Jäähyväiset talven jäljille – aprillipäivän liukulumikenkäretki maaseudun rauhassa Satakunnassa

Huhtikuun ensimmäinen, aprillipäivän aamu valkenee kauniina ja seesteisenä. Takatalven pyryn levittämä lumihuntu lepää sileänä ja hohtavan valkoisena peltoaukean yllä. Auringonsäteet kimmeltävät timanttisina lumen pinnalla. Peltoa ympäröivät metsäpalstat kohoavat ylväinä kätkien sisäänsä uuteen kevääseen heräävää elämää. Olen päiväretkellä ystäväni kanssa Satakunnan mailla, maaseudun rauhassa, paikassa, jonne liikenteen, ihmisten ja kaupungin kiireinen hälinä eivät ulotu.

Takana on kylmä yö. Aamupäivän aurinko on hiipinyt yhä ylemmäs jo useamman tunnin ajan ja porottaa nyt heleänsinisellä taivaalla. Pilvenhattaraakaan ei näy. Pitkä ja pimeä talvi näyttäisi vihdoin taittuvan, ja keväinen valo valmistautuu lumoamaan Pohjolan kansan. Edellisviikkoinen takatalvimyräkkä vihmoi jalkarättejään sinne tänne, mutta nyt nuo isot lumimassat ovat paikoin pelkkiä muistoja. Täällä maalla laaja hankikantoinen peltoalue ja varjoisimmissa paikoissa kiemurteleva metsätie tarjoavat yhä hyvät mahdollisuudet liikkua lumella, tarkkailla kevääseen heräävää luontoa ja ihmetellä eläinten jälkiä ja liikkeitä. Mitäköhän tänään löydämme?

Klik, klik! Kenkä sujahtaa leveän ja lyhyen liukulumikengän siteeseen. Vielä sauvat käteen, ja olemme valmiina lähtöön! Ystäväni on jo tottunut näihin hauskoihin, laskettelusuksia muistuttaviin pitkiin kenkiin, mutta itselleni tämä on lajin ensimmäinen kokeilukerta. Nämä mainiot karvapohjalliset sopivat kulkuvälineiksi verkkaiseen samoiluun sekä tasaisessa että mäkisessä maastossa. Tänään etunamme on pakkasen tiivistämä lumikansi, joka kannattelee kulkijaa. 

Puhtaanvalkoinen maisema siintää edessä, takana ja sivuilla, kun liukulumikengän pohja suhisee pitkin tasaista peltoa. Siellä täällä näkyy todisteita jänöjussien liikkeistä – nuo koulun biologiantunneilta tutuimmista tutuimmat jälkikuviot: kaksi vierekkäistä ja kaksi peräkkäistä tassua. Kenties jänöt ovat kirmailleet keväisissä kosintapuuhissaan, vai onkohan kettu jahdannut itselleen karvaista ravintoa? Repolaisen helminauhaiset painaumat lumella kulkevat nimittäin aivan samoilla huudeilla. Keväinen lämpö on ehtinyt pehmentää jäljistä tuoreimman terävyyden, ja edellisestä lumisateestakin on jo tovi, joten jälkien tarkkaa ikää on vaikea arvioida.

Etenemme verkkaiseen tahtiin aukean yli pellon reunamille, ja ylitämme puromaisen joen, joka erottaa pellon ja metsän toisistaan. Kapean joen yli kulkee kahden jalan levyinen pitkospuusilta. Tumma vesi juoksee villisti sen alla. Yhä uudelleen ja uudelleen, alaspäin kivi kiveltä, porras portaalta. Muutama lahopökkelö kurkottaa runkonsa uoman yli, ja puiden iloinen sekamelska vartioi joen liikehdintää. Sula vesi piirtää uoman pohjalle taideteoksia muistuttavia kuvioita: kauniita yksityiskohtia, pyöreitä ja teräviä pitsejä. Veden ikuinen liike on huumaavaa katseltavaa, ja sen kuuloaistia hiveleviä sointuja ja säveliä voisi jäädä kuuntelemaan loppupäiväksi.

Jatkamme matkaa metsätielle, joka nousee lievästi ylöspäin ja kaartaa hakkuualueelle. Sulamakuun kirkas aurinko hymyilee suoraan edessämme paahtaen kasvoille kevään riemua. Lumeen painuvista syvistä ja suurista sorkanjäljistä päätellen samainen metsätie on hetki sitten toiminut kulkuväylänä myös hirville. Kenties ne ovat etsineet viereisestä taimipöpeliköstä ravintoa itselleen, risuja ja nuoria männyntaimia. Sorkkajälkien lisäksi bongaamme maisemasta hauskoja yksityiskohtia, kuten kantoja, jotka jököttävät kuopissaan, lumimassan ympäröiminä, päässään keväinen ylioppilaslakki.

Tuuli ulvoo puiden latvoissa ja peittää alleen muut luonnon äänet. Syvemmällä metsässä lumi kuitenkin syö iltavirran tasaisen huminan, ja hetken aikaa kaikkialla kaikuu vain hiljaisuus. Katso, palokärki! Ystäväni kuiskaa osoittaen kauemmas puiden latvustoihin. Tosiaan! Hiilenmusta tikka lehahtaa siivilleen kirkkaasti äännellen. ”Kry-kry-kry” raikuu metsän yllä.

Aukeilla paikoilla auringon lämmittämä vitilumi tarttuu suksien pohjiin, ja eteneminen on välillä hikistä puuhaa. Nauru raikaa. Onneksi ei ole kiire mihinkään! Pysähdymme jälkeen hetkeksi ihmettelemään uudenlaisia jälkiä hohtavanvalkealla hangella. Pikkuruiset, keveät pariloikat sinkoilevat sinne tänne. Voisivatko ne olla kärpän tai jonkun jyrsijän jälkiä? Mieleeni juolahtaa vanhan kansan sanonta: ”Kärppä tekee yössä enemmän jälkiä kuin tamma varsoineen kesässä”.

Kulkemamme reitti päättyy tuttuun pihapiiriin ja sen yksityiselle laavulle, jota meillä on lupa käyttää. Hiki on hiipinyt iholle, ja pelkkä ajatus retkieväistä saa veden kielelle. Viimeisiään sinnittelevä talvenvälly on retken aikana häikinyt kasvoihin kaivattua auringon kimmellystä ja värjännyt poskipäät puolukanpunaisiksi. Sytytämme tulet nuotioon, ja nautimme lounashetkestä laavulla, hiljaisen metsän suojassa. Pannulla paahdetut voisilmäpullat ystävän seurassa kruunaavat tämänkertaisen retkipäivän.