12 kuvaa marraskuista rauhaa huokaavalta Getavuoren reitiltä Ahvenanmaalta

Marraskuinen lauantaiaamu valkeni paksussa sumussa, kun ajelimme kohti Getavuorta aikeenamme kiertää alueella oleva, viisi kilometriä pitkä retkeilyreitti. Parkkialueellakaan ei ollut muuta kuin tyhjyyttä, hiljaisuutta ja sumua – ja sehän sopi meille, sillä rakastamme omaa rauhaa. Kumpikaan meistä ei ollut aiemmin käynyt täällä, mutta vuosien saatossa olen kuullut valtavasti kehuja tästä ihmeellisestä reitistä, joka lukeutuu Ahvenanmaan pääsaaren suosituimpiin ja kuuluisimpiin.

• Kohde kartalla
• Rengasreitti 5 km, hyvin vaativa reitti etenkin märällä/liukkaalla kelillä. Vaatii varmaa askelta, harkintakykyä ja tukevat maastokengät, paikoin mahdollisesti myös neliraajataktiikkaa.
• Esteetön: ei
• Tulipaikka: ei
• Saapuminen autolla: Getabergsvägen 136
• Saapuminen julkisilla: ei mahdollista

Heti alkumetreillä iski tarve huolelliselle harkinnalle: kannattaako meidän sittenkään lähteä reitille ollenkaan? Silokalliot viettivät alamäkeen, ja sateen vuoksi ne olivat todella liukkaita. Meillä oli tukevat maastokengät, mutta silti oli pakko miettiä, pärjäisimmekö niillä.

Jos olisi riski, että reitti olisi jäinen, en lähtisi sille ollenkaan – siellä pärjäisi ainoastaan nastakengillä, ja minä en halua olla se ihminen, joka kenkiensä kanssa raapii karmeita naarmuja ikiaikaiseen kivipintaan. Mutta nyt lämpöä oli +10 astetta, ja jään riski siten olematon. Päätimme lopulta, että koska meillä ei ollut käytännössä minkäänlaista aikataulua eikä meidän siis tarvitsisi kiirehtiä, lähtisimme matkaan.

Sumu toi upean säväyksen kalliometsässä kulkemiseen. Puiden hahmot, metsän muodot ja paikan tunnelma tuntuivat hyvin mystisiltä. Hiljaisuus oli niin täydellistä, että aika tuntui pysähtyneen tyystin. Ainoan äänen maisemaan laskivat mäntyjen neulasista lätäköihin putoilevat pulleat vesipisarat.

Se, että ympärillämme oli pelkkää sumua, ohjasi jotenkin ihanasti katselemaan aivan lähellä olevia yksityiskohtia ja keskittymään niihin. Kiinnitin huomiotani kelopuun tekemään silmukkaan. Nuuksion luontokeskus Haltiassa työskentevä kollegani, eräoppaamme Joel Pyykkönen oli juuri hiljattain kertonut vanhasta uskomuksesta, jonka mukaan tällaisen luonnollisen puusilmukan lävitse voisi yrittää katsoa metsää ja etsiä metsänpeittoon kadonnutta ihmistä.

Kivien määrä pisti meille silmään heti alusta lähtien. Vaikka reitillä onkin paljon myös silkkaa silokalliota, on täällä myös kivikkoa. Mietin mielessäni, onko tällainen saariston pyöreäkulmainenkin kivikko rakkaa, vai ovatko rakkaa ainoastaan pohjoisen kivikot, joiden kivet eivät ole hioutuneita, vaan ne ovat yhä karkeita ja teräväreunaisia? Rakka-sanaa en ole kuullut eteläisessä Suomessa juuri käytettävän.

Amfiteatteriksi nimetyllä kallioalueella pystyi helposti näkemään, kuinka joskus muinoin sula kiviaines on työntynyt maan pinnalle ja jähmettynyt tällaisiin pulppuamisensa luomiin muotoihin. Todella vaikuttava näky, kunhan tietää, mitä katsoo.

Sitten alkoivat luolat. Matalia luolia, korkeita luolia, syviä luolia ja… No, mikä sitten onkaan syvän vastakohta. Kaikenkokoisia ja -näköisiä lippaluolia putkahti reitin varrelta esiin yksi toisensa jälkeen. Tällaista ei yleensä missään näe, joten tutkimme paikkoja mielenkiinnolla. Kivialalla myös maan alla jo pitkään työskennellyt mieheni osasi katsoa paikkoja myös aivan toisenlaisin silmin kuin minä – hän näki luolien katossa monelaisia rakoja ja halkeamia, jotka kielivät siitä, että katosta tulee mahdollisesti joskus putoamaan paloja alas. Maanalaisilla tunnelityömailla tällaiset kohdat merkittäisiin ja rusnattaisiin hallitusti irti.

Korpit lensivät hetkeksi yllemme ja pudottelivat alas maisemaan hauskoja kalkahtavia huutojaan. Vastasin niille, ja hetken päästä toinen linnuista lensi aivan lähelle yläpuolelleni. Tuli varmaan silmällä katsomaan, kuka täällä kulkee linnuille vastailemassa. Olin tuossa hetkessä aivan hiljaa ja saatoin kuulla linnun siipien viuhunan helposti.

Myötäpäivään kierrettävän rengasreitin varrella, hieman ennen sen puoliväliä, Djupviksgrottan on kierroksen supernähtävyys. Kallioseinämässä oleva rako on niin korkea, ettei tarvitse kuin hiukan kyyristyä, jotta siitä pääsee kävelemään sisään. Sisällä aika pitkä puolisonikin sai suoristaa selkänsä. Luola toi mieleen Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvan luolan, josta muumiperhe etsii suojaa pyrstötähdeltä ja jossa Piisamirotta istuu kermakakun päälle.

Pian luolan jälkeen saavutaan meren rantaan. Polku laskeutuu ensin silokalliota pitkin ja sitten metsän halki aivan rantaviivaan. Keli oli retkemme aikana täydellisen tyyni. Seisoskelimme rantakalliolla hetken, ja kuuntelimme ja katselimme hiljaisen merenlahden lisäksi puissa pyrähtelevää puukiipijöiden, hippiäisten ja pyrstötiaisten sekalaista, kimeä-äänistä seurakuntaa.

Rannan jälkeen lähdetään saman tien nousemaan takaisin ylös, kun polku jatkaa eteenpäin hieman korkeammalla rantakallioilla. Hetken matkaa seurataan Djupvikenin rantaa korkeuksista käsin. Katselin alas, jossa meren pohja erottui kauniisti pitkältä matkalta. Yritin bongata haukea tai muuta elämää, mutta en nähnyt vedessä mitään liikettä. Korvia höristäessäni sen sijaan panin merkille jotakin: puron solina kuului varovasti maisemasta. Hetken kuluttua tulikin aika ylittää rinteestä iloisesti alas mereen juokseva metsäpuro.

Seuraavilla osuuksilla sai oikeasti kulkea kieli keskellä suuta, ja välillä piti ottaa käsillä tukea puista ja juurista, jotta pääsi turvallisemmin eteenpäin. Onneksi oltiin nousemassa näistä kohdista ylös, sillä alas en olisi uskaltanut niistä laskeutua. Jossakin sumun keskellä odotti laakea ja aika harvapuinen kallioalue, jonka lätäköt tarjosivat mukavia kuvauskohteita.

Koko kierroksen mitalta puissa on tiuhaan suuntaa ohjaavia nuoliviittoja, jotka opastavat kulkemaan vain myötäpäivään. Osa niistä on valkoisia, mutta osa on vain puun värisiä. Ainakin näin märällä kelillä, kun monet viitat olivat kosteudesta tummia, niitä oli paikoin vähän hankala löytää. Muistimme pysyä tarkkana, ja siten reitillä pysyminen oli kuitenkin melko helppoa.

Kierroksen varrelle mahtuu hiukan talousmetsääkin, jossa on kaadettu puita. Jopa värikkään suon äärellä pääsimme piipahtamaan, se tuli aivan yllätyksenä. Loppukierroksen lempiosuus itselleni oli ikivanhan näköinen ja lajirikas naavapartametsä.

Lue seuraavaksi

Kallioseinämien ja kivitornien valtakunta, Grottstigen Ahvenanmaan Getassa

Getan Djupviksgorttan – yksi Suomen suosituimmista luolista

Över berg, genom skog. Mäen yli, metsän läpi. Bergön luontopolku Finströmin kunnassa Ahvenanmaalla

Kun paratiisi riisuu – saariston syksyssä viipyilyä