Talvinen (reki)retki Hankasalmen Ruumissaareen

Enpä olisi osannut arvata tuona tammikuisena lauantaiaamuna, millä kulkupelillä tulisin iltapäivällä liikkumaan. Mutta tuo otsikon muotoilu saattaa antaa pientä vihiä siitä. Olin suunnitellut pakkaspäivän retkeä useampaankin paikkaan, mutta lopulta suunnaksi varmistui Hankasalmi ja siellä Ruumissaari Kuuhankavedessä, jonka moni ikäiseni saattaa muistaa esimerkiksi kouluajoilta laulatettujen kotiseutulaulujen joukosta Keski-Suomen kotiseutulaulusta.

Meillä päin lumisateella ja reilusti lauhtuneella pakkasella alkanut lauantai muuttui auringon noustua selkeämmäksi, ja huurteiset puut ja kasvit saivat pitkin aamupäivänä niskaansa hentoa ja varovasti laskeutuvaa lunta, joka kimmelsi matalalta paistavan auringon valossa ja jonka olisi voinut ehkä oikein tarkasti silmät kiinni kuuntelemalla kuulla helisevän kuin miljoonat pienenpienet tiu’ut.

Kuuhankavedessä on itse asiassa kaksikin ruumissaarta, joista käyntikohteeni oli se eteläisempi, lähempänä Hankasalmen asemaa ja Niemisjärveä. Itse ruumissaaret ovat olleet paikkoja, joihin aikoinaan (n. 1500–1700 jKr) jouduttiin kuljettamaan kuolleita, joita ei pitkien etäisyyksien ja hankalien kulkuyhteyksien vuoksi voitu välittömästi viedä siunattuun kirkkomaahan.

Sovin tapaamisen mantereen puolelle Hankasalmen kotiseutuyhdistyksen tiedottajan Ulla Kolehmaisen kanssa, joka yllätti minut täysin kertomalla, että “kohta tulee hevonen ja reki, jolla mennään saareen”. Olin varautunut kävelemään sinne vajaan kilometrin jäätä pitkin, mutta kävihän se noinkin! Hevosta ohjasti Kolehmaisen naapuri, viereisen Väinölän tilan isäntä Matti Makkonen.

Tämä menopeli ei ole siitä modernimmasta päästä, mutta sitäkin tunnelmallisempi.

Tämä menopeli ei ole siitä modernimmasta päästä, mutta sitäkin tunnelmallisempi. Vauhdissa vuonna 2002 syntynyt suomenhevostamma Vinpotar, tuttavallisemmin “Ulla”.

Rekikelien aikaan saariin haudatut pyrittiin toki siirtämään siunattuun kirkkomaahan, mutta se ei aina joko onnistunut tai jostakin muusta syystä vainajat jäivät alkuperäisille sijoilleen. Näin tapahtui myös Hankasalmen Ruumissaaressa, johon tietojen mukaan haudattiin 1700-luvun alkupuolella 20 vainajaa. Saari siunattiin sittemmin heidän viimeiseksi leposijakseen vasta vuonna 1963. Tästä muistona on saaressa maakivi, johon on kiinnitetty risti ja muistolaatta.

Saaren pohjoispäässä oleva muistokivi, jossa lukee "Saareen vuosina – 1723 haudattujen muistolle".

Saaren pohjoispäässä oleva muistokivi, jossa lukee “Saareen vuosina – 1723 haudattujen muistolle”.

Niin sanotusti “ennen muinoin” ihmisillä oli kaikenlaisia uskomuksia, jotka liittyivät monesti kuolleisiin. Kertoiltiin muun muassa tarinoita kirkkomailta nousevasta “kirkonväestä”, joka saattoi iskeä äkkinäisen ja huolimattomia huulia heittelevän ohikulkijan kimppuun, valittavista vainajista, joille eläessään jäi selvittämättömiä asioita, tai kummittelemaan palanneista kuolleista, joiden kirstuun ei ollut lyöty oikeanlaista naulaa, ja niin edelleen.

Kolehmainen kertoi lisäksi sellaisesta tavasta, joka oli ollut aikanaan nuorilla miehillä, että kuka uskalsi mennä ruumissaareen, etsiä sieltä oikean pääkallon ja ottaa siitä ryypyt, osoittaisi rohkeutensa ja miehuutensa. Ja olihan sitten joku niin tehnyt ja mennyt tempaisemaan kallosta hörpyt. Aika karmivaa hommaa, mutta nykyisin onneksi tähän ruumissaareen ei sitä varten tulla. Saaresta nimittäin löytyy myös laavu, jolle voi tulla vaikka makkaranpaistoon ja ihastelemaan hienoja maisemia.

Voisiko laavu enää kauniimmalla paikalla olla?

Voisiko laavu enää kauniimmalla paikalla olla?

Ruumissaari on suosittu retkeilykohde alueella, ja kesäaikaan sinne tulee väkeä niin veneellä kuin melomalla, miksei joku riuska uimari voisi tempaista krooliakin. Saarihan ei ole kaukana mantereesta, vain muutaman sadan metrin päässä lähimmästäkin rannasta. Talvella jää- ja lumitilanteesta riippuen pääsee vaikka jalkaisin, luistellen, hiihtäen – tai sitten hevosella, jos sellaisen kulkuvälineen allensa saa. Laavulla kelpaa kyllä viettää aikaansa, ja onhan siellä sen verran leveät laveritkin, että nukkumaan voisi pystyä myös.

Aikaisemmin kotiseutuyhdistys touhusi saaressa luonnon- ja maisemanhoitotalkoissa vuosittain, mutta nyttemmin paikka on päätetty jättää luonnontilaiseksi, eli mahdolliset myrskyt ja myräkät saavat jättää jälkensä saaren luontoon. Polut pyritään kuitenkin pitämään auki, mutta esimerkiksi mitään haravointihulabaloota ei enää järjestetä. Laavu ja muut retkeilyrakenteet (lue: huussi) sekä polttopuuhuolto on Hankasalmen kunnan ympäristötoimen vastuualuetta.

Laavu sulautuu hyvin ympäristöönsä.

Laavu sulautuu hyvin ympäristöönsä.

Ruumissaarten historia on kiinnostanut myös monia tutkijoita, kuten Juha Ruohosta, joka on tehnyt ansiokkaan tutkimuksen mm. Hankasalmen historiallisen ajan hautapaikoista. Tämän eteläisen ruumissaaren maastosta on pystytty kartoittamaan noin 30–40 kappaletta hautapainaumia, jotka sijoittuvat saaren pohjoispuolelle. Itse saari on ollut pienempi kuin nykyisin. Kuuhankaveden pintaa laskettiin 1900-luvun alussa mm. lisäviljelysmaan saamiseksi, jolloin myös saaren pinta-ala kasvoi vesijättömaan ansiosta jonkin verran, ja saaren laavu sijaitseekin nykyään tällä vesijättömaalla.

Uskaltaisinpa sanoa, että hienompaa päivää tehdä retki tällaiseen saareen saa hakea. Nimittäin koko päivän ensinnäkin valo oli loivaa ja pehmeää, jolloin pelkästään jo matka Hankasalmelle oli elämys, ja pysähdyinkin ajomatkan varrella useasti ottamaan valokuvia. Järven jäällä oli vain muutama sentti lunta, joten kulkeminen oli helppoa millä tavalla tahansa. Suomenhevostamma “Ulla” lähti myös kevyeen raviin helposti ohjastajansa käskemänä, ja hieno, aikoinaan Tikkalan kartanosta Korpilahdelta lahjoituksena saatu reki kuljetti meitä sulavasti.

Matti ja "Ulla". Taustalla saaressa myös oleva laituri.

Matti ja “Ulla”. Taustalla saaressa myös oleva laituri.

Jäin vielä nautiskelemaan olostani saareen, kun Matti, Ulla ja “Ulla” jo palasivat reellä takaisin mantereelle. Kuuntelin loittonevaa rekeä ja sen jalasten alla kumahtelevaa jäätä, kuin patarumpua olisi lyöty. Pakkanen oli alkanut kiristyä, ja aurinko kävi painumaan mailleen. Vielä pari kupillista kahvia ja palanen itse leivottua ruisleipää maittavan keiton päälle, ja oli aika alkaa tehdä kotiinpaluuta.

Eihän näistä maisemista hennoisi pois lähteä laisinkaan.

Eihän näistä maisemista hennoisi pois lähteä laisinkaan.

Keräilin kamppeeni ja varmistin, että paikka jäi vähintään yhtä siistiksi kuin tullessani, sillä myös Ruumissaaressa roskaton retkeily on pop ja muutkin musiikkilajit. Nappasin luotettavan rottinkisauvani laavun kupeelta ja varmistin, että jäänaskalit olivat myös hollilla, sillä vaikka jään kantavuus oli varmistettu jo moneen kertaan meikäläisen ruhoakin painavammilla kuormilla, parempi oli ottaa varman päälle. Hieno paikka, hieno ilma, hieno rekiretki!

Lisälukemista

Erkki Laitinen (toim.): Ruumis- ja Kalmasaaret. Etäällä kirkkomaasta. Hankasalmen Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja 3. Havusalmen kirjapaino. Hankasalmi / Kirkkonummi 2001. 126 s.

 

PAIKKA KARTALLA

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 6910779  E 470655

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi