Tiesitkö, että keskellä Lappia on poikkeuksellinen tulivuori? Sattasvaara on omituinen erakko, ja sen huipulla on hyvä olla

Oli talven syvin kaamospäivä. Nojasin otsalla auton ikkunaan ja katselin ohi virtaavaa Sodankylän maisemaa. Metsiä, vaaroja ja soita, loputtomasti ja taas loputtomasti. Pakkasen kajossa ikkunasta vilisevään erämaamaisemaan oli helppo uppoutua.

Yhtäkkiä kaukana horisontissa, vasten kaamoksen utuista, sinipurppuraa taivasta, kohosi erikoinen näky. Se oli muodoltaan kuin pihalle kipattu sorakasa, yhtä yksinäinen ja kartiomainen ja jotenkin kaikessa erakkoisuudessaan silmiinpistävän kummallinen, tietenkin lumen valkoiseksi peittelemä. Se oli aivan valtava, kohosi ylle kaiken muun, vaikka oli kaukana. Silti se tuntui jotenkin pröystäilemättömältä, ei tehnyt itsestään numeroa. Vain pienen hetken aikaa se näkyi, ennen kuin tien varrella kasvava metsä taas peitti näkymän.

Mikä kumma se oli?

Hieman myöhemmin, kaamoksen päätyttyä ja auringon jo noustua valaisemaan valkoista hankien maata, mieheni vei minut ajelulle. Seutu oli hänelle tuttu, sillä samassa maisemassa, jossa tuo kummallinen vaara kohosi metsien ja soiden keskeltä, oli hänen vanha työpaikkansa, Pahtavaaran kultakaivos.

Ajelimme viivasuoraa tietä pitkän matkaa länteen. Pian metsien läpi erottui kiviseinä, latvojen yllä kohosi sinivalkoinen huippu.

Tämä on Sattasvaara.

Jo aiemmin oli minulle syntynyt palava tarve käydä Sattasvaaran luona. Halusin tavata tuon yksinäisen jättiläisen, joka minusta tuntui niin kovin kutsuvalta ja kotoisalta. Halusin nähdä, miltä Sodankylä sen huipulta näyttää, tuntea, miltä kiveliöiden tuuli sen huipulla tuoksuu ja kokea, millainen rauhan ja yksinäisyyden ihana tunne sen huipulle kiipeäjää hemmottelee.

Niinpä palasin paikalle heinäkuun lämmön syleillessä korpia ja kairoja.

Ennen Rajalan kylää osoittaa metsään kutsuva viitta: ”Sattasvaara 1,4 km”. Reitin haaraan sai auton parkkiin, heitin repun selkään ja entisenä eteläläisenä lukitsin vanhan tavan mukaisesti myös ovet. Metsään johdatti kutsuva mönkijäura, joka pian kapeni poluksi. Reitti oli merkitty valkoisin maalitäplin.

Maassa näkyi paljon kaunista.

Vanamot kukkivat vaaleanpunaisina mättäinä, ja siellä täällä näkyi myös tähtitalvikkien valkoisia, nuokkuvia päitä. Niin kaunis kukka kuin tähtitalvikki onkin, on se joko väsynyt, ujo tai surullinen: se roikottaa kaunista kukkaansa kohti maata.

Varpujen seassa räpelsi perhonen. En ollut ennen nähnyt sellaista, mutta luulisin sen olevan täpläsiilikäs. Ken paremmin tunnistaa, saa mieliisti kommentoida.

Laskeskelin hiljaa mielessäni, että 1,4 kilometriä ei ole pitkä matka. Polku kuitenkin jatkui ja jatkui tasamaata, vaikka matka oli korkealle vaaran huipulle. Olisiko viimeinen osio taipaleesta siispä äkkijyrkkää nousua?

Pian selvisi, että olin oikeassa. Polku loppui, ja edessä näkyi vain jyrkkä kiviseinä. Vasemmalle puolelle jäi ryteikkö, oikealle poroaita. Kadotin reittimerkinnätkin… Hetken aikaa tilannetta mittailtuani päätin etsiä rinteestä vähänkin helpommalta näyttävän väylän ylös. Minun oli päästävä huipulle. Laitoin kameran reppuun ja kiipesin louhikkoista rinnettä kohti taivaita, käyttäen valtaosan matkasta käsiä kiipeämisapuna. Tunsin itseni hetken aikaa vuorigorillaksi.

Rinteessä oli paikoin valtavia kiviterasseja, jotka olisivat olleet hyviä hengähdyspaikkoja, ellei minulla olisi ollut noin miljoonaa hyttystä kaverina. Olin laskenut sen varaan, että tunturituuli pitäisi sääsket loitolla – vaan taisipa Sattasvaara suojata minua pienimmältäkin tuulenviritykseltä. Alkoi olla jo hiki, ja janosin päästä huipulle, jossa toivoin edes jonkinlaisen tunturituulen viilentävän minua.

Onneksi vain yhden valehuipun jälkeen saavutin Sattasvaaran todellisen huipun.

Huipulla odotti kivinen laaja kenttä pensaineen ja palovartijan majoineen. Koska minulla ei ollut minkään valtakunnan kiirettä, vetäydyin alkajaisiksi majan pedille pötköttämään. Otin pienet nokkaunet, joiden jälkeen selailin vieraskirjaa. Majan yllä suuri taivas juoksutti hiljalleen pilvipeittoa eteenpäin ja aika oli pysähtynyt Sodankylän korpien yllä.

Siinä sitä kelpasikin pötkötellä ja lipittää vettä rankan kiipeämisen jälkeen. Vieraskirjassa oli paljon retkikertomuksia, moni kertoi olevansa Sodankylässä vain matkalla. Ymmärsin sinäkin hetkenä kuinka onnekas olen, että asun täällä.

Jätin suuremmat kamat mökkiin odottelemaan siksi aikaa, kun kiertelin vaaran huippua. Kivikkoinen huippu on paikoin yltynyt suoranaisiksi kalliontöppäreiksi, pari kolme metriä korkeiksi kivimuodostelmiksi siellä täällä.

Yllä olevassa kuvassa erottuu Kevitsan kaivoksen rakennelma vaaleana kartiona kaukana horisontissa, linnuntietä 25 kilometrin päässä.

Yllä Pahtavaaran tällä hetkellä hiljainen kultakaivos ja sen takana Paskamaan lakeuksia. Onkohan nimenantaja tiennyt, kuinka paljon maaperässä on kultaa?

Horisontissa vasemmalla kuvittelen tunnistavani Oratunturin huiput.

Haamuna erottui myös lähimmän tunturin, Kaarestunturin siluetti. Tunturi piilotteli lökölämpimän, lähes pysähtyneen kesäilman kosteudessa.

Ehkäpä palovartijan majan ja siellä odottavan pedin ansiosta huomasin asettuneeni huipulle jotenkin kodiksi. Minun ei tehnyt mieli pitkään aikaan lähteä jatkamaan matkaa, vaan istuskelin siellä täällä huipulla, katselin maisemaa ja mietin olemassaolon kysymyksiä. Mietin niitä asioita, jotka olivat minut tänne huipulle johdattaneet, ja mietin Sattasvaaraa, jonka otsalla istuin ja joka tarjosi minulle lepoa, maisemia ja myös ajatuksetonta rauhaa.

Postovaara pääsi myös tulevaisuuden kohdelistalle.

Kierreltyäni huipulla olin kiinnittänyt alitajuntaisesti huomiota siihen, että maastokartan merkintöjen vastaisesti huipun pohjoispuolelta ei näyttänyt johtavan alas selkeää reittiä. Niinpä levättyäni riittävästi ja kadotettuani ajantajuni, oli aika perehtyä alas pääsemiseen. Minulla ei ollut aikomustakaan kömpiä alas samaa reittiä kuin mistä olin kiivennyt ylös, loivempi reitti oli löydettävä, oli se sitten valmis polku tai ei.

Olin ihmetellyt siellä täällä kivissä näkyviä lokin roiskeita ja mietin, miksi lokki on käynyt säännöllisesti tarpeillaan Sattasvaaran huipulla. Tarkastellessani tilannetta oikeasta kulmasta huomasin roiskeiden olevan jollain tavalla linjassa – nepä olivatkin reittimerkintöjä. Valkoiset läntit kivissä johdattivat minut alas vievän polun alkuun, ja se oli tottavie helppo reitti verrattuna kiipeämääni kiviseinään. Jos kiipeily ei siis satu olemaan intohimosi, suosittelen nousemaan Sattasvaaralle tätä pohjoispuolen polkua pitkin ja laskeutumaan samaa reittiä.

Lopulta polku johdatti poroaidan rakenteiden läpi pienelle metsätielle ja takaisin isolle tielle, jonka vierttä pitkin käppäilin takaisin autolle. Sattasvaarasta jäi väsynyt mutta onnellinen olo. Se tuntuu nyt jotenkin omalta paikalta, jonka huipulle voisi joskus vetäytyä vaikka koko päiväksi.

Ilta alkoi keretä, kun ajelin kaupan kautta kotiin.

Sattasvaara on tulivuori

Edit, lisätty 24.11.2017: Joitakin kuukausia Sattasvaaralla vierailuni jälkeen kolahti postilaatikkoon kiinnostavaa tietoa. Sodankylän paikallislehti Sompiossa oli sivun kokoinen, geologi Matti Saverikon haastattelu, jossa hän kertoo tulleensa yhdessä kollegansa Eelis Pulkkisen kanssa siihen tulokseen, että Sattasvaara on tulivuori. Saverikko kannustaisi hyödyntämään Sattasvaaraa merkittävänä geomatkailukohteena Lapin kesämatkailua piristämään, ja Saverikko on asiaa jo itsekin ollut edistämässä.

”Missään muualla maailmassa ei ole tavattu tällaisissa vulkaniiteissa säilynyttä tulivuorta [kuin Sattasvaara]. (…) Sattasvaaran vieressä oleva Postovaarakin tuntuisi olevan keilatulivuori.”
– Eläkkeellä oleva geologi Matti Saverikko Sompio-lehden (6.11.2017) haastattelussa

Ja kah, minä kun ihmettelin että miten se Sattasvaara noin sukkelan mallinen on, mutta sepä onkin keilatulivuori. Saverikko kertoo samassa haastattelussa, että ”Sattasvaaran rinteillä voidaan havaita laavavirtojen pinoja” ja että ”vaaran laella olevat neljä pikkukumparetta palovartijan mökin lähellä ovat laavaroiskeiden aiheuttamia patsaita.”

Katsomalla esimerkiksi kansalaisen karttapaikasta Sattasvaaraa rinnevarjostuksella, voi sen länsirinteellä nähdä Saverikon mukaan ”loppuräjähdyksen kraaterin”.

Tulivuoren läsnäololla on yhteys kultaesiintymien kanssa. Aivan Sattasvaaran vieressä on Pahtavaaran kultakaivos, ja myös Kittilässä on samaa vuorijonoa oleva tulivuori – koko Euroopan suurimman kultakaivoksen tienoolla.

Saverikko toivoo Sattasvaarasta Geopark-kohdetta.

Sattasvaaran huippu kartalla. Sijainti: N=7499671.156, E=473629.190 (ETRS-TM35FIN)

Sattasvaaralle on Sodankylän kirkolta noin 30 kilometrin ajomatka.

Jos haluat kiivetä neliraajataktiikalla Sattasvaaran huipulle, lähde liikkeelle tästä.

Jos haluat kiivetä huipulle merkittyä polkua pitkin ja palata samaa reittiä, lähde matkaan tästä. Reitti on merkitty valkoisilla maalitäplillä, mutta kartta kannattaa silti olla mukana, sillä ajoittain täpliä saattaa olla vaikea erottaa ja ne voivat olla joko puissa tai kivissä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.