Vöyrin seudun retkikohteet, osa 3/4: Kimon ruukki, Komossan Hoppamäki ja Mustasaaren Svedjehamn

Vöyrin kunta lähialueineen on mainion monipuolista seutua myös luontoretkeilijälle. Saimme vasta pintaraapaisun alueen kohteista, vaikka vietimme Vöyrillä kokonaisen viikon 7.–14.6.2025. Patikkareiteistäkin jäi toistakymmentä kokonaan kulkematta! Viikossa ehdimme kuitenkin nauttia lukuisista hienoista paikoista, joista tässä juttusarjassa kerron. Esittelen mm. Vitmossenin muinaisalueen ja Västerön merellisen retkeilyreitin, Kimon kauniin ruukin sekä Kovikin reitin. Sarjan 4. osassa poiketaan myös Uudenkaarlepyyn Storsandin hiekkarannalla.

4. retkipäivä

Kimon ruukki

Kohde kartalla
Ruukinkatu 38, Vöyri
Alueella kävelyreitit 1,5, 3 ja 8 km
- Reitit 1,5 ja 3 km talvella latuja, sulan maan aikaan sopivat esim. lastenrattaille

Tiistaina vuorossa oli Kimon ruukki, jonne oli majapaikastamme Lillstuganilta noin 14 km matkaa. Kimo kuuluu Oravaisiin, joka oli oma itsenäinen kuntansa vuoteen 2011 asti, jolloin se yhdistyi Vöyriin. Parkkipaikka löytyy ihan tien vierestä (Ruukinkatu 38), jossa on myös infotauluja ruukin historiasta.

Kimoon perustettiin rautaruukki vuonna 1703. Vuorimalmi tuotiin Tukholman saaristosta laivalla Oravaisten satamaan, josta se kuljetettiin hevosilla ja kärryillä masuuniin. Siellä rautamassa valettiin harkkoraudaksi, joka kuljetettiin ruukin alueelle joko hevosella ja kärryillä tai proomulla Kimonjokea pitkin. Vuonna 1792 Kimon ruukki oli Suomen tuottoisin rautaruukki. Kimon ruukin alueella oli kolme vasarapajaa: Alaruukki, Väliruukki ja Yläruukki. Vasarapajoissa harkkorauta kuumennettiin, kunnes sitä pystyttiin takomaan. Suurien vesivoimalla toimivien kankivasaroiden avulla rauta muokattiin pitkiksi tangoiksi. Kankirauta leimattiin ruukin hyvämaineisella KB-leimalla ennen kuljetusta satamaan, josta se kuljetettiin Tukholman rautatorille. Huh, käsittämätön työmäärä.

Raudantuotanto lopetettiin vuonna 1891, yksi vasarapaja muunnettiin sahaksi ja toinen myllyksi, ja vuonna 1922 aloitettiin sähkön tuotanto. Alueella aloitti myös tekstiilitehdas, jonka työvoima paljolti koostui pohjalaisista maattomista. Tekstiilituotanto alueella loppui vuonna 1988.

Vuonna 2022 ilmestyneessä esikoisromaanissaan Lumpänglar (Lumppuenkelit) tehdasalueen lähistöllä kasvanut Annika Åman kuvaa tekstiilitehtaalla työskennelleiden naisten elämää 1920–30-lukujen taitteessa. Reissun ensimmäisenä päivänä jo totesin, että koulussa historia ei kiinnostanut, mutta nyt tuntuu joka päivä tulevan vastaan uteliaisuutta kutkuttelevia tiedonmurusia, jotka houkuttelevat perehtymään lisää.

Selvisi, että nyt olemme Alaruukin alueella, joka on museon keskus. Makasiinista löytyy rautaruukista kertova näyttely, ja alueella järjestetään taontakursseja ynnä muita tapahtumia.

Ylitimme tien ja lähdimme kylttien osoittamaan suuntaan. Viehättävät pikku sillat johdattivat eteenpäin.

Ihan kuin olisi kävellyt keskellä lumoavaa ja hieman jännittävää satua, kun ei tiennyt, mitä seuraavan mutkan tai pensaan takaa paljastuu.

Kauniin kaarisillan alapuolella kuuntelimme kosken pauhua hyvän aikaa ja katselimme veden pärskeitä. Satumainen tunnelma jatkui, vaikka arvatenkin ruukin työläiset ovat katselleet näitä kohtia ihan toisin silmin.

Täällä oli kerrottu olevan kolme eri pituista patikkapolkua: 1,5 km, 3 km ja 8 km. Kahta lyhyintä reittiä käytetään talvella valaistuina hiihtolatuina eli ne ovat pururataa, jolla voi liikkua myös esim. lastenvaunujen kanssa. Ajattelimme kävellä lyhyimmän reitin. Hetken aikaa pyörimme piha-alueella, kunnes huomasimme puun katveeseen piiloutuneen kyltin: Vaeltaja, jatka tätä tietä.

Alkumatka oli ruohoista, mutta erittäin lyhyeksi ajeltua, joten eksymisen vaaraa ei ollut, kun polun alkupää oli löydetty. Kohta alusta vaihtuikin pururadaksi, joka nousi kallioiselle mäelle. Penkille on aina hauska istahtaa, ja olihan se jo pienen evästauon aikakin.

Kohta reitti suuntasi alamäkeen, josta löytyi pieni esiintymä hehkuvan punaisena kukkivaa mesimarjaa. Minulle harvinainen kasvi, joten kauniita kukkia piti kyykistellä katselemassa hyvä tovi. Mesimarjaa en ole koskaan nähnyt marjana, saati että olisin maistanut sellaista.

Olimme nyt risteyksessä, jossa olisi pitänyt osata valita kulkusuunta. Opasteita kyllä oli, mutta mistään ei käynyt ilmi, mikä reitti jatkuu minnekin.

Jälkiviisaana osaan nyt kertoa, että lyhyin reitti jatkuu tästä vasemmalle ja kaksi pidempää reittiä oikealle. Reitti tulee jokivartta pitkin takaisin kosken partaalle, jota ihailimme ennen kävelyretkeä.

Seppä-Einarin kahvila, Alaruukki ja jatulintarha

Ruukin alueella sijaitseva seppä-Einarin tupa on sisustettu kahvilaksi, ja onneksemme osuimme paikalle juuri sinä päivänä, kun se oli auki. Oli aika nauttia iltapäiväteet sekä suolaiset ja makeat leivonnaiset. Sopiva ajoitus myös sikäli, että kohta tulikin äkkinäinen rankka sadekuuro, ja silloin oli mukavampi olla katon alla.

Sateen lakattua jatkoimme Alaruukin alueen tutkimista. Siellä on mm. kivistä koottu labyrintti, joka on rakennettu 2000-luvun alussa. Tämä jatulintarha oli hieman ruohottunut, mutta kyllä sen vielä onnistuimme kulkemaan. Labyrintit ovat kiehtovia sekä historialtaan että kokemuksena. Pienoisvaellus kaikkeuden ytimeen ja takaisin maailmaan voi rauhoittaa sekä kehon että mielen. Ja onko se sitten enää niin pienikään, metreissä ja kellolla mitattuna ehkä lyhyt, mutta samalla se voi olla kosketus ikuisuuteen, jossa ajan ja paikan rajoitukset menettävät merkityksensä.

Yläruukki

Oli aika siirtyä eteenpäin, parin kilometrin päässä tuli vastaan Yläruukki. Tämä ylempi vasarapaja muutettiin 1890-luvulla myllyksi, joka oli toiminnassa vuoteen 1979 saakka. Rakennus on kunnostettu 1990-luvulla.

Alueella toimii nykyään Oravaisten kesäteatteri, vuonna 1991 on rakennettu pyörivä katsomo. Tampereen Pyynikillä olen käynyt jo lapsena pyörivässä kesäteatterissa, mutta enpä ole tiennyt, että sellainen löytyy myös Oravaisten Yläruukilta.

Komossan Hoppamäki ja näkötorni

Kohde kartalla
Brännarsvägen 200
Näkötornille kävelyä 1 km/suunta
Kota

Matkamme jatkui 6 km, ja seuraavana pysähdyspaikkana oli Komossan Hoppamäki. Komossan kylältä löytyisi monta muutakin käyntikohdetta, mutta niiden tutkiminen jäi seuraavaan kertaan.

Hoppamäelle on viitta tien vieressä, kohdassa Brännarsvägen 200. Alkumatkan pääsee autolla, jonka voi jättää kodan lähellä sijaitsevalle parkkipaikalle. Vuonna 2004 pystytetylle näkötornille on käveltävää yksi kilometri. Hoppamäki tarjoaa laajat näkymät joka suuntaan.

5. retkipäivä

Naapurikuntien helmiä: Raippaluoto ja Svedjehamn, Mustasaari

Bodvattnet runt, 4 km
P-alue kartalla
1 tulipaikka

Keskiviikkona suuntana oli Mustasaaren kuntaan kuuluva Raippaluoto ja tarkemmin sanottuna Svedjehamn ja sieltä lähtevä vajaan neljän kilometrin mittainen ympyräreitti Bodvattnet runt. Reitti on ilmeisen suosittu, koska siitä löytyy Retkipaikasta jo kolme juttua (2014, 2019 ja 2022). Suosiolle on syynsä, joten kyllä tämä Bodbackin vanhan sataman harmaantuneille kalamajoille, ylämaankarjan laitumien äärelle ja meren rannalle johdatteleva polku kannattaa käydä kuljeskelemassa. Majapaikastamme Vöyrin Lillstuganilta tänne kertyi matkaa noin 80 km.

Ympyräreitin lisäksi patikointia on mahdollista jatkaa naapurisaarelle ja aina sen eteläkärkeen asti. Kesästä 2024 alkaen saarten välisen Korsbådafjärdenin vesistön on voinut kesäaikaan ylittää aurinkosähköllä toimivalla vaijerilossilla. Retkeilijät käyttävät automaattilossia omatoimisesti.

Olimme reissussa kesäkuun alkupuolella, ja silloin lossi oli käytössä vain viikonloppuisin, joten sen testaaminen jäi toiseen kertaan. Jos suunnittelet kahden saaren valloitusta, lossin käytettävyyteen ja vastuuhenkilöksi tunnistautumiseen kannattaa tutustua etukäteen.

Yhden klapin taktiikalla nuotio

Näkötornin lähellä on tulipaikka. Repussa oli yksi klapi, ja siitä vuolluilla tikuilla makkarat hyvin paistuivat. Retkieväiden lämmittämistä varten puuta ei tarvitse kuljettaa eikä kuluttaa kuutiokaupalla. Pienessä nuotiossa on myös se etu, että hiillosta ei tarvitse kauaa odottaa ja nuotio sammuu sillä aikaa, kun syö eväitä.

Neljän kilometrin reitillä tunnelmoimme yhteensä neljä tuntia, joten retken jälkeen maistui jo Salteriet-saaristolaisbistron paikallisista raaka-aineista valmistettu ahvenpinsa ja haikkupurilainen. Tutustuimme myös yläkerrasta löytyvään historialliseen näyttelyyn.