Kevään kuiskauksia Nummelan niitulla

Intuitio on metka reissukaveri. Paljon olisi jäänyt näkemättä ja kokematta ilman sen apua. Niin tällä kertaa Nummelan niittu. Alkujaan lähdin kotoa ihan muissa asioissa, mutta portailla vielä käännyin kannoillani ja nappasin kameran mukaan. Kauppareissun jälkeen huomasin, että minulla oli vajaat kolme varttia ylimääräistä aikaa. Päätin käyttää sen parhaalla mahdollisella tavalla ja suuntasin kohti Nummelan niittua sekä sieltä löytyvää Nummelan portin kosteikkopuistoa.

Perille on helppo löytää. Jos suunnilleen tietää, missä Nummelan S-rauta sijaitsee, niin kovin pahasti ei enää onnistu eksymään. Ennen kauppaa silmän pitäisi tavoittaa lintutornille ohjaava liikennemerkki, ja sen ohjaamaan suuntaan kun jatkaa, niin pitkälle kuin pikitietä riittää, on jo varsin lähellä. Siinä kohtaa tulee jalkautua ja lähteä astelemaan kivituhkapolkua kohti Enäjärven rantaa.

Loitompaa ei arvaisi, millainen helmi edessä on. Porintietä huristaa ohi lukemattomien autojen virta. Väkisinkin sitä ajattelee, että siellä ne ajavat tietämättömät onnensa ohi. Eivät arvaa, että täällä vesijätöllä vilkkaan tien poskessa on kokonaisen luontokohteen verran koettavana aitoa elämää elämyksineen. Paikka, jossa voi pysähtyä, uppoutua vain tarkkailemaan.

Niin uppouduin minäkin. Paikka tempaisi mukaansa ja haltioi. Löysin itseni ihastelemassa kevään ensimmäisiä hentoja mutta niin kirjavia vihreitä. Siinä ne nyt olivat, varmat merkit kesästä, vaikka kevät on ollut mitä ollut. Antanut vihmovaa räntää ja lunta, pohjatuulta ja melkein loputtomilta tuntuvia takatalvia (vaikka kaikista niistä minä tykkäänkin). Mutta silti kevät on väkevä. Se on hiipinyt hitaasti mutta vääjämättömästi. Ja nyt se hyökkää, suoraan räjähtää vihreänä silmille. Parissa päivässä maisema on toinen. Toiset pari päivää, ja kaikki kukkii.

Astelin eteenpäin. Hidastellen ja pysähdellen. Välillä polulta poiketen. Polvistuen. Heinien ja kortteiden versot puskivat läpi kuolleiden kasvien maton. Miten kirjavilta pienet heinät näyttävät kevätauringossa. Ja miten helppo niiden ohitse olisi kävellä.

Tai miten helppoa olisi sulkea korvansa kivien lomasta solisevalta vedeltä. Nyt se pyysi pysähtymään ja rauhoittumaan hetkeksi virtaavan veden taikaan.

Ensimmäiset saavat aina suurimman huomion. Siihen luottaa myös rentukka, joka reteästi loisti kultaista kukintaansa siinä, missä ympäristö vielä tuntui venyttelevän. Hymyilin ajatukselleni ja jatkoin kierrosta kohti lintutornia.

Siellä se kohosi kohta edessä. Huipulta erottui hahmo. Tämä nojasi kaiteeseen ja katseli maailmaa kameran lävitse Enäjärven suuntaan. Tuskin uppoutuneena edes noteerasi saapumistani. Minä puolestani ihastelin ylivuotisia osmankäämiä ja huvituin taas kerran lukemattomista nimistä, joilla kasvia kutsutaan. Nyt talven riepomina ne kun saivat ihan uusia merkityksiä.

Lopulta olin tornissa. Järveltä puhaltava tuulenvire tervehti minua, minä tervehdin tarkkailijaa ja tämä vastasi. Ei siinä muita sanoja tarvittu. Pieni hymy riitti kertomaan, mitä paikka tänään antoi vierailleen.

Aikani rannassa uinutta joutsenta katsottuani jatkoin matkaani. Oli aika rientää seuraavaan paikkaan onnellisena kolmesta hyvin käytetystä vartista. Elämä on pieniä iloja, jotka vain odottavat löytäjäänsä.

Nummelan portin kosteikko on entistä peltoa noin 500 hehtaarin valuma-alueen suulla. Siellä se muodostaa keitaan ihmisille, linnuille ja kaikelle vedessä kuhisevalle elämälle.

Itse kosteikolla on kokoa runsaan hehtaarin verran, ja sen ympärillä olevalla puistoalueella kaikkiaan 7 hehtaaria. Läpi kosteikon kiertää kivituhkapolku, jota pitkin liikkuminen sujuu myös lastenrattailla ja pyörtuolilla.

Kaikkinensa kyseessä on lähiretkikohde parhaasta päästä.

Nummelan portti kartalla. N6690900,709 E353052,105

1 reply

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi