Tarumainen Sulaojan luontopolku johdattaa yhdelle maamme pyhimmistä paikoista

2 km, rengasreitti
1–2 h
Keskivaikea reitti
Ei tulipaikkaa
Polun alkupiste kartalla

Tämä reitti on lyhyt, mutta kätkee varrelleen sen sortin näkyjä, että niitä katsellessa ja pohjoisen luonnon lumoa ihmetellessä aikaa saa kulumaan vaikka tunteja.

Kymmenen kilometrin päässä Karigasniemeltä virtaa tien vieressä sula oja. Tämä vesi virtaa vuolaana, vaikka pakkanen olisi kahlinnut koko ympäröivän maan jäiseen peitteeseensä. Virran vesi on kristallinkirkasta ja pyörteilevää, lähes turkoosia. Sen pohjalla hulmuavat tummat vesikasvit suurina, tummina mörköinä, ja siellä täällä hohtaa hieno hiekkapohja. Veteen katsellessa ei voi olla kuvittelematta, millaista olisi olla kala ja uida tuossa tarumaisessa virrassa.

Tien vieressä mutkitteleva vesi on erikoinen näky ja helppo huomata. Virran takana kohoavat tunturikoivikkoa kasvavat vaarat.

Tämä on Sulaoja, Suttesjohka. Se virtaa Sulaojan lähteestä, Suttesgáldusta. Se puolestaan on yksi maamme kuuluisimmista ja takuulla ihmeellisimmistä lähteistä, saamelaisten ikiaikainen pyhä paikka.

Muutin Karigasniemelle vuonna 2014. Lounaisrannikon kasvatille pohjoisen luonto oli kaikkineen uutta ja ihmeellistä. Muutamana alkutalven päivänä lähdin yksikseni kiertämään Sulaojan luontopolkua, joka löytyy suuren P-paikan kupeesta Karigasniementien varrelta. Tästä lähtevät liikkeelle usein Kevon-vaeltajat, minkä vuoksi P-paikalla on monesti autoja ilman, että luontopolulta tarvitsisi kohdata ristin sielua. Talvisin P-paikkaa ei juuri pidetä auki.

Tämän jutun kuvat ovat muutamalta eri retkeltä ennen kaamosta.

Luontopolku on parin kilometrin mittainen. Koska Karigasniementiellä kulkee autoja harvakseltaan, ei liikenteen melu juuri kulkijaa haittaa, vaikka polku kiemurtaa melko lähellä tietä. Harjanteiden suojissa olevat polun maisemat eivät tien läsnäoloa kulkijalle paljasta, reitti kokonaisuudessaan on hyvin suojaisa. Seutu on Lappia aidoimmillaan, todella kaukana turistikeskusten melskeestä ja niin oikeasti pohjoisessa, että metsä täällä on enää silkkaa tunturikoivua.

Ensi töikseen reitti kulkee upean Sulaojan yli. Puusillalla saa olla kieli keskellä suuta, sillä silta vaatii tasapainoa, mutta veden kauneus ei anna ylittää itseään liian nopeasti. Tähän on suorastaan pakko jäädä kuikuilemaan vettä, miettimään hieman syntyjä syviä, pohtimaan tarinoita taianomaisesta saivomaailmasta ja muista Lapin ihmeistä. Tämä onkin hyvä paikka sellaiselle mietiskelylle, nimittäin tämä nimenomainen virta lienee koko Suomen pyhintä vettä.

Muutaman askeleen jälkeen saavutaan kauniille lompololle, johon vesi laskee vastapuolelta kohisten. Luontopolun loppupää häämöttää jo lompolon vastarannalla, mutta sinne on vielä pitkä matka täynnä ihmeitä.

Lompolo Sulaojassa.

Lompolo on lappilainen sana paikalle, jossa joki on paisunut lammeksi tai jopa pieneksi järveksi. Tällaisen lompolon ääreen pysähtyy Sulaojan luontopolulla kulkija pitkäksi aikaa, sillä paikka on lumoavan kaunis. Sammaleisten kivien yli ja ohitse solisee kirkas vesi lompoloon leveältä matkalta, ja jatkaa lompolosta eteenpäin matkaansa Sulaojana.

Kaikkialla ympärillä kohoavat, koivua kasvavat kummut sulkevat tämän paikan kuin omaksi maailmakseen. Kun pysähdyt hetkeksi paikoillesi ja katsot tarkkaan, saatat hyvinkin nähdä koskikaran sukeltelevan virran pyörteissä ja tarkkailemassa veden elämää kivien päältä.

Koskikara puuhissaan.

Tässä paikassa tekee mieli viettää pitkän aikaa. Istuskella, valokuvata, nauttia koskemattoman luonnon paratiisimaisesta rauhasta. Täällä, kuten luonnossa yleensäkin, tulee kulkijan kunnioittaa alueen rauhaa kaikin mahdollisin tavoin. Mieli tekeekin puhumisen sijaan olla hissukseen. Syntyy halu varoa askeleitaan, halu varoa taittamasta yhtään varpua askeleen alle. Lompolon rantamaisema on niin kaunis, herkkä ja suojaisa, että siihen astuessaan huomaa heti olevansa etuoikeutettu.

Talvella on jää tehnyt virtaavan veden reunoille ihmeellistä taidettaan. Sitä voi ihailla ainakin alkutalvesta, kun reitille vielä pääsee kulkemaan.

Jäätaidetta lompololla

Lompolon jälkeen – jos sen joskus malttaa jättää taakseen – polku aloittaa nousun koivikkoiselle harjanteelle. Harjan päällä on hauska kulkea, kun maasto laskee alas molemmilta puolilta heti polun vierestä. Ylhäältä voi kuikuilla alas, jossa varsinainen Sulaojan lähde, Suttesgáldu, odottaa tummana ja salaperäisenä. Mutta sinne ei mennä vielä, ei. Polku kyllä johtaa sen luo ennen pitkää.

Tällä harjanteella kulkiessani minä sain seurakseni urpiaisia, ja komea korppi ilmoitti kauas ja kuuluvasti minun liikkuvan täällä. Erämaalta ei mikään pysy salassa.

Valtava lähde näkyy tummana alhaalla vasemmalla. Ailigas-tunturi jää kuvasta oikelle. Kuva on otettu tulosuuntaa kohden.

Harjanteelta näkee Sulaojan lisäksi myös toisen hyvin pyhän paikan, nimittäin Karigasniemen Ailigas-tunturin. Sen juurella on massiivinen erotusaita, joka yhä tänä päivänä on aktiivisessa käytössä. Itse olen pariin otteeseen päässyt seuraamaan erotuksia tuolla aidalla, kun siellä oli parhaimmillaan jopa tuhansia poroja yhtä aikaa.

Tähänkin maisemaan tekee mieli pysähtyä hyväksi toviksi.

Puisen portaikon nousemisen ja laskeutumisen jälkeen saavutaan pian itse Suttesgáldun rantaan. Suomeksi olen kuullut tästä paikasta puhuttavan vain Sulaojana, mutta ainakin saamen kieli erottelee ojan Suttesjohkaksi ja itse lähteen Suttesgálduksi. Puhutaan toki suomeksikin Sulaojan lähteestä.

Mietin mielessäni, että saamen sana gáldu lienee taipunut suomen kielessä kaltioksi, joka myös tarkoittaa lähdettä.

Lähde on suuri. Sitä voisi erehtyä luulemaan järveksi tai lompoloksi, jos ei tietäisi totuutta. Sitä suojaavat korkeat, koivikkoiset ja jyrkät harjanteet, joiden sylissä pyhä vesi lepää ja elää. Maan sisästä sitä työntyy lisää, kirkasta, puhdasta vettä, ja voimakasta Sulaojan virtaa pitkin se jatkaa matkaansa Pasijärveen eli Basijávriin tien toiselle puolelle.

Lähteen rannalla on vesirajassa puinen laituri, josta voi mennä katselemaan tätä syvää ja tummaa lähdettä lähempää. Kirkkaan veden ansiosta lähteen syvyys on helppo nähdä, tai ainakin sen pystyy jotenkin kuvittelemaan. Mitähän kaikkea taikaa tämä lähde pitää pintansa alla? Jos tarkkaan katsoo ja hyvä tuuri käy, voi vedessä nähdä uiskentelemassa kaikessa rauhassa jopa suuria kaloja.

Tummassa mutta kirkkaassa vedessä erottuu vaaleita kiviä. Kivien alapuolella kuvassa kaksi kalaa, joiden evät hohtavat vaaleina.

Maisema heijastuu Sulaojan lähteen pinnasta

Vesihullun, kuten itse olen, on hyvin vaikea irtautua laiturista ja jatkaa matkaansa. Mieli tekee ajatuksissa sukeltaa tuohon ihmeelliseen vedenalaiseen maailmaan. No, ehkä sitten seuraavassa elämässä, jos sattuisin syntymään vaikka kalaksi.

Polun varrella saa Sulaojaa katsella myös ylhäältä käsin oikein terassilta.

Siitä, mikä on Suomen suurin lähde, on monenlaista versiota. Käsittääkseni purkautuvan vesimäärän perusteella voiton vie Sulaoja, jonka pohjasta puskee vettä jopa 400 litraa joka sekunti. Mutta tämän lähdeen todellinen arvo ja mahti ei varmastikaan pohjaa moisiin superlatiiveihin. Tämä lähde on saamelaisten ikivanha, kuulemani mukaan hyvin väkevä pyhä paikka. Eikä sitä voi tämän polun kuljettuaan enää hetkeäkään ihmetellä, että miksi näin on. Paikka on täysin ainutlaatuinen.

Kunnioitathan sinäkin tämän pyhän paikan rauhaa nauttimalla sen kauneudesta rauhassa liikkuen ja minkäänlaisia jälkiä jättämättä. Pysy polulla, niin et tallo herkkää luontoa turhaan. Jos mieli tekee tulistelemaan, löytyy tien toiselta puolelta, hienolta paikalta Pasijärven rannalta, kota. Isompinälkäisiä palvelee Karigasniemellä hyvä ravintola. Älä siis tee tulia Sulaojan alueella.

Peruskuntoiselle reitti on helppo kulkea, mutta nousuja ja laskuja löytyy jonkin verran.