Pilvisaaria sumumeren keskellä: lokakuun ensimmäinen auringonnousu Kolilla

Pieni kuvaus siitä, kun maisema on niin kaunis, että sen pelkää häviävän ja sitä pitää juosta katsomaan.

Kolin huipulla olevan hotellin ravintola- ja aamiaistilasta on panoramanäkymät Pieliselle. Paikka on vaikuttava aina, mutta tuona lokakuun aamuna maisema pysäytti minut täysin. Emme päässeet varsinaisesti edes aamupalalle asti, sillä vangitseva näky veti meidät suoraan vastaanottoaulan parvekkeelle.

Mykistyneenä sain todistaa, kuinka Pielinen oli lähes täysin peittynyt tainaomaiseen ja paksuun sumupilveen. Näin pilvimeren siinä, missä olisi pitänyt olla yksi Suomen suurimmista järvistä. Näkymä muistutti etäisesti tunnelmaa lentokoneessa, tai todella korkealla vuorten laella, kun pilvet jäävätkin jalkojen alapuolelle. Ilma oli täysin tyyni, aurinko oli nousemassa ja minä pakahduin siitä etuoikeudesta, että sain nähdä sen hetken.

Pääsimme aamiaispöydän ääreen, mutta sisäinen huuto ei antanut rauhaa nauttia kahvista tai paahtoleivästä. Maiseman näki toki ikkunastakin, mutta minä tiesin, että Kolin huippu olisi vain minimaalisen pyrähdyksen päässä ja että aamunhetki olisi katoava. Onneksi tällä kertaa oli mahdollista sopia taaperonvahtivuorot niin, että sain luvan singahtaa pöydästä. Kahvi jäi juomatta ja aamiainen kesken, mutta mitä merkitystä on muutamalla leivänmurulla, kun aamuaurinko kutsuu.

Lähes juoksin huoneeseen hakemaan paksumpaa paitaa ja ulkotakkia. Optimoin ajankäytön niin, että päätin tasapohjaisten lenkkareiden saavan kelvata. Harpoin, hypin ja melkein juoksin ylös Kolin portaita sen minkä jaksoin, ja hengästyin yhtälailla sprintistä kuin edessäni aukeavasta maisemasta.

Otin tietysti useampia kuvia – todistusaineisto on tämän jutun yhteydessä. Varasin kuitenkin myös aikaa ihan vain tuijottelulle. Tutkin kaukaa ylhäisestä etäisyydestä sumupilven liikettä järven pinnalla. Kuinka se vuorotellen paljasti ja piilotti Matoset, Iso-Hölön ja Iso-Korpin saaret. Kuinka se oli maagisen pysäyttävä ja kuitenkin hienoisen elävä. Aurinko nousi ja värjäsi taivaan. Pielinen oli piilossa ja minä imin itseeni näkymän kauneutta.

En tiedä kannattaako auringonnousuja ja -laskuja varsinaisesti jahdata, mutta kun kohdalle osuu mahdollisuus todistaa jotain niin kaunista, en keksi yhtään hyvää syytä jättää mahdollisuutta käyttämättä.

– Karo

Esinäytöksen oli tarjonnut jo edellinen ilta.

Täysikuu oli kohonnut taivaalle hämärän laskeutuessa, ja peltojen ylle ja laaksojen painanteisiin oli alkanut kerääntyä kevyitä, salaperäisiä sumupilviä, kuin jotakin hiljaista ja näkymätöntä juhlaa olisi valmisteltu yön suojassa. Aamiaiselle mennessä maisema oli näyttänyt sen verran, että silmiin syttyi levoton, innostunut kiilto.

Minä olin jäänyt pöytään taaperon ja suuressa, teepöydästä kähvelletyssä mukissa jäähtyvän kahvin kanssa. Hän oli kertonut, että haluaisi joskus nähdä auringonnousun Kolilla, ihan vain nähdä sen. Sanoin: mene. Ja ajattelin, että se on nyt tuolla.

Hörppäsin kahvin loppuun, nappasin taaperon syliin, sujautin leivän taskuun, sillä minäkin halusin. Me kaksi lähdimme nousemaan kohti huippua.

Sumumerestä nousi saaria. Lähimpänä järven omat, kauempana vaarojen laet, jotka eivät sinä aamuna olleet vaaroja, vaan jotain, jolle en tiennyt sanaa ennen sitä hetkeä: pilvisaaria. Tummia, reunoiltaan kuusenlatvojen sahalaitaa, ja niiden rannoilla sumu lepäsi niin hiljaa, ettei edes aalto liikkunut.

Järkevä ihminen sanoo, että ne ovat vain vaarojen huippuja, joiden juuret sumu peittää. Järkevä ihminen on tietenkin oikeassa, ja juuri siksi hän ei koskaan näe mitään tällaista. Järkevä ihminen on nukkumassa tai tehokas.

Pilvisaaret näyttäytyvät vain, kun valo tulee matalalta, tuulta ei ole ja hetki on oikea. Mutta silloin ne ovat totta. Yhtä totta kuin mikä tahansa, jonka rantaan voisi soutaa. Hitaasti sumu liikahti ja rakensi tutuista rannoista toisenlaisia. Saaret näyttivät suuremmilta ja tummemmilta kuin olivatkaan, ja vasta sen väistyttyä huomasi, kuinka helposti silmä oli uskonut varjojen piirtämän kuvan. Ehkä ihmisessä on samaa. Joskus sitä katsoo jotakin liian pitkään oman sumunsa läpi, kunnes siitä muodostuu irvikuva, jota alkaa pitää todellisena. Sitten tarvitaan hiljaista rohkeutta katsoa uudelleen, kuin tyynen järven pintaan, joka heijastaa myös katsojan. Ehkä varjo oli oma. Ehkä pelko oli piirtänyt maisemaan muodot, joita siellä ei koskaan ollut, ja se, mikä oli totta, odotti koko ajan sumun takana, siellä missä se oli aina ollutkin.

Matalalta nouseva aurinko valoi kaiken ylle kullanvärisen kajon. Oli tyyntä ja niin hiljaista, että hetki tuntui melkein liian hauraalta kosketettavaksi. Järven pinta avautui siellä täällä kirkkaana sumun lomasta. Olin nähnyt kaikki sen osaset ennenkin, sumun, järven, aamun valon, mutta yhdessä ne olivat jotakin uutta. Niin tutuille asioille käy. Niitä katsoo ja luulee tuntevansa ne, kunnes valo vaihtuu. Tai ehkä ne eivät ole muuttuneet lainkaan. Ehkä katsoja on.

Jokaista aamua saamme katsella vain kerran. Sitäkin, jossa auringon nousun kultainen kajo riisuu yön kutsuman usvan taikaa ruskan ja järvenkannen yltä. Siksi sanoin: mene.

– Antti

Teksti ja kuvat: Karoliina Kaski ja Antti Huttunen