Rento kävely monipuolisessa luontokoulumetsässä: Lauttavaaran luontopolku, Kuhmo

Astun parkkipaikalta polulle, ja pian edessäni avautuu pieni niitty, jolla Kivelän tila on aikanaan seisonut peltoineen. Metsä valtaisi peltoa takaisin, mutta Suomen Luonnonsuojeluliiton toimesta peltoa niitetään, jotta perinnekasvit voivat kasvaa. Polun vieressä oleva opastaulu esittelee Kivelän taloaution pellon hoitoa. Melkein kaikki kukkien kukinnot ovat kuolleet tältä kesältä, mutta maitohorsma ja puna-ailakki täplittävät haaleanvihreää niittyä pinkeillä pisteillä. Polun toisella puolella kissankellon hennot kukat muodostavat piristävän siniliilan saaren vihreällä niityllä.

• Kohde kartalla
• Reitin pituus: 1,7–2,5 km
• Tulipaikka: kyllä, laavu ja nuotiopaikka
• Esteetön: ei
• Saapuminen autolla: P-alue Lentuankoskentien alkupäässä (Kuhmo)
• Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Taloautiolta kiemurteleva polku vie minut syvemmälle Metsähallituksen nykyaikaisen metsienkäsittelyn näyteikkunana toimivaan luontokoulumetsään. Männyt ja kuuset nousevat suorine runkoineen ylös. Tiheä, tuoreenvihreä varpupensaiden matto peittää maan. Siellä täällä polun vieressä on pieniä kantoja, joiden päällä kasvaa torvijäkälää ja sammalta.

Hento linnun ääni kantautuu korviin. Etsin äänen lähdettä lähipuista. Menee tovi, ennen kuin huomaan monta ruskeaa pikkulintua istumassa oksilla tai lentämässä puiden välissä. Linnut liikkuvat jatkuvasti. Odotan, että joku niistä pysyisi paikoillaan riittävän pitkään, jotta näkisin, mikä lintu on kyseessä. Lopulta yksi pysähtyy, ja tunnistan sen metsäkirviseksi. Saan otettua pari kuvaa, ennen kuin se lentää pois. Räkättirastaatkin ovat liikkeellä, mutta en ehdi saada niistä kuvaa, niin nopeasti ne siirtyvät paikasta toiseen.

Tyytyväisenä jatkan matkaa. Nousen polkua kuivemmalle mäntykankaalle, jossa poronjäkälä kasvaa kuivalla kivipinnalla. Mieleeni tulee heti kuva lunta kaivavasta metsäpeurasta, joka haistaa jäkälän jopa paksun lumikerroksen läpi. Seison hetken antaen mielikuvitukseni rakentaa kuvan pienestä metsäpeuratokasta lumen peittämällä kalliolla. Yksi peura kaivaa etukoparoillaan, eli sorkillaan, kuoppaa lumeen, kaverit seuraavat sivusta. Kaivaja työntää kuononsa syvälle kuoppaan, heiluttaa niskaansa sivuttain, ja nostaessaan kuononsa ylös sen suupielestä roikkuu poronjäkälää, jonka se nopeasti syö, ennen kuin se työntää kuononsa takaisin kuoppaan hakemaan lisää maukasta herkkua.

Palaan takaisin kesään. Edessäni puusto aukeaa, paljastaen hienon näkymän Lammasjärvelle. Näen järvestä vain kapean kaistaleen, mutta silti se on hieno maisema. Pilvet ovat ohentuneet, ja haalea sinitaivas näkyy niiden välissä. Oikealla on avohakkuu. Sen yli näen myös Lentua-järven. Kaukaa pohjoisessa muutamat sinivihreät vaarat muodostavat pitkän harjun. Jos suljen avohakkuun pois näkökentästäni, maisemassa on vain vihreää metsää, tummansinivihreä harju, vaaleansiniharmaat järvet ja haalea, siniharmaa taivas.

Kalliolta kuljeskelen avoimen mäntymetsän läpi. Joka puolella makaa erikokoisia jäkälän tai sammalten peittämiä kivilohkareita. Yleisin jäkälä on kaarrekarve, joka kasvaa nopeasti muodostaen kaarteita ja kehiä kivien pinnalle. Menen lähemmäksi kuvamaan kaarrekarpeen kuvioita. Toisella lohkareella kasvaa suppilotorvijäkälä kirkkaanpunaisine kotelomaljoineen.

Pikkuhiljaa metsän maakerros muuttuu vihreämmäksi. Kirkkaanvihreät mustikanlehdet ja tummanvihreät puolukanlehdet sävyttävät metsän pohjakerroksen. Vähitellen enemmän kuusia kasvaa mäntyjen seassa, niistä suurin osa on vielä lyhyempiä kuin pitkään kasvaneet männyt. Niiden keskellä on Lauttavaaran laavu ja tulentekopaikka. Otan repun selästäni ja lepään tovin. Ilma on kostean lämmin ja yhä pilvinen.

Levänneenä nostan repun selkääni ja jatkan eteenpäin. Kävellessäni loivasti alas, metsän koostumus muuttuu mäntyvaltaisesta kuusivaltaiseksi reheväksi korveksi. Ilma tuntuu kosteammalta. Siellä täällä kasvaa myös suopursua, muuten pohjakerroksen peittävät mustikan varvut. Rehevämpi maa näkyy myös puissa. Kuuset ja männyt kasvavat suorina runkoina korkeammaksi kuin kalliolla. Vähitellen huomaan muutamia haapoja ja koivuja havupuiden seassa. Muutamassa paikassa kangasmaitikka kukkii vielä. Sen herttaiset, vaaleat kukat erottuvat juuri ja juuri vihreästä taustasta. Lauttavaaran etelärinteellä seuraan kapeaa, mutkittelevaa polkua rehevän ja monipuolisen sekametsän läpi viitetaululle asti.

Käännyn oikealle Kuikkapuron suuntaan. Laskeudun alas puron laaksoon, jossa kasvaa kauniita kortteita laajalla alueella. Aurinko paistaa puiden latvojen läpi luoden vaaleita, keltavihreitä laikkuja kortteille. Pehmeältä näyttävä kortekasvusto houkuttelee minua makaamaan sen päälle, mutta vastustan kiusausta ja nautin näkymästä pitkospuilta. Pysähdyn tutkimaan ja kuvaamaan kortteita ja nauttimaan niiden kauneudesta liikkuvine valoläikkineen. Ikiaikainen kasvi on hennon kaunis sekä kaukaa että läheltä. Laaja kasvusto viittaa siihen, että maa ja ilma ovat kosteita ja puro on lähellä. Huomaan kosteamman ilman, kun muutama hyttynen häiritsee minua kortteita kuvatessani.

Nousen ylös, ja lyhyen kävelyn jälkeen kapea Kuikkapuro tulee näkyviin. Uoma on melkein kuiva, vain vähäistä vettä virtaa laiskasti purossa. Puron rannoilla kasvaa kortteiden lisäksi sammalta ja saniaisia. Kuuset ja muut puut kasvavat tiheämmin, mutta eivät niin korkeiksi kuin kuivemmassa metsässä. Auringonpaisteessa lämpötila puron laaksossa nousee, ja kosteus tekee ilmasta hiostavamman. Hiki alkaa valua pitkin selkääni.

Puron varrella pitkospuut muodostavat silmukan, jonka kävelen ympäri palatakseni samoille pitkospuille kuin tulomatkalla. Ennen kuin nousen rinteelle, tutkin ja kuvaan voikukan näköistä suokelttoa. Sen rosoinen, epätasainen, kirkkaankeltainen kukka erottuu voimakkaasti kortteiden ja saniaisten vihreästä merestä. Enkä voi vastustaa polun varrella kasvavan soreahiirenportaan lehtien kuvauksellisia, graafisia kuvioita. Kestää tovin ennen kuin suoristan selkäni ja jatkan matkaani pitkospuilla takasin polkujen liittymään.

Matkalla huomaan erivärisen läiskän vihreässä maisemassa. Tämä ei ole auringonvalon luoma, vaan kyseessä ovat keltaiseksi muuttuneet pihlajan lehdet. En tiedä, mikä on aiheuttanut tämän aikaisen värimuutoksen, mutta se on niin kaunis, että pysähdyn hetkeksi ihailemaan sitä.

Yhtäkkiä näen paksun, haaleankeltavihreän naavan roikkumassa kuusen oksasta. Koko Lauttavaaran polun kävelyn ajan olen etsinyt niitä, mutta en ole löytänyt. Kosteampi ilma vaaran eteläpuolella on sopivampi naavalle ja lupolle. Se myös osoittaa, että tämän alueen metsä on vanhempaa, sillä naava tarvitsee aikaa kasvaakseen näin komeaksi. Kosteammassa metsässä löydän myös muutaman riittävän kostean painanteen, joissa kasvaa karhusammalta ja rahkasammalta. Vaikka niitä ei ole paljon, ne lisäävät metsän monipuolisuutta.

Pikkuhiljaa saavun takaisin parkkipaikalle. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja tuntuu melkein polttavan kuumalta varjoisan ja viileän metsän jälkeen. Leppoisa aamukävelyni Lauttavaaran luontopolulla kesti puolitoista tuntia, mutta se tuntui pidemmältä. Lyhyellä reitillä ei tarvinnut pitää kiirettä lainkaan. On myös hyvä tietää, kun ei ole aikaa pitkälle kävelylle luonnossa, että Kuhmon kaupungin lähellä on tällainen lyhyt mutta monipuolinen ja nautinnollinen luontopolku.

Lue myös

Sininen polku – varttunut metsäkeidas talousmetsän maisemassa Kuhmossa

Petraa etsimässä – kohtaamiseni metsäpeuran kanssa Salamajärven kansallispuistossa

Millainen riviera löytyy Kainuusta? Tässä ovat Kuhmon upeimmat melontakohteet

Artikkelin alkuperäisversio on julkaistu sivustolla KoeKainuu.fi.