Hämeenlinnan Ahvenisto yllätti meidät täysin – metsäisten harjujen syli on suojaisa ja järvi loiskuu turkoosina

Kaupallisessa yhteistyössä Visit Hämeenlinna

Olemme hädin tuskin jättäneet Hämeenlinnan keskustan taaksemme, kun kapuamme jo ylös jylhien muotojen metsätietä. Tie laskeutuu turkoosina loiskuvan metsälammen kutsuvalle hiekkarannalle, jonka molemmin puolin kohoavat humisevat tummat metsät. Astumme polulle, ja vain sekunneissa vanha metsä sulkee meidät syliinsä ja kutsuu seuraamaan sisäistä ääntämme satojen pikku polkujen johdattamana. Miten emme ole olleet täällä aiemmin? Ahvenisto kietoo meidät pikkusormensa ympäri saman tien.

• Ahvenisto kartalla
• Reitit: n. 3–6 km. Runsaasti polkuja ja yhteys Hämeen Ilvesreittiin.
• Tulipaikka: kyllä, uimarannalla
• Esteetön: ei
• Muuta: Toimintapuisto, maauimala, leikkikenttä ym.
• Saapuminen julkisilla: Hämeenlinnan päärautatieasemalta 2,5 km.
• Saapuminen autolla: Olympiakatu, Hämeenlinna

Ahveniston turkoosit laineet lyövät kellertävää hiekkarantaa vasten, kun toukokuinen keikkuvan kevään tuuli on päättänyt ryhtyä navakan viileäksi. Vaan kuten aina, lempeä syli keholle ja mielelle löytyy metsästä.

Tutkimme hetken aikaa parkkialueella olevaa alueen karttaa, jossa meidät toivotetaan tervetulleiksi ja meille paljastetaan, että saattaisimme täällä nähdä hämeenkylmänkukkia.

Kuljemme kodan ja hulppean leikkikentän ohi kohtaan, jossa Ahveniston vellovan olemuksen rannasta erkanee reitti ylös rinteeseen. Ensin leveä väylä johdattaa meidät hieman eteenpäin, sitten polku kääntyy. Tuntuu hyvältä päästä sukeltamaan metsän rauhaan käytännössä heti. Ahvenistolla metsäpolkuverkosto alkaa välittömästi uimarannan molemmista reunoista.

Ystäväni miettii, mihin kummassa olemme tulleet. Hän on tiennyt Ahveniston vain nimeltä, moottoriradasta. Minä puolestani muistelen lämmöllä Luontopolkumiehen juttua Ahveniston luontopolusta (6 km), jonka olen lukenut aikoja sitten ja miettinyt, että tuollahan pitää joskus käydä.

Sillä sekunnilla kun astumme rantaväylältä metsän syliin neulaspolulle, syntyy yhteinen päätös: nyt viittaisimme kintaalla virallisille reiteille ja opasviittojen tiukalle noudattamiselle, ja sen sijaan antaisimme intuitiomme ja lapsenomaisen innostuksemme johdattaa meitä. Polkuja nimittäin haarautuu haarautumistaan, ja ystäväni arvelee niitä olevan tuhatmiljoonaa. Pysyttelemme toki vain selkeästi erottuvilla poluilla, jotta emme tallo luontoa, mutta polkuverkoston puitteissa päästämme sisäiset tutkimusmatkailijalapsemme valloilleen ja rentoudumme täydellisesti flow-tilan vietäväksi. En osaisi kuvitella siihen tarkoitukseen parempaa metsää kuin tämä.

Kuten saatoimme arvata, järvellä puhaltanut kylmä tuuli jää muistoksi vain, kun saamme kulkea suojellun metsän varjeluksessa. Myös ylämäet puhaltavat meihin lämpöä. Jokaisesta polunhaarasta haarautuu neljä, viisi uutta eri suuntiin. Pahassa metsävajeessa ollut ystäväni intoilee ja on melkein räjähtää liitoksistaan. Ahveniston metsä onnellistaa häntä niin, että sen näkee silmissä.

Aikuisuuteen kuuluu paljon kaikkea tylsää ja sitovaa. Täällä satumaisen metsän polkuverkosto, joka vaikuttaa loputtomalta ja jonka opasviitat ovat hieman satunnaisempia, suorastaan kutsuu vapautumaan henkseleistä ja päästämään sisäisen lapsen valloilleen. Alue ei ole niin suuri, että vakavaa eksymistä tarvitsisi pelätä. Puhelin toimii, samoin netti, joten maastokarttaa voi tarpeen tullen vilkuilla, samoin kuin omaa sijaintia siinä. Ei ole mitään pelättävää. On vain rauhaa ja onnea luonnon kauneuden keskellä.

Auringonvalo siivilöityy vanhojen kuusien lomasta ja petaa lämpimän paikkansa ehyille, vehreille, pehmeän kutsuville sammalmättäille pitkin harjun jylhiä rinteitä, joissa sinivuokot nostavat päätään siellä täällä, tosin hieman suppusuisina, kenties nekin päivän viileydestä hieman varautuneina.

Osumme suon reunaa mukailevalle pitkospuupätkälle, joka on rakennettu vankoista, leveistä lankuista. Suo vierellämme on kauniin okran värinen ja kasvaa ohutta mäntyä. Kyykistymme katselemaan läheltä sen pikkuisimpia asukkeja, tupsupäisiä korsia ja kapealehtisiä punertavia varsia, kaikki niin kauniita ja erilaisia keskenään somassa sovussa. Vedämme sieraimet täyteen kylmänkosteaa suoilmaa niin, että silmät sulkeutuvat kuin itsekseen ja keuhkot täyttyvät viimeistä pohjukkaa myöten. Suopursu tuoksuu jo varovasti.

Ahveniston maastot koostuvat useammasta eri harjusta, ja harjualue on kokonaisuudessaan luonnonsuojelualuetta – kaikkiaan jopa 68 hehtaaria. Tämä näkyy ja tuntuu ympärillämme kauniisti: kulku on helppoa, kun ympärillä ei ole riipivää risukkoa eikä jalan alla metsäkoneen jättämiä paksuja oksia ja syviä uria. Ympärillämme levittäytyy silmän kantamattomiin selkeää, iäkästä metsää, joka huokaa omaa rauhaansa ja siirtää sitä myös meihin. Puusto on eri-ikäistä, lahopuuta on paljon, ja kuntalle jo pötkähtäneet puut ovat kasvatelleet pinnalleen kauniita sammalia, jäkäliä ja kääpiä. Erään maassa makaavan puunrungon päällä kasvaa sievä rivi pikkuruisia uusia kuusentaimia. Pääpoluille kaatuneista puista on leikattu pätkä pois ja siirretty sivuun niin, että kulku on pysynyt helppona. Muutoin kaatuneet puut ovat saaneet täällä jatkaa elämän puskemista oman kuolemansa jälkeenkin juuri siinä, mihin ovat kaatuneet.

Luonnonsuojelualueella myös ihmisen sielu huokaa rauhasta ja siitä sellaisesta lohdun ja turvallisuuden tunteesta, jonka voi kokea kun tietää, että tänne voi aina palata – ei tarvitse pelätä, että tämä metsä kadotetaan.

Ystäväni vilkaisee kännykästä maastokarttaa ja antaa minun valita kahdesta eri polusta. Valitsen empimättä sen, joka näyttäisi kulkevan jonkinlaisen kosteikon reunaa pitkin. Ja toden totta, kosteikko on niin hieno, että siellä voisi hyvin kuvitella asuvan floridalaisen alligaattorin. Sammalen vihreys kirkuu tumman veden keskellä, ja suuremmat puut ovat jo keloutuneet kasvualustansa kosteudesta.

Kiipeämme Ahvenistonharjulle, jonka kylki seisoo suoraan edessämme kuin metsäinen seinä. Polku viettää ylös viistosti, jolloin nousu tapahtuu maltillisemmassa kulmassa. Erotamme kaukana koiranulkoiluttajan, mutta hän jatkaa eri reittiä. Hihitämme Ahveniston olevan oikea introvertin unelma, sillä polkuja on niin paljon, että jos joku uhkaa tulla vastaan, voi äkkiä siirtyä sivupolulle metsän piilotettavaksi ja jatkaa matkaansa sinne jonnekin.

Päivittelemme yhdessä alueen eristäytyneisyyden tuntua. Metsää kasvavien harjujen syli on tiivis. Puiden takaa ei ole tähän mennessä pilkottanut yhtään asuinalueen reunaa, tietä tai ostoskeskusta, vaikka olemme aivan kaupungin keskustan kupeessa. Olo on suojaisa ja hyvällä tavalla metsän peittoon sulkeutunut. Sellainen, että rauha kyllä säilyy täällä ja saamme tuudittautua siihen niin kauan kunnes itse päätämme poistua ihmisten ilmoille.

Ahvenistoharjun laelle päästessämme laskeudumme lähes samaa vauhtia vastapuolta alas, koska maastokartta paljasti, että siellä alhaalla on lampi. Kuka voisi vastustaa lammenrannan kutsua! Ystäväni ottaa leveästä ja suorasta alamäestä ilon irti ja kirmaa juoksuun kohti harjun helmaa.

Tämä onkin ensimmäinen kerta alun jälkeen kun näemme jotakin muuta kuin metsää, nimittäin matkalla lammelle ohitamme sen kuuluisan Ahveniston moottoriradan. Äänikin kantautuu kovana, ei tosin moottorin ääni, vaan naurulokkien keväinen kirkuna. Radan keskellä on lampia, joissa naurulokkiyhdyskunta pesii.

Kaunis suorantainen Kahtoilampi pilkottaa jo edessämme, kun etenemme aika leveää reittiä pitkin sitä kohden. Pidämme vesitauon heti ensimmäisellä rantapenkillä. Löydämme kevään viimeiset lumet tasaisena valkoisena mattona, ja arvelemme siinä olleen hiihtoladun vielä hetki sitten.

Lammen toisesta päädystä löydämme hyväkuntoiset pitkospuut, jotka johtavat suoalueen yli pienelle uimarannalle. Vastaan kävelee pari ihmistä, jotka tervehtivät – ja jäävät lähes ainoiksi kohtaamiksemme ihmisiksi koko tällä retkellä. Aurinko tulee pilvenhattaran takaa esiin ja lämmöllään työntää meidät jälleen penkille istumaan, nauttimaan suorastaan erämaisen lammen maisemasta ja tuoksuista kaikessa rauhassa.

Nousemme takaisin Ahvenistonharjulle, ja tällä kertaa seuraamme sen harjanteella olevaa leveää ulkoilureittiä takaisin lähtöpisteeseen Ahveniston uimarannalle. Harjun selänteen reitti on leveä ja tasainen, helppo kuljettava, ja heti sen molemmin puolin jyrkät rinteet pudottautuvat alas metsän sammaleisiin ja varjoisiin syvyyksiin. Matkanteosta tällä jylhällä reitillä saamme nauttia jopa noin 1,5 kilometrin matkan.

Kun katsetta ei tarvitse pitää jaloissa juurien ja kivien varalta kuten neulaspoluilla, huomaamme ympäristöstä kaikenlaista muuta. Sinivuokkoja, naavaa ja monenlaisia lehteen juuri puhkeamaisillaan olevia kasveja, joita emme ihan varmaksi tunnista.

Poikkeuksellinen piirre Ahveniston reiteillä ovat olympiarenkaat, joita näkee siellä ja täällä. Iäkkäämpi väki varmasti muistaa mistä on kyse, mutta nuoremmat saattavat olla asiasta enemmän pihalla. Kerrataanpa siis: Ahvenisto toimi Helsingin lisäksi Olympialaisten näyttämönä vuonna 1952. Ja toden totta, jos haluat yhä tänä päivänä juosta Olympialaisten maastojuoksureitin vuoden 1952 hengen mukaisesti, voit tehdä sen tämä reittikartta apunasi. Reitti on merkitty myös maastoon olympiarenkain.

Katsomme polkua, joka kääntyy hurjassa kulmassa alas harjun rinnettä. Siitäkö tulisi hallitusti juosta?

Noin kilometrin kävelyn jälkeen Ahveniston turkoosina liplattava hahmo alkaa jälleen pilkottaa alhaalla metsän lomasta. Yritämme edelleen kuikuilla kylmänkukkaa, mutta kaikki liila, jonka maasta löydämme, on sinivuokkojen kauneutta. Positiivista on, että koko kierrokselta emme bonganneet roskia lähes lainkaan. Hieno homma Ahveniston-kävijät!

Mänty kutsuu istahtamaan juurelleen vielä yhden tiukan nousun jälkeen, ennen kuin laskettelemme alas rantaan.

Rantaviivan saavuttaessamme alamme kilpaa tehdä kesäsuunnitelmia. Tänne on pakko palata kesällä. Meillä on kesäksi joka tapauksessa muitakin suunnitelmia Hämeenlinnan varalle, ja nyt Ahveniston rannalla listaamme miksi ja millä varustein palaamme tänne silloisen retkipäivän päätteeksi. Itse otan snorklausmaskin ja vedenalaiskameran mukaan ja painun pinnan alle. Lienee oikeutettua odottaa, että Ahvenistossa voisin tavata ahvenia? Ystäväni aikoo ottaa mukaan SUP-laudan sekä heivata itsensä Tarzanin elkein veteen puussa roikkuvaa köysiliaania hyödyntäen.

Aurinko petraa otettaan maisemasta retkemme lähestyessä loppuaan. Metsän hellimä mieli ja harjun lämmittämä keho hyrisevät onnea. Ahvenisto, tai Appara kuten paikalliset sanovat, on osoittautunut kokoaan huomattavasti suuremmaksi retkikohteeksi ja lunastanut odotuksemme moninkertaisina.

Uimarannan lähellä on vielä parikin laituria ja uimakoppia mistä pulahtaa veteen. Pohja erottuu syvälle kirkkaan veden halki. Olisi kuitenkin rankka virhearvio mieltää Ahvenisto vain uimarannaksi, saati vain moottoriradaksi. Metsässä on sen suurin voima, tai ainakin suojaisan satumetsän ja turkoosin järven yhdistelmässä.

Lue myös:

Kuvauksellinen Aulanko on myös talviparatiisi – nämä ovat sen parhaat palat!

Tämän kierroksen Hämeenlinnassa haluat kokea: Vanajaveden rantareitti on kaupunkiluonnon aatelinen

Mitä nähdä ja tehdä Evon retkeilyalueella? Kokosimme käyttöösi listan!

Matka menneeseen: DigiTrail opastaa Aulangon hienoimpien kohteiden luo