Mustikkametsän lumo

Mustikkametsä. Alkukesästä kukkiva varvikko, kesän edetessä jännitysnäytelmä. Onko hyvä mustikkavuosi, tuleeko niitä ollenkaan, pieniä vai muhkeita, löytyykö läheltä vai pitääkö käydä etsimässä kauempaa.

Tämä vuosi oli sellainen hyvä mustikkavuosi. Olin aivan täpinöissäni, kun heinäkuussa astelin auringon jo laskiessa mailleen pellon laitaa ja tuli katsahdettua puiden siimekseen.

Töyräällä oli lämmin ja suojaisa paikka, johon auringonsäteet olivat osuneet tarpeeksi taajaan, ja niinpä tummanpuhuvat metsämarjat olivat ennättäneet siinä jo kypsiksi, ensimmäisten joukossa. Noukin alkuun herkkuja selkä kumarassa, sitten laskin rinkan selästä ja pysähdyin toviksi makustelemaan makeita marjoja. Ah onnea!

Mustikat antoivat virtaa jatkaa vielä viimeiset kilometrit ennen teltan pystytystä ja yön lepoa.

Sen jälkeen sain sormenpäät sinisiksi monen monta kertaa metsäpolkuja kulkeissani.

Elokuun viikonloppuina astelin mustikkametsään iloisin mielin. Ei, en ämpärillä ja poimurilla varustettuna, vaan monen mielestä tuskallisen hitaan saalistamisen menetelmällä: poimimaan mustikoita ihan vain käsin, hamsterin hengessä talven varalle. Tuhruista touhua, myönnän.

Hyräilin mielessäni Antero Raimo & Ovet -kokoonpanon biisiä Mustikanpoiminta, joka saattaa joissakuissa herättää erilaisia väristyksiä, mutta kieltämättä kappaleen sanat sopivat eritoten käsin tapahtuvaan marjanpoimintaan:

On mustikanpoiminta / mukavaa toimintaa

voi ajatella useita asioita / kerrankin huolella

Juuri siitä siinä onkin kyse. Pienten marjojen noukkiminen kippoon ei todellakaan ole mitään pikatehotoimintaa, vaan jokseenkin meditatiivista hiturihommaa. Tulostavoite voi olla sama, mutta vauhti pökerryttää vain jos poimiessa ehtii tulla liian kova nälkä. Sormet suljauttavat mustikanvarvuista kelvolliset marjayksilöt irti, pudottavat ne keruuastiaan ja silmät haravoivat välittömästä lähituntumasta oikean sinisen sävyisiä pienpalleroita, joihin tarrata seuraavaksi.

Vähän niin kuin herkkutattijahdissa olisi – silloin keskityn hakemaan maisemasta sitä tiettyä kaunista ruskean sävyä. Näistä herkuista vain täyttyy astia huomattavasti laiskempaa tahtia.

Kesän viimeinen mustikkaretkeni oli todellinen lähiretki: vain muutamia kymmeniä metrejä yöpaikasta männikköön. Pilvipouta ehti vaihtua sateeksi, mutta se ei minua haitannut. Vedin ylleni keltaisen sadetakin sekä kulahtaneet ja mustikkatäpliä kaihtamattomat goretex-housut, jalkaan Kontiot.

Tavoitteeni oli mitoitettu näille mustikan satokauden viime hetkille: oli kyse enää seuraavan viikon aamupuuron seuralaisista, yhdestä kipollisesta. Etsin sopivan mättään ja kumarruin. Kops, kops, kops, napsahtelivat marjat muoviastian pohjalle. Eikä niitä voinut kiirehtiä.

Yhtäkkiä oli aikaa. Se ei muodostunut kiihkeistä sekunneista, vaan mustikan mittaisista murusista. Ehdin ajatella rauhassa mennyttä kesää, viikkoa, tulevia. Kuulin kun tuuli hetkittäin nousi, sade vaimeni, sitten läheni jälleen rankempana ja unohti pitää taukoa saapuessaan kohdalleni.

Pikku hiljaa marjakipon pohja oli peitossa. Vene ajoi pitkin järvenselkää, olivatkohan menossa kalaan? Kun kyykin ja kumartelin mustikkamättäältä toiselle, tunsin kun kostea gore-kangas liimautui ihoon. Ei kuitenkaan ollut kylmä. Aika ajoin pistin marjan suoraan suuhuni. Vaikka puolukka-aika oli jo ovella, en välittänyt. Mustikka oli minulle vielä kesä ja siksikin maistui niin hyvältä. Kas, onko niitä astiassa jo noin paljon? Olisikohan sauna jo lämpiämässä? Sitten tuntuikin jo siltä, että selkä on syytä oikaista.

Mustikat ja mustikkametsä, oma sininen hetkeni. Punavuorelaisen kahvilan hillopurkin kyljessä teidät oli urbaanissa hengessä nimetty peräti villimustikoiksi, mutta sovitaan nyt, että teitä voi ronskisti kutsua edelleen pelkästään mustikoiksi. Superfoodia Suomesta. Vitamiineja varvikosta. Maukasta metsästä.