metsät osoittautuivat oivalliseksi päiväretkikohteeksi. Alueen retkeilyinfraa on kehitetty merkittävästi viime vuosien aikana samalla kun arvokkaan metsäluonnon suojelua on vahvistettu.

• Kohde kartalla
• Reitit: lukuisia vaihtoehtoja (ks. kartta), mm. Siimespolku 2,4 km
• Palvelut: mm. kahvila, ulkoilumaja, kota
• Saapuminen julkisilla: mm. bussilinja 66 Paloheinä
• Saapuminen autolla: Pakilantie 124, Helsinki

Nuorena poikana 1960–1970-luvuilla liikuin Helsingin Paloheinän maastoissa viikoittain juoksu- ja hiihtolenkeilläni. Talviset hiihtolenkkini suuntaan edelleen usein juuri Paloheinän hyvin hoidetuille laduille. Siitä oli kuitenkin aikaa, kun viimeksi liikuin Paloheinässä Haltialan metsäalueella sulan maan aikana. Niinpä päätin kokeilla, miltähän Haltialan syksyiset metsät mahtavat tänä päivänä tuntua luontoa tarkkailevan päiväretkeilijän kannalta.

Yhdistelmällä kävely–metro–bussi pääsin itäisestä Helsingistä Paloheinään reilussa puolessa tunnissa. Tämä on Paloheinän Haltialan metsien ja laajemmin koko Helsingin Keskuspuiston ehdoton valtti – alue on eri suunnista helposti ja nopeasti saavutettavissa julkisilla kulkuvälineillä. 

Hiihtosesongin aikaan, varsinkin aurinkoisina viikonloppuina, Paloheinässä kuhisee hiihtäjiä. Nyt lokakuun lopun pilvisenä arkipäivänä tuo tuttu hiihtolenkkien alkupiste oli kuitenkin huomattavan hiljainen.

Sen verran olin tehnyt taustatyötä, että huomasin uutisen monille niin tutun Paloheinän ulkoilumajan yrittäjän vaihtumisesta. Ulkoilumajan kahvila on nyt saanut nimekseen ”Kahvila Palomaja”. Kurkkasin sisään ja heti näkyi, että kahvila on saanut uuden, viihtyisämmän sisustuksen. Ympäri vuoden avoinna oleva kahvila tarjoaa niin lounasta kuin pienempää suolaista ja makeaa purtavaa. Ulkoilijoiden käytössä on myös pukuhuoneet, suihkut, käymälät sekä lukittavia säilytystiloja. Ulkoilumajan pihapiirin tuntumaan on rakennettu kaikille avoin kota tulisijoineen.

Paloheinän majan pihalla oli hieno opastustaulu Haltialan metsäalueesta reitteineen. Reittivaihtoehtoja on todella runsaasti yhteensä useiden kymmenien kilometrien edestä. En halunnut rajoittaa omaa kulkuani johonkin tiettyyn reittiin, vaan kulkea ”omia polkujani” pitäytyen kuitenkin merkittyihin polkuihin maaston kulumisen ehkäisemiseksi. 

En ehtinyt kävellä kuin pari minuuttia, kun ulkoilutien varrella komeili seuraava opastustaulu. Se kertoi siitä, että olin tullut Haltialanmetsän luonnonsuojelualueen rajalle. Helsingin kaupunki on viime vuosina perustanut lukuisia uusia luonnonsuojelualueita. Vuonna 2020 perustettu Haltialanmetsä on metsäisistä luonnonsuojelualueista suurin, 137 hehtaaria. Koillisessa ja luoteessa alue rajautuu suoraan paljon vanhempiin Haltialan aarnialue- ja Pitkäkosken rinnelehdot -nimisiin luonnonsuojelualueisiin muodostaen näin komean, lähes parinsadan hehtaarin kokonaisuuden.

Lähdin kulkemaan tuttua talven hiihtolatujen pohjaa pieneen ylämäkeen. Nykyajan leveät hiihtolatujen pohjat eivät minusta ole kovin houkuttelevia retkeilyreittejä. Niinpä olin tyytyväinen, kun heti mäen päällä pääsin kääntymään oikealle minulle ennestään tuntemattomalle Siimespolulle. Mukavan kapeahko, kivituhkalla päällystetty ja oranssin merkein merkitty Siimespolku on kokonaisuudessaan 2,4 kilometriä. Polku esittelee alueen metsäluontoa, kuusivaltaista sekametsää, jossa huomio kiinnittyy isojen haapojen ja lahopuuston yleisyyteen. Yhtäkään toista kulkijaa ei reitillä tullut vastaan, syksyisen kostea metsä oli muutenkin hiljainen tikkojen nakutuksia lukuun ottamatta. Pari mustarastasta lenteli edessäni polun yli ja vanhan metsän tunnuslaji, ihastuttava puukiipijä eteni ison kuusen runkoa ylöspäin. 

En kävellyt Siimespolkua ihan loppuun asti, vaan suuntasin muita polkuja pitkin kohti Haltialan aarnialuetta. Aarnialueen metsät olivat suojeltuja jo silloin, kun nuorena poikana lenkkeilin täällä. Ei siis ihme, että aarnialueen metsä on tänä päivänä todella komeaa luonnonmetsää, jossa metsien uhanalaisille lajeille elintärkeää lahoavaa puuta on runsaasti. Maaston kulumisen ehkäisemiseksi kulkijoita pyydetään – minusta ihan oikein ja perustellusti – liikkumaan vain jalkaisin ja pysymään merkityillä poluilla. Polku osoittautuikin vastikään rakennetuksi hienoksi polkusillaksi. Täälläkään ei ketään tullut vastaan, joten sain fiilistellä aarnialueen lumoavaa vanhaa metsää ihan rauhassa, yhdessä mahtikuusessa mekastavien korppien kanssa.

Aarnialueelta jatkoin matkaani hiekkapintaisia ulkoiluteitä pitkin kumpuilevassa metsämaastossa kohti Vantaanjoen Pitkäkoskea. Joen uoma muodostaa tässä kohtaa Helsingin ja Vantaan kaupunkien välisen rajan. Rehevät rantametsät Pitkäkosken molemmin puolin on suojeltu ja kulkeminen on rajattu hyvin hoidetuille, merkityille poluille. Pysyin Helsingin kaupungin puolella ja ihastelin polulta Pitkäkosken rinnelehdon hulppeita, sammaloituneita maapuita. Kahdessa kohtaa puiset rappuset vievät alas kosken näköalapaikoille. Yritin kovasti kiikaroida, näkyisikö joella koskikaroja, mutta eipä tällä kertaa. Tästä aiheutuneen pienen harmituksen vei hetken päästä mennessään ylempänä rinteessä touhukkaasti lennellyt toinen suosikkilintuni, pirteä peukaloinen.

Rinnelehdosta jatkoin matkaani hiekkapintaista ulkoilutietä pitkin perinteikkäälle Pitkäkosken majalle. Toiveena oli päästä maistamaan majan legendaarisia munkkeja. Maja oli kuitenkin kiinni, aukioloaikoja kerrottiin päivitettävän majan FB-sivuilla. Pitkäkosken majalta on valittavana useita reittejä takaisin Paloheinään. Päätin edetä vanhinta ja varmaan käytetyintä pääreittiä pitkin, joka sitten jatkuu Pirkkolaan ja edelleen Helsingin Keskuspuiston eteläisimpiin osiin asti. Eipä täälläkään liikaa ruuhkaa ollut, kahden kilometrin matkalla pari pyöräilijää tuli vastaan ja rullasuksihiihtäjä meni ohitseni pitkässä, loivassa alamäessä. 

Tultuani takaisin Paloheinään tutkin vielä karttoja ja huomasin, että välittömästi Paloheinän jäähallin lounaispuolelle on tänä vuonna perustettu uusi, Pakilanmetsä-niminen luonnonsuojelualue. Piipahdin retkeni lopuksi nopeasti vielä siellä, kun paluubussini lähtöön oli vajaa 10 minuuttia aikaa. Suuret kuuset, jättiläishaavat ja maapuut vakuuttivat minut hetkessä. Ilman muuta tämäkin metsä on ollut hyvä suojella arvokkaan metsäluontonsa takia ja hienona täydennyksenä olemassa olevaan suojeltujen metsien verkostoon. Ulkoilutieverkosto varmistaa sen, että Keskuspuiston kävijät, lähialueen päiväkotilapset ja koululaiset mukaan lukien, pääsevät nauttimaan tästäkin luonnon helmestä.

Paluumatkalla bussissa minut valtasi todella hyvä mieli. Ajatella, että pääkaupungissamme, erinomaisten kulkuyhteyksien varrella on näin upea metsäalue monipuolisine, hyvin hoidettuine reitteineen ja selkeine opastustauluineen ja viittoineen. Urheiluharrastusten lisäksi alue on kuin luotu rauhallisille päiväretkille niin pääkaupunkiseudun asukkaille kuin kauempaakin tuleville, siitä lämmin kiitos Helsingin kaupungin päättäjille ja työntekijöille! Erämaisempiin retkeilykohteisiin tottuneelle täältä puuttuu oikeastaan vain tulenteko- ja telttailumahdollisuus, mutta Helsingin Keskuspuiston huikean käyttöpaineen takia tämä on täysin ymmärrettävää. 

Harrastusmahdollisuudet Paloheinässä ovat muutenkin todella monipuoliset: retkeilyn ja luonnontarkkailun, lenkkeilyn ja hiihdon lisäksi voi harrastaa vaikkapa suunnistusta, maastopyöräilyä, golfia, frisbeegolfia, vetää mäkiharjoituksia Paloheinän täyttömäen portaissa, löytyy jäähallia, pulkkamäkeä, leikkipuisto, yrittäjävetoinen kiipeilypuisto jne., oman maun mukaista puuhaa vaikkapa koko perheelle! Tarjontaan kannattaa tutustua etukäteen Helsingin kaupungin Keskuspuistoa käsitteleviltä nettisivuilta.

Timo Tanninen, luonnonystävä