Ilta ja sumu kiipesivät tunturiin ennen meitä: marraskuinen retki Koiranjuomalammelle Tankavaarassa

📌 Lähtöpaikka kartalla, Koiranjuomalampi kartalla
➡ 7 km rengasreitti, laavulle n. 3,1 km
🔥 Laavu, lähtöpisteessä kota
ℹ Luontoon.fi

Eihän valmiissa maailmassa ole kiire mihinkään, vai mitä? Kiireen tuntu painaa silti ainakin arjessa monien harteita. Usein kiire on vain korvien välissä, mutta sen kanssa on niin totuttu elämään, ettei osata enää kuvitellakaan muuta.

Itse haluan pitää kiireen poissa kaikin keinoin ja nauttia hitaasta, hiljaisesta elämästä hötkyilemättä. Niinpä en halunnut hermoilla sinä marraskuisena iltapäivänäkään, kun kävi selväksi, että pitkäksi venyneen aamukahvittelun johdosta hämärä ehtisi kavuta tunturiin jo ennen, kuin minä ja paras ystäväni pääsisimme lähellekään päämääräämme, Koiranjuomalampea. Sillä mennään mitä on, joten asennoiduimme hämärään uhan sijasta mahdollisuutena (ja pakkasimme selviytymislaukkuihimme extrataskulamput).

Orastavan kaamoksen sinerrys maalasi sumuisen metsän unenomaiseen tunnelmaan, kun jätimme automme Tankavaaran luontokeskuksen pihaan ja suuntasimme pihapiirissä olevan kodan ohi reitille, joka kantaa nimeä Geologinen polku.

Ohut lumikerros oli peittänyt metsän pehmeään valoonsa. Metsän yllä leijuva sumu verhosi korkeiden puiden latvat, tehden maisemasta utuisen ja maalauksenomaisen. Kun kauas ei nähnyt, aukenivat lähellä olevat asiat aivan eri lailla. Ihastelimme hartaudella puiden yksityiskohtia, naavoja, keloja ja kovia kokeneita kuusenlatvoja. Myös monia jälkiä huomasimme lumessa. Ainakin metson ja riekon jäljet kuvittelen tunnistaneeni, sekä tietenkin jäniksen ja ketun, mutta olisiko siellä liikuskellut myös näätä?

Polun vieressä kohonnut, kuurakerroksen koristelema kelo sai meidät pysähtymään. Katselimme ja kuvasimme keloa ja painoimme kämmenemme sitä vasten. Mahtoi vanha puu ihmetellä, kuka kumma siellä alhaalla hänen runkoaan kutitteli keskellä hiljaisinta marraskuun iltaa.

Nautin suuresti siitä tunteesta, että sain olla metsässä todistamassa pimeän laskeutumista. Hiljalleen maisemat katosivat jatkuvasti sankkenevaan sumuun ja hämärään. Rakastan olla metsässä hämärässä ja pimeällä – silloin on turvassa ja piilossa koko maailmalta.

Geologinen polku on rengasreitti, ja sillä on pituutta seitsemisen kilometriä. Matkan varrelle osuu muun muassa laavu ja näkötorni. Polku johdattaa Pienen Tankavaaran laelle ja tekee piston myös Jorpulipäälle. Ylhäältä on näköala Nattasille. Myötäpäivään kierrettävän reitin loppupää kulkee samaa matkaa Kuukkeli-nimisen luontopolun kanssa. Geologinen polku on merkitty korkein puutapein, joissa on kävyn kuva.

Matkan varrella näytti olevan komeita infotauluja alueen geologiasta.

Reittimme vietti ylöspäin. Ruosteenpunainen kuukkeli oli lehahtanut tarkistamaan meidät jo alkumatkasta, mutta todennut meidät ilmeisen tylsiksi, joten nyt kuljimme ilman kuukkeliseuraa. Tunsimme, että lumihangen alla maa muuttui varvikosta kivikoksi, ja samalla puusto harveni ja mataloitui. Nousu oli ollut loivaa eikä kauas nähnyt, mutta välitön maisema ympärillä kertoi, että aloimme olla jo ylhäällä.

Reitti kulki pienen ja hienon kurun poikki. Kauempana kurussa näytti kasvavan luonnon oma, täydellinen joulukuusi (alla keskellä).

Tuuli yltyi, ja hetki hetkeltä maisema ja olotila muuttuivat unenomaisemmiksi. Tuntui yhtä aikaa upealta ja epätodelliselta ajatella, että olimme sukeltamassa pimenevään Urho Kekkosen kansallispuistoon kaamokseen taittuvassa illassa, hetkenä, jolloin luonto oli jo menossa maate ja yön voimat olivat ottamassa vallan.

Kohta pilkisti puiden lomasta lammen jää. Hetki oli jännittävä, sillä vaikka paljon olin kuullut juttuja Koiranjuomalammesta, en ollut koskaan aiemmin käynyt näillä main.

Lammella puhalsi ja pyöri pakkasen ja erämaan tuoksuja täynnä oleva yötuuli. Tyystin hiljaisena retken alussa ollut luonto oli yltynyt humisemaan täydellä voimallaan kaikkialla ympärillämme. Kuinka nautinnollista olikaan seurata polkua lammen rantaa myöden ja nousta Koiranjuomalammen laavulle, jonka mustan sylin reunalla oli rauhaisa istuskella ja katsella myrskyisälle, jäätyneelle lammelle.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Laavulla oli järkälemäisen pitkä ja painava kirves, jolla pilkoin pari klapia pikkuruisiksi polttopuiksi. Mininuotio riitti meille hienosti. Siinä liekkien lepattaessa, eväitä syödessä olo oli kuin kotona, ja aika pysähtyi täydellisesti. Mikään ajatus saati huoli ei mieltä painanut, vaan tuntui, kuin sama luonnossa puhaltava tuuli olisi puhaltanut pääkoppani sisäpuolellakin.

Nautimme tilanteesta hyvän tovin, rauhallinen ja onnellinen tunnelma oli katossa. Leikimme ajatuksella, että siihen olisi hyvin kelvannut jäädä vaikka yöksikin, mutta päätimme silti, että kun herkut on syöty ja tunnelmasta vielä hetki nautittu, lähdemme kotimatkalle.

Siinä laavuhetken aikana olikin laskeutunut sitten jo ihan oikea pimeä.

Meillä oli ollut aikeena kiertää koko rengasreitti, mutta hetken puntaroinnin jälkeen tulimme siihen tulokseen, että palaamme takaisin omia jälkiämme. Kartasta karkeasti katsottuna edessä olisi ollut vielä kaksi kolmasosaa koko reitistä, ja vaikka mukanamme oli taskulamput, ei olisi ollut mielekästä kävellä tuntematonta, lumen peittämää reittiä pimeyden keskellä suotta – varsinkin, kun maisemat jäisivät joka tapauksessa näkemättä. Jäipähän syy palata joskus takaisin, vaikka lumikenkäilemään!

Niinpä päätimme elää tilanteen mukaan ja taivalsimme autolle. Taskulampun kaivoimme esiin vain loppupään hankalimmassa ojanylityskohdassa, sillä pimeän metsän tunnelmasta oli ihana nauttia. Maisemassa oli valoa juuri ja juuri sen verran, että sivusilmällä aina erotti reitin seuraavan merkkitapin. Polulla oli helppo pysyä, kun muisti olla tarkkaavainen.

Paluumatkan varrella huomasimme, että siinä missä mennessä olivat olleet vanhat metson jäljet, oli nyt merkkejä aivan hetki sitten tapahtuneesta homenokan tepastelusta.

Tämä oli hyvä retki kertakaikkiaan.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.