Kuhanköllykkä

Jos elämässä jotain tulevaa odottaa, niin yhtä varmasti tulee aina myös lähdön hetki. Sellainen oli edessäni seuraavana aamuna. Loma mökkijärvellä oli päättymässä ja aamulla pakkaisimme tavarat autoon ja suuntaisimme sinne, missä ei samaa vapauden tunnetta tavoittaisi kuin Pohjois-Savon järvillä ja vihreiden metsien siimeksessä. Vaan jos edes ripauksen siitä kiireettömyydestä onnistuisi säilyttämään, niin hyvä olisi.

Vaan se lähdön hetki ei ollut aivan vielä. Vielä oli yksi ilta nauttia siitä kun tuulen vire tyyntyy ja aurinko liukuu oranssina taivaanrantaan. Ja ennen kaikkea siitä odotuksesen tunteesta, joka edeltää jokaista tärppiä. Kuten niin moni tämän kesän illoista, antoi tämäkin odottaa oikein kunnolla. Sain sahata parin kilometrin mittaista järveä päästä päähän niin rantoja pitkin kuin syvänteiden päältä. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan.

Aurinko oli jo painunut horisontin taakse, kun päätin käydä vielä kokeilemassa, mitä tuttu jokisuu antaisi. Liikoja en odottanut, sillä ylempänä olevan järven ranta-asukkaat halusivat pitää rantaviivan yhdellä tasalla, joten vesistön latvajärven laskujoen pato oli vähien sateiden vuoksi visusti kiinni. Virtausta oli siis vain nimeksi. Harmittelin ajatuksissani kuivia koskia ja niiden kalakantojen kohtaloa. Sen oman vuollekuhasaaliini saisin kyllä korjattua tulevina kesinä, mutta hentoisen taimenkannan osalta tilanne olisi toinen. Korjaushommiin tuumin pääseväni myös muutoin. Olin nimittäin onnistunut jossain kohtaa katkomaan yhden vavan heti kärkirenkaan alapuolelta…

Näitä pohtiessani olin pistänyt kuitusiimaan päähän keltaisen matojigin kymmengrammaiseen päähän. Sen olin heittänyt pikkunätillä heitolla aivan joensuusta pistävän ruohikon reunaan. Vettä siinä kohtaa oli puolitoista metriä. Kohta jigi tavoitti pohjan ja juuri kun olin toista pomppua aloittamassa tärähti ja lujaa.

Kohta siiman päässä jytyytti siihen malliin, että hetken ehdin jo haueksi, joskin kuhamaisesti tärpänneeksi luulemaan. Vaan onneksi olin väärässä. Pian pinnan tuntumassa välähti messinkinen kylki ja piikikäs selkäveä viisti vedenpintaa. Kuha se oli. Kunnon köllykkä olikin. Vedin henkeä ja kelailin kalaa hiljalleen kohti. Sitä ei hätiköimällä passaisi karkuuttaa.

Jo hyvissä ajoin laskin haavin veneen viereen ja kelasin kalan veneen viereen. Sitten nappasin haavin vasempaan käteen ja laskin sen syvemmälle veteen kalan alle. Samaan aikaan kohotettu oikea käsi ohjasi kalaa haalin päälle. Siinä kohtaa nostin haavin veden pinnan yläpuolelle. Siinä sekunnin murto-osassa, jonka jokainen kalamies tietää, on pärskettä, potkujen jytyytystä, harrasta toivoa ja epävarmuutta. Se epävarmuus päättyi siinä kohtaa, kun veneen pohja kumahti merkiksi, että kala oli paremmalla puolella. Jigi oli totta kai irronnut operaation aikana suupielestä. Niin se usein menee; sitä saa yrittää kerran. Tällä kertaa se yksi yritys riitti.

Vaan se kuha. Vaikka olen muutaman kerran ollut kaverina nostamassa nelosella alkaviin kilomääriin varttuneita kuhia, eivät yli kahden kilon kalat olleet kovin usein osuneet kohdalleen. Vaan tämä oli, lähempänä kolmostakin, tuumin tyytyväisenä. Se oli ennätyskuha siinä. Oikeastaan aika sopivan kokoinen. Sen saattoi vielä hyvillä mielin ottaa ruuaksi, mutta sen verran suuri, että siinä hetkessä oli jotain juhallista.

kuha3

Seuraava heitto antoi vielä perään toisen hyvänkokoisen kalan, edellistä toki pienemmän, mutta hyvän köllykän kuitenkin. Verestettyäni sen tuumasin, että olin saanut sillä erää kylliksi kalaa. Ei sitä enempää tule pyytää kuin mitä syö. Kiitin järveä ja suuntasin kohti kotirantaa. Hymyilytti. Ensin meni rikki vapa, sitten kuhaennätys. Olisi sen loman voinut huonomminkin päättää.

”Jos riiustaa ja rakastaa, metsästää ja kalastaa, niin jossain joskus onnistaa.”

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.