Ruskaretki Liedon Vanhalinnan linnavuorelle Aurajoen kansallismaisemaan

Turun kehätietä ajaessa, lähes tarkalleen siinä kohdassa, jossa ylitetään Aurajoki, vilahtaa metsäkumpujen välissä koillisen suunnassa kallioinen mäki. Sen kivinen, harmaa pinta on erikoinen näky, jota kuitenkaan moni ei huomaa, sillä kivijätti on kehätietä kiitävälle näkyvissä ehkä sekunnin verran, jos sitäkään. Lähempää tarkastelua se kuitenkin ansaitsee, joten rampilta kannattaa suunnata Hämeenlinnan ja Forssan suuntaan. Kehätieltä ajaa Liedon Vanhalinnan luo vain muutamassa minuutissa.

Vanhalinnan linnavuori, Lieto

Kohde kartalla
Reitit: Vuorella ja sen ympäristössä muutaman kilometrin retkeilyreitistö
Tulipaikka: ei
Esteetön: ei
Saapuminen autolla: Linnavuoren juurella olevan Vanhalinnan kartanon ja museon osoite on Vanha Härkätie 111. Viitoitettua pysäköintitilaa on paitsi museon pihalla, myös Vanhan Härkätien varrella heti kartanon pihapiirin jälkeen.
Saapuminen julkisilla: Lähin pysäkki Vanhalinnanmäki (Fölin linja 6), josta noin vartin kävelymatka kohteeseen.

Uusi jakso sarjassamme ”Tuolla pitäisi joskus käydä -kohteet”. Ikeaan, Myllyyn ja milloin minnekin Turun kehätietä matkatessa Liedon Vanhalinna on osunut näkimiin lukuisia kertoja, ja kun lopulta kohdalle osui kaunis syyssunnuntai ja oli muutakin asiaa Turkuun, päätin, että nyt on aika. Kaarsimme vilkkaalta ja suurelta kehätieltä pois Hämeenlinnan ja Forssan suuntaan, ja parissa minuutissa olimme hiljaisella hiekkatiellä maaseutumaisemassa.

*Vanha Härkätie luikertelee linnavuoren luo ja sen ohitse.*

Yllä olevasta kuvasta katsottuna ajetaan linnavuoren sivuitse sen toiselle puolelle. Sieltä löytyy Vanhalinnan kartano ja museo sekä paljon parkkitilaa ja kauniita vanhoja rakennuksia. Olimme hetkeä aiemmin yrittäneet Paimion luontopolulle, josta olimme joutuneet kääntymään ruuhkan vuoksi pois – autoa ei saanut siellä mihinkään. Niinpä tuntui hyvältä nähdä Vanhalinnan lähes tyhjät parkkipaikat. Museo oli poikkeuksellisesti kiinni, ehkä sekin rauhoitti aluetta keskellä aurinkoista syyspäivää.

Jätimme auton parkkiin ja lähdimme kapuamaan kohti vuoren huippua. Polun alkua ei ollut vaikea löytää, sillä portti oli jokseenkin huomiota herättävä.

Vettä oli satanut kolmisen päivää, ja maa oli märkää – portistakin valui vesi meitä vastaan kuraista maata pitkin. Maapohjaisen polun jälkeen alkoivat puiset portaat, jotka olivat kosteudesta ja pudonneista lehdistä hiukan liukkaat. En tullut mistään löytäneeksi reitin pituutta, mutta arvioisin, että portilta linnavuoren huipulle on matkaa noin sata metriä. Matkan varrella oli pari kylttiä, jotka merkkasivat merenpinnan korkeutta vuosituhansia sitten. Noin 7000 vuotta sitten linnavuori on ollut lähinnä kallioinen luoto, jonka otsa on pilkistänyt merestä esiin.

Huipulta näkyy, kuinka meri on paennut aikojen saatossa. Jäljelle ovat jääneet metsäiset kummut ja alavat maat, joita nykyisin viljellään. Komeuden keskellä virtaa Aurajoki, joka on varsin kapea vielä näinkin lähellä merta. Vanhalinnan kohdalta ei joella ole Turun satamaan kuin 11 kilometriä matkaa. Palautin mieleen, että katselemamme maisema on myös yksi Suomen virallisista kansallismaisemista, Aurajoen laakso.

Seisoimme hetken kivisellä huipulla ja annoimme leppeän syystuulen raikastaa mieltä ja oloa. Kallioisella huipulla kasvoi ruohomättäitä, ja vesilätäköt kimmelsivät siellä täällä. Horisontista bongasimme Pääskyvuoren linkkitornin ja luullaksemme myös Turun telakan korkeat rakennelmat.

Aurajokisäätiön sivuilla osataan kertoa, että Vanhalinna on yksi koko Suomen merkittävimmistä esihistoriallisista muinaislinnoista. Lähes 50-metrinen vuori kohoaa kahden tärkeän kulkuväylän, Aurajoen ja Härkätien, solmukohdassa. Ihminen on kulkenut alueella pitkään, mistä kertovat muun muassa monet alueella kasvavat muinaistulokkaat, kuten keltamatara. Kimmo Jaramo on kirjoittanut Vanhalinnasta talvisen jutun vuonna 2014, siitä voit lukea lisää paikan historiasta.

*Huipulle johtavien portaiden lisäksi vuoren pääsee myös kiertämään sen sivuitse.*

Laskeuduimme portaat takaisin alas ja ihastelimme kartanon pihapiirin ruskaa. Pihan laidalla opastaulu vinkkasi, että vuoren juuresta kulkee myös polku. Niinpä suuntasimme lammaslaitumen ja linnavuoren välistä kohti Aurajoen rantaa. Lähimpänä jokea kuljettavana oli jo parhaat päivänsä nähnyt pitkospuureitti, jossa kuljimme kieli keskellä suuta, sillä lankut olivat todella liukkaat. Kartanolle oletettavasti kuuluvan rantasaunan vieressä olevalta laiturilta oli kaunis näkymä joelle. Panin merkille myös melontalaiturit pienen matkan päässä, tänne voisi saapua myös meloen.

Polku linnavuoren ympäri on muutaman sadan metrin mittainen. Tammista ropisi terhoja alas aivan kuin joku olisi paiskonut niitä. Puiden lehvästön alta oli seesteinen näkymä pellolle, ja vieressä kiviseinämä kohosi korkeuksiin. Kannot kertoivat, että täältä on kaadettu valtavia puita. Kenties vuori on haluttu tuoda näyttävämmin näkyviin?

Hopeisten kelojen, ruskan ja sinitaivaan väriyhdistelmä oli nautinnollinen.

Vanhaa Härkätietä pitkin näytti porhaltavan jos minkälaista kulkijaa: koiranulkoiluttajia, juoksijoita, pyöräilijöitä, jopa pari rinkkaselkäistä kaveria. Mietin, mihin täältä rinkkojen kanssa patikoidaan? Löysin kyllä kartan lähialueen poluista, mutta ehkäpä täältä on sitten pidempiäkin patikoita tehtävissä, tai sitten ihmiset olivat harjoittelemassa rinkan kanssa retkeilyä ja leiriytymistä.