Eurajoen Kaunissaari on lumoavan monipuolinen ja historiallisesti kiinnostava Selkämeren kaunotar

Kaunissaari on nimensä veroinen, pala kauneinta satakuntalaista rannikkoseutua. Saari on myös kulttuurihistoriallisesti erittäin mielenkiintoinen. Antti Ahlströmin perustama ja kansainvälisyydessään vilkas höyrysaha- ja satamatoiminta oli voimissaan 1900-luvun taitteen molemmin puolin. Tänä päivänä Kaunissaari ympäröivine vesistöineen on ehdottomasti tutustumisen arvoinen luonto- ja virkistyskohde. Pienen saaren vehreät lehtometsät ja kosteikot, kankaat, silokalliot ja kilpikaarnaiset ikipuut lumoavat luonnon ystävän. Tämän jutun myötä pääset mukaan keskikesän melonta- ja patikkaretkelle ja kuulet, mitä kaikkea Kaunissaarella voi lyhyessäkin ajassa kokea.

• Kohde kartalla
• Reitistö: patikointi 1,2 km, melonta kaikkiaan 9–10 km
• Tulipaikka: useita
• Esteetön: ei
• Saapuminen autolla: Melonnan lähtöpaikka, Orjasaaren veneenlaskupaikka, Orjasaarentie 43 Eurajoki
• Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Kesäpäivänseisauksen, vuoden pisimmän päivän ilta on aluillaan, kun neljä kajakkia valmistautuu iltaretkelle Eurajoen Orjasaaren veneenlaskupaikalla. Edellispäivien sääennusteet lupailivat jopa puuskittaista tuulta, mutta sääjumala on viime metreillä kääntänyt päänsä ja tarjoaa sittenkin maltillisia, jopa heikkoja tuulilukemia. Jos viimeisimmät ennusteet pitävät kutinsa koko illan ajan, pääsemme kiertämään Kaunissaaren, ja seuraamaan keskikesän ilta-auringon liikkeitä läntisellä taivaanpuoliskolla.

Pakkaamme eväät, vaihtovaatteet ja retkikengät kajakkiin, sonnustaudumme asianmukaisiin melontaliiveihin ja kiinnitämme kartat ja vesipullot kannelle, käden ulottuville. Vielä viimeiset tarkistukset, jalkatuet oikeille paikoilleen ja odotettu mittumaarin iltaretki voi alkaa! 

Etenemme Lapinjokea pitkin länteen Karhunkarinrauman salmelle ja edelleen Katavavedelle ja Kaunissaaren kupeeseen. Mustarastaan huilumainen laulu kaikuu jostain puiden korkeuksista. Vieno sivutuuli kuljettaa kajakkia. Lasken evän veteen, ja toivon sen avustuksella menopelin pysyvän paremmin suorassa linjassa. Vesi liplattaa ja polskii melojen osuessa mereen. Muu vesiliikenne on ainakin näin alkuillasta yllättävänkin rauhallista. Onhan sentään juhannusaaton aattoilta.

Melomme Kaunissaaren etelärannan läheisyydessä. Kierrämme itäkärjen, jota nimitetään muuten Risunokaksi. Eikä suotta! Sahateollisuuden jäänteet, piikikkäät puurisut ja ripat sojottavat pitkin ja poikin rantaa vesirajan tuntumassa.

Noin tunnin melonnan jälkeen rantaudumme saaren pohjoisosan retkisatamaan, jossa toimi muinoin purje- ja höyrylaivojen lastaukseen tarkoitettu satama. Muistona ja todisteena suurten valtamerilaivojen vierailusta ovat lujasti kallioon upotetut köysien kiinnitysrenkaat. Täältä löytyy myös pieni venelaituri, ja uskaliaimmat voivat pulahtaa veteen pieneltä uimarantaosuudelta. Aivan rantaveden tuntumaan on kyhätty puusta ja havuista jonkinlainen katos. Mikähän sen tarina lieneekään? Saarella asustaa ahvenanmaanlampaita, joten onkohan rakennelma tarkoitettu niiden leposuojaksi?

Aivan sataman kupeesta, portaikkorakennelman yläpäästä, löytyy yksi saaren laavuista sekä ensimmäiset opastaulut. Samasta paikasta alkaa myös punaisin merkein ohjattu 1,2 kilometrin mittainen kulttuuripolku. Päätämme patikoida sitä pitkin etelärannan tulistelupaikalle. Laavun viereinen opastaulu kertoo, miten suuret valtamerilaivat toivat mukanaan kansainvälistä vilinää pieneen saariyhdyskuntaan merimiesten viettäessä aikaansa paikallisten asukkaiden seurassa. Paitsi uusia kieliä ja eksoottisia tuliaisia, laivojen myötä saarelle päätyi myös iso liuta vieraiden maiden painolastia. Tulomatkalla purjelaivojen painona toiminut maa-aines, paarlasti, vaihtui Kaunissaaren höyrysahalla tuotettuun puutavaraan. Tämän ansiosta tarkkasilmäinen kasvientuntija voi edelleen bongata saarelta useita vierasperäisiä kasveja, kuten valkopeipin ja hanhentatarin. Kasvien poimiminen on kuitenkin kiellettyä.

Kapea polku puikkelehtii ja polveilee ylös alas puiden katveessa ja sammaleen ja jäkälän peittämän kallion kyljessä. Kilpikaarnaiset petäjät kohoavat korkeuksiin, paikoin pitkät ruohot kutittavat nilkkoja. Kevyt tuulenhenkäys tavoittaa kulkijan ja tuo suolaisen tuoksun kasvoille. Vaikea kuvitella, että yli sata vuotta sitten tällä samalla maalla eli vireä ja tiheään asuttu sahayhdyskunta koko elämänkirjoineen – kansakouluineen, kirjastoineen, osuuskauppoineen ja toreineen! Mitähän kaikkea täältä vielä löytyykään?

Ensimmäinen nähtävyys tulee pian vastaan. Polku johtaa tasaiselle kallioalueelle, luonnon muovaamalle tanssilavalle, johon kaunissaarelaiset aikoinaan kokoontuivat tanssin, leikin ja mäenlaskun pyörteisiin. Melkoisen upea paikka vapaa-ajan huvitoiminnalle! Jostain muistin syövereistä mieleeni putkahtaa samankaltaiset merimaisemat ja asukkaiden ja merimiesten piirtämät kalliokaiverrukset. Jollakin tavalla Kaunissaari muistuttaa Reposaarta, vaikka mitä ilmeisemmin kummallakin saarella on aivan omanlaisensa sielu ja historia! Osaisikohan joku kertoa, mikä tarina kätkeytyy täältä löytyvän kalliokaiverruksen tarinan taa: F.O. Kangas W 1899? Ainoa laatuaan se ei varmasti ole. Tanssilavan viereinen infotaulu ei tätä tarinaa kuitenkaan tarkemmin kerro. Saarikin vaikenee. Kenties iäksi?

Jatkamme kulttuuripolkua eteenpäin kapean saaren keskiosaan. Seuraava pysähdyspaikka ja opastaulu löytyy polveilevasta maastosta tummanpuhuvien sammaleiden alla lepäävien muurien ja rakennusperustusten viereltä. Kerrotaan, että saaren asuttaminen alkoi sahan perustamisen aikoihin, vuonna 1874, ja viimeiset asukkaat jättivät saaren 1950-luvulla. Itse sahatoiminta oli lakkautettu jo 1923. Koska saarella asui parhaimmillaan yli 300 henkilöä, on asuintaloja ja muita rakennuksia täytynyt olla vieri vieressä, noin 30 hehtaarin kokoinen saari pullollaan. Turhaa elintilaa sen ajan työläisillä ei ollut, sillä usein monihenkisellä perheellä oli käytössään vain yksi hellahuone.

Sahateollisuuden päätyttyä tiettävästi ainakin osa Kaunissaaren puutaloista kuljetettiin meritse Pihlavan Halssiin, jossa Antti Ahlströmillä oli niin ikään höyrysaha työväen asuinalueineen. Näiden ja muiden rakennusten jäänteitä, kivijalkoja ja muureja, löytyy useammastakin kohtaa kulttuuripolkun varrelta.

Keskellä saarta lepää kallioinen niittyalue, Kaunissaaren tori, jossa aikoinaan käytiin vilkastakin kauppaa. Tänään tapaamme tällä valoisalla aukealla saaren ainoat kesäasukkaat, suloiset ja työteliäät ahvenanmaanlampaat.

Lauma lepää nokosilla kivenheiton päässä meistä. Kuullessaan askeleemme ja puheenparren, yksi lampaista nostaa päätään, aloittaa iloisen määkimisen, ja muut seuraavat välittömästi perässä. Parikymmentä silmäparia tuijottaa meitä uteliaina, ja koko sarvipäiden katras köpöttelee luoksemme rapsutusten ja tervehdysten toivossa. 

Mikä ainutlaatuinen ja lämmin kohtaaminen! Eräs harmaahapsinen veijari puskee viereeni ja painaa päänsä rintaani vasten. Olen täysin myyty! Lopulta jokainen eläinystävä saa osakseen lempeää rapsutusta ennen matkamme jatkumista.

Kaunissaaren luonto on useine metsätyyppeineen todella monipuolista ja keskikesän vehreydessään vähintäänkin upea. Sitä pääsee todistamaan muun muassa suurten ja vanhojen jättiläiskoivujen katveessa kiemurtelevalla polulla, joka päättyy Kaunissaaren sahan raunioille ja eteläiselle satamalle. Oman mausteensa saaren sielunelämään ja äänimaisemaan tuo mustarastaan kaihoisa laulu, joka on kaikunut puiden latvoissa koko kulkumme ajan. Jokohan sillä on toinen tai kenties kolmas kesän pesue mielessä? Entä mahtoivatkohan nuo hiilenmustiin pukuihin sonnustautuneet laulutaiturit asustaa Kaunissaarella jo sata vuotta sitten, jolloin lintu oli vielä tuore maahanmuuttajamme?

Tuli tarttuu klapeihin ja yksi parhaista retkihetkistä on käsillä. Olemme asettuneet tauolle eteläsataman tulistelupaikalle. Nokipannukahvi ja eväsleivät uppoavat nälkäisiin suihin ja niiden voimin jaksamme palata takaisin saaren pohjoissatamaan. Lyhyen polkuosuuden varrelta bongaamme muun muassa vanhan kaivon upeine ovineen. Sen vesi ei ole enää juomakelpoista, mutta hieno rakennelma sinänsä!

Auringonsilta kimmeltää tasaisen meren pinnalla, kun lähdemme paluumatkalle ja kiertämään Kaunissaaren läntistä kärkeä. Pitkin rantaa koreilevat upeat kalliot, jotka kutsuvat luokseen istuskelemaan. ”Bäää-äää, bääää” kuuluu äkkiä jostain rannan tuntumasta. Kestää hetken, ennen kuin löydän kohteen. Kahden lampaan päät pilkistävät korkeiden ruokojen yläpuolella. Siellä ne kurkkivat meitä uteliaina. Kimeä määkiminen toistuu, kuin hyvästiksi saaren tämäniltaisille vieraille. Miten herttaisia nuo sosiaaliset, rohkeat ja tärkeää laiduntyötä tekevät saaristokulttuuria edustavat pikkuveijarit ovatkaan! Mielenkiiintoista muuten se, että Kaunissaaren ahvenanmaanlampaat ovat saaneet tunnustuksen omasta työstään: Maatiainen ry palkitsi Kaunissaaren vuoden 2023 perinnemaisemaksi.

Kajakin lipuessa eteenpäin lähes itsekseen ihailemme Kaunissaaren Herrasväenrannan silokallioita, ja huikkaamme hyvän juhannuksen toivotukset siellä istuville retkeilijöille. Oikealla puolellamme avautuu aavan meren ulappa. Pilvettömällä taivaalla paahtava aurinko lämmittää kuumasti kasvoja, ja meren tyyni henkäys karkottaa viimeisetkin arjen rippeet pois melojien harteilta. Voisimmepa jäädä tähän!

Levollisin mutta haikein mielin palaamme jokea pitkin samaa reittiä takaisin lähtöpisteeseen. Kapean salmen molemmin puolin olevat rantamökit ja puut peilaavat itseään tyynen veden pinnalla. Jostain kaikuu jälleen mustarastaan heleät sävelet. Aivan kuin se olisi seurannut meitä koko tämän ikimuistoisen seikkailun ajan. 

Kaunissaari on tehnyt meihin ensikertalaisiin lähtemättömän vaikutuksen. Olen melko varma, että palaan uudelleen tänne kuvankauniille ja hurmaavalle luodolle. Uutta nähtävää ja koettavaa riittää varmasti!