Hätkähdyttäviä kontrasteja rumankauniilla Jussaröllä – ja muut Tammisaaren saariston kansallispuiston helmikohteet

Kaupallisessa yhteistyössä Visit Raseborg

Meri tarjoaa aina ajattomuutta ja saaret aina seikkailua. Tammisaaren saariston kansallispuisto on oikea aarreaitta, jossa voi kohdata merikotkan ja kalasääsken, ja ehkä satunnaisen hylkeenkin. Suojaisat satamat ovat merenkävijöiden turvaverkkona, ja Jussarön entisellä kaivossaarella voi heittäytyä syviin yhteiskunnallisiin pohdintoihin. Kesäaurinko kimpoilee laineiden luikertelevilta selänteiltä kun suolatuuli saattelee matkantekijää.

Hyvä sää ja rento tunnelma – kohti saaristoa!

Tammisaaren saariston kansallispuistoon on tavallaan hyvin helppo tulla – sitä tarvitsee vain jonkin välineen vesillä (tai jäällä!) liikkumiseen. Kansallispuistoon pääsee kesäisin veneellä, kanootilla, kajakilla, purjelaudalla ja miksei uimallakin, ja talvella jäiden salliessa suksilla tai luistimilla jääturvallisuutta vaalien. Tottuneen vesilläliikkujan tulee varata vain riittävästi väljää aikaa, jotta omatoiminen puikkelehtiminen saarten välillä ei tunnu suorittamiselta.

Niille, joilla aikaa ja vesikulkuneuvoja on vähemmän, suosittelen lämpimästi opastettua retkeä, jolloin kaiken huomionsa saa keskittää saaristoluonnon ihailuun ja eväiden syömiseen. Päiväretki saaristoon on tehokas ja vaikuttava matka lähes rinnakkaiseen todellisuuteen.

Vastaan tuli varsin komeita merenkulkijoita.

Irrotamme köydet Tammisaaren laiturista aamuyhdeksän aikoihin. Aurinko paistaa lämpimästi jo nyt, ja tyynehkö meri kutsuu seikkailijoita. Kapteenimme ja oppaamme Matti Piirainen luotsaa kuuden hengen pienvenettä tottuneesti kertoen ympäristön kohteista, luonnosta ja historiasta. Tammisaarella oli hetken aikaa mahdollisuudet kasvaa isoksikin keskittymäksi, kävihän Suomen suuriruhtinatar Maria Fjodorovna –  entinen Tanskan prinsessa Dagmar – laivastoineen alueella virkistymässä, josta edelleen on muistuttamassa suosittu Dagmarin lähde. Saariston suojaisuus kuitenkin ohjasi isot laivueet kulkemaan väljempiä vesiä, ja näin Hanko ja Helsinki kehittyivät suuremmiksi kohteiksi. Ohitamme Dagmarin lähteen ja koko joukon kutsuvia pieniä hiekkarantoja ja jatkamme idemmäs kohti Älgön saarta.

Kampelat ovat saaliskaloina vuosien mittaan vähentyneet.

Alueen tuntevan oppaan kanssa varmistuu myös aina siitä, että rantautuminen tapahtuu luvanvaraisiin paikkoihin. Tammisaaren saariston kansallispuistossa on syytä muistaa, että puisto on perustettu luonnon suojelemiseksi ja että jokamiehenoikeudet eivät puiston alueella päde. Osalla saarista on esimerkiksi maihinnousukielto osan vuodesta, ja tietyillä saarilla kielto on voimassa vuoden ympäri. Tämän lisäksi on myös tiettyjä vesialueita, joilla ei sovi liikkua lainkaan. Kansallispuistoissa ihminen on aina vieraana, joten kunnioittavaa vierailua tulee ennakoida ja tutustua puiston sääntöihin Metsähallituksen sivuilla. Mutta kuten sanottua, oppaan kanssa kuljetaan joka tapauksessa vastuullisesti ja ensimmäiseksi piipahdamme kansallispuiston suurimman saaren Älgön eteläpuolella Rödjanissa.

Rödjanin luontotupa Älgön saarella.

Rödjan on entinen ja tavallaan nykyinenkin kalastajatila, jossa Micke Röberg huolehtii tiluksista ja laiturista, ja savustaa merenantimia. Rödjanin palvelurakenteet ovat vapaasti kansallispuiston vieraiden käytettävissä. Alueelta löytyy luontopolku, kuivakäymälä ja leirialue hieman kauempana rannasta. Pahaksi onneksi rannan sauna paloi hiljattain, joten löylyihin ei tällä haavaa ole pääsyä.

Modermaganin rantamänty toivottaa vierailijat tervetulleiksi.

Micken kalansaalis vierailupäivänä on tavanomainen; pitkälti ahventa, mutta onpa joukkoon eksynyt pitkästä aikaa myös yksi kampela! Juttelemme siitä, miten meri ja Tammisaaren saaristo ovat muuttuneet. Micke on kalastanut ja asuttanut seutuja jo useamman vuosikymmenen ja kertoo alueen muutosten näkyvän selvimmin juuri vedestä. Mihinpä sitä kiviset kalliot muovautuisivatkaan yhden ihmiselämän aikana, mutta vedenalaisen maailman muutokset huomaa.

– Aikoinaan oli ihan tavanomaista saada 100–200 kampelaa viikossa. Savustin niitä paljon. Nyt koko kesän saalismäärä on sitä sadan luokkaa.

Hän kertoo vesien myös samentuneen. Itämeren ja Suomenlahden rantamilla tehtyjen isojen tehtaiden muutokset näkyvät myös, onneksi tällä hetkellä parempaan suuntaan.

Väylä Modermaganin syliin on hurmaava!

Matti-oppaamme kanssa puhumme päivän aikana myös saariston linnuista. Erityisesti merimetsot herättävät keskustelua, sillä niiden asuminen ja oleilu vaikuttaa vahvasti ja nopeasti populaation asuinympäristöön. Matti ohjaa myös bongaamaan kalasääsken pesältään erään luotomännyn latvuksesta.

Vanha teletolppa Modermaganin edustalla.

Tammisaaren saariston kansallispuisto on perustettu vuonna 1989 ja sen kävijämäärät ovat “vesipuistojen” keskikastia. Kun Perämerellä kävi vuonna 2020 hädin tuskin viitisentuhatta vierailijaa ja Selkämerellä lähes satatuhatta, on Tammisaaren saariston kansallispuistossa laskennallisia käyntejä n. 58 000. Kävijämäärien vaihtelu ei ole ollut suuren suurta, sillä alueella liikkuvat ovat pitkälti veneilijöitä ja melojia. Kansallispuistobongareita on kuitenkin Matin mukaan jonkin verran enenevissä määrin, ja jotkut valitsevatkin juuri saaristopuiston finaalipuistokseen. Matin matkassa on juhlistettu näitä puistokokoelmien saavutuksia, syntymäpäiviä ja onpa hän vienyt tilauksesta asiantuntijoita myös hylkyretkelle.

Modermaganin lummelampi oli odottamaton ja kaunis.

Saaristossa sitä ei aina ole ihan varma, että milloin on kansallispuistossa ja milloin ei. Toisinaan sitä osuu luonnonsuojelualueelle ja joskus yksityisille maille. Vastuulliseen retkeilyyn kuuluu tietää missä liikkuu ja valita rantautumispisteensä sallittujen paikkojen mukaan. Tammisaaren saariston kansallispuistossa yöpyminen on sallittu vain merkityillä paikoilla, joita on vain muutama, joten ne tulee tutkia ja valita huolellisesti ennakkoon. Hätätapaus on tietysti aina hätätapaus, sillä joskus meriluonto yllättää, mutta hyvällä valmistautumisella ja luontoa kunnioittavalla yöpymiselläkin jokainen retkeilijä voi vaikuttaa siihen, että itämerennorppa saattaa vilahtaa laineilla jatkossakin.

Modermaganin lummelampi.

Rödjanista lähdettyämme maisema muuttuu hiljalleen. Sisäsaaristo vaihtuu välisaaristoksi, josta lopulta tulemme päätymään ulkosaaristoon. Välisaariston helmenä on kuitenkin Modermagan, ‘äidin syli’, jonka sisäänajoväylä on hurmaavan laguunimainen, kallioseinäinen reitti. Matti ohjaa veneen tervetulomännyn alle rantaan ja hypähdämme kalliolle.

Modermaganin palvelut ovat rentouttavan yksinkertaiset; tulipaikka, huussi, telttapaikka ja infotaulu. Luontoäidin tarjoomukset ovatkin sitten varsin runsaat: erikoinen, lähes satukirjamainen lummelampi, tuulen tuivertamat kalliot kohti ulkosaaristoa, ihanan kippuraisia mäntyjä ja vielä erikseen näköalakallio sen upean sylimäisen lahden yli. Ulappaa voisi ihailla iättömyyksiin asti jos ei helle pakottaisi palaamaan varjoihin. Hauskana yksityiskohtana Matti esittelee puhelintolpan, joka sojottaa Modermaganin eteläkalliolla. Siinä oli kuulemma aikoinaan kiinni puhelin, josta saattoi soittaa. Lähisaarten ainoa kuuluvuus oli juuri sillä nyppylällä. Nyt kalalokki vartioi mykistynyttä tolppaa.

Modermaganin laelta on hienoa katsella kohti aukeavaa merta.

Modermaganilta lähdön jälkeen aukeaakin sitten aava. Tuulet ovat kesyjä, joten matka sujuu joutuisasti, “kuin asfalttia polkisi.” Jo Modermaganilta näimme kaukana siintävän Jussarön majakan, joka on rakennettu itse asiassa Jussarön lounaispuolella olevalle erilliselle luodolle. Poikkeamme katsomaan etäältä idyllisen kaunista entistä saaristolaiskylää, joka on nykyisin yksityisomistuksessa ja toiminee kesäpaikkana.

Upea puu Jussaröllä.

Edessä siintää päiväretkemme pääkohde – Jussarö. Ehkä ennakkotiedot saaresta ja sen historiasta vaikuttavat taustalla, mutta pelkkä nimikin kalskahtaa pikkuisen metallille.
Västervikenin satamassa tunnelma on kuitenkin varsin leppoisa lomalaisten ja retkiveneilijöiden viettäessä rauhallista iltapäivää uuden laiturin äärellä. Vierasveneleiturin välittömästä läheisyydestä löytyy huusseja, infotaulu, uimapaikka, sauna ja kahvilakin! Yhdeltä seinältä löytyy myös vesipiste, jossa merivedestä tehdään käänteisosmoosin avulla juomakelpoista. On muuten kansallispuiston ainoa vesipiste. Kertoo ehkä jotakin siitä, että Tammisaaren saariston kansallispuistossa retkeilevien tulee valmistautua reissuunsa vähintään yhtä huolellisesti kuin Lapin vaeltajien, ellei jopa huolellisemmin. Palveluiden rajallisuus ja omatoimisuuteen nojaaminen ovat omiaan niukentamaan käviämääriä, ja tekevät siten tästä kansallispuistosta melko rauhallisen, tuntemattoman ja seikkailullisen kohteen. Tammisaaren saariston kansallispuistoa ei koeta vahingossa.

Jussarön arvokkaat rakennukset ovat paikoin täynnä luodinreikiä.

Oppaan kanssa pääsemme kurkistamaan Kullakojaniin, pieneen punaiseen tupaan, joka on Metsähallituksen kunnostama entisen luotsikylän asuinrakennus jostain 1800-luvulta. Tupa ei ole avoin vierailukohde ja sellaisenaan se henkii hyvin tunnelmaa, joka alkaa töllin nurkalta. Puolet Jussarön saaresta on nimittäin kansallispuistoa, jossa saa liikkua vain ja ainoastaan merkityllä polulla. Rajoitus on ehdoton ja voimassa aina – kaikki palvelut ja retkeilyrakenteet ovat saaren “avoimella” itäpuoliskolla. Luontopolulla pääsee jokseenkin seesteisesti uppoutumaan saaristoluontoon, joten on hätkähdyttävää huomata, kuinka rujot kasvot löytyvät Jussarön toiselta laidalta.

Itäpuoliskon avoimella vyöhykkeellä on kulttuurihistoriallisesti merkittävä entinen rautakaivosalue, joka saa rokonarpisuudessaan silmät seisomaan, leuat ehkä vähän lonksumaan ja mielikuvituksen juoksemaan villisti eri videopeli- ja elokuvamaailmoissa. Synkissä sellaisissa.

Merivesi oli kirkasta ja ihanaa.

Kesäinen luonto ei voisi olla kauniimpi meren ja auringon kimmeltäessä, ja ehkä juuri tästä syntyy syvä kontrasti ihmisen tekemälle arvelle Jussarön pinnalla.
Lehtimetsän seassa, puiden yläpuolella, kulkee vanha, osin rojahtanut puinen rautatientapainen. Kuljetusväylä, jolla rikastettu rauta on saatu vietyä joutuisasti saaren pohjoisosan lastauslaiturille. Kevyellä metallisella teollisuus- tai tapahtuma-aidalla on rajattu kolhoina mököttävät entiset parakkirakennukset, jotka aikoinaan tarjosivat yöpaikan kaivosmiehille. Harvoissa ikkunoissa on ehjä lasi, ja useissa seinissä reilusti luodinreikiä. Puolustusvoimat ovat ilmeisesti harjoituksissaan kuluttaneet rakennukset kirjaimellisesti puhki. Kuljemme oppaan kanssa kauhuelokuvamaisen näyttämön läpi, ja on ehkä pakko myöntää, että olen iloinen aurinkoisesta hellepäivästä. Vikuroiva mielikuvitus syysmyrskyllä näissä maisemissa ei olisi mikään sykkeitä tasaava kombo.

Jussarön rantakallioilta löytää upeita sopukoita.

Sitten edessämme on “Rautapiha”. Korkea tornimainen rakennus vasemmalla laidalla, harmaa isohko parakkimainen rakennus oikealla. Aukea hiekkakenttä. Vain ne sellaiset texasilaiset aavikkopallot puuttuvat. Sirkkojen siritys on. Ja edemmäksi kuljettaessa on toinen tornimainen rakennus ja seinätön talonranka. Olen ihmeissäni. Ai että tällaista kansallispuiston nurkalla.

Kaivostoiminnan kolho muistomerkki.

Mutta toisaalta, miksikäs ei.

Menneisyyden kieltämisellä tai unohtamisella ei ole niin paljoa arvoa, kuin sen muistamisella ja siitä oppimisella. Karuudessaan on ehkä sittenkin hyvä, että nämä rakennukset ovat täällä. Muistomerkkeinä. Matti kertoo hämmästyttävän lyhyestä kaivostoiminta-ajasta – vain seitsemän vuotta! – sekä siihen sisältyneestä arkikulttuurista ja saaren toiminnasta ja sen yhteyksistä. Raudan kaivaminen meren alta ei sittenkään ollut kannattavaa, joten toiminta lakkasi. Maailma muuttui. Nyt Jussarölle astujat ovat useammin iloisia vapaa-aikaa viettäviä veneilijöitä, kuin työkomennukselle tulevia kaivos- tai varusmiehiä. Saari on sama.

Rautapihan jörö vahtitorni.

Toisen korkean kaivosrakennuksen takaa lähtee hiekkainen mäki alas ja saamme kokeilla jotakin varsin ilahduttavasti yläasteen fysiikantunteja muistuttavaa. Saamme oppaalta pienet magneetit ja voimme niiden avulla kokeilla löytää rautapitoisia kiviä maasta. Niitä löytyy! Ja aika runsaastikin vielä. Myös muutama vanha hauli, tai sellaisen jämä (pardon tietämättömyyteni tältä alalta) osuu silmään. Metallipitoisia kiviä ja hiekkaa on runsaasti. Kuulemma niin runsaasti, että monien laivojen kompassit, jotka toimivat vanhoilla, korjaamattomilla tekniikoilla, menivät pikkuisen sekaisin Jussarön tuntumassa ja navigointi oli vaikeaa. Saaren kaakkois- ja eteläpuolella makaa meren pohjassa useampia hylkyjä.

Maa-aines Jussaröllä on todistetusti rautapitoista!

Hiekkamäki johdattaakin meidät kohti merta suoraan yhdelle Suomen merkillisimmistä rannoista – Iron Beachille. Tumman sävyinen ranta kohtaa säihkyvän upean Itämeren ja aluetta kehystävät rantakalliot tekevät paikasta lähes maagisen upean. Läheiseltä kalliolta löytyy näkötorni, josta voi katsella suoraan etelään aukeavalle merelle.

Iron beach

Iron beachin länsipuolellekin kulkee luontopolku, joka ei käy kansallispuiston puolella, vaan kutsuu rantakallioista nauttivia. Matti-opas vinkkaa polun varrelta löytyvistä muistakin kivi-/hiekkarannoista, jos tahtoo uida useammassa kuin yhdessä paikassa. Kuumat kalliot hohkaavat lämpöä, ja suolainen merituuli pörröttää hiuksia. On niin suloista olla aavan äärellä. Ja voi mikä tuuri, että on kaunis ilma, sillä siinä missä leppeys on merellä suloista, niin myrskyt osaavat olla ärjyjä ja hurjia.

Rantakalliot Iron Beachin länsipuolella

Jussarössä on paljon pureksittavaa. Rautapiha, ne metsän keskellä kulkevat entiset rautatientapaiset, suloinen saaristoniitty, mahtava meri ja kauniit rantakalliot… Ei tämä kaikki oikein kerralla mahdu päähän. Vaikka saaristo olisi tuttu, niin Jussarö on silti oma maailmansa. Saaressa on jotakin niin… videopelimäistä?

Rannalta aukeaa ihana ulappa kohti etelää.

Paluumatkalla takaisin kohti Tammisaarta nautimme yhä auringonpaisteesta. Saaret vilahtelevat ohi puolin ja toisin – nimettöminä ja monimuotoisina. Alan haaveilla melontaretkestä tämän suojaisan saariston sokkeloihin. Kotisataman tullessa näköpiiriin olo on vähän epätodellinen. Merellä ja saaristossa on omanlaisessaan erämaisessa ja seikkailullisessa kuplassa ja tuntuu jopa hengästyttävältä mikä muutos on pikkupolkujen koristamista saarista asfalttipäälysteisin tein kirjailtuun mantereeseen. Eikä kilometrejä linnuntietä kuitenkaan ollut paljoakaan. Ehkä juuri se “yhteiskunnan läsnäolottomuus” tekee saaristoista ja erämaista niin omanlaisensa, rentouttavat ja luonnonmukaiset.

Ja mitä kaikkea niihin saariin kätkeytyykään.

Lue lisää

Tutustu Matti-oppaan palveluihin: guidematti.fi

Tammisaaren saariston kansallispuisto, VisitRaseborg.com

Kolmen saaren kierroksella kaksi luontopolkua ja ihana lummelampi: Tammisaaren saariston kansallispuisto lumoaa melojan

Tammisaaren saariston kansallispuisto, Luontoon.fi

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.