Retkeilijän toivepäivä

Aamupäivän aurinko kuivattaa kasteista heinikkoa. Tunnen kuinka ilmassa on jo syksyn tuntua. Maan, kasvien ja puiden tuoksu on erilaista kuin alkukesällä. Luonto on vielä hetken vehreää, joten tänään on vuorossa retkipäivä. Polun mittainen päivä luonnossa ilman aikataulua tai vekottimia.

Päiväksi on luvattu lämmintä ilmaa, ja päätänkin koukata ensin lähteen kautta. Hiekka elää, kun sen alta pulppuaa vienosti kylmänraikasta vettä. Lähde on selvästi hoidettu, eli on ymmärretty paikan ikiaikainen, pyhä merkitys. Koukkaan oksasta roikkuvalla kupilla juomapulloni täyteen vettä, josta juon heti puolet. Hampaita kylmää, mutta lähdeveden mauton maku on vaan niin parasta.

Polku vaihtuu idylliseksi kärrypoluksi. Ohi entisaikojen laidunmaiden ja patinoituneiden hirsilatojen, missä tapasi ennen lehmien, lampaiden ja pääskysten elämää. Nyt on luonto ottanut takaisin omansa, ja alueen erottavat metsästä vain korkea heinä ja männyt. Riukuaita, hevosaura ja kivikasat kertovat ajanjaksosta, joka oli kaikessa romanttisuudessaan kovaa aikaa.

Ylitän yhdellä loikalla puron ja astun metsään. Hiljaisuus ja uusi tunne täyttää mielen. Olen kilometrien päässä ihmisten tekeleistä ja äänistä. Oikeassa metsässä, enkä puupellossa. Perillä. Rinteen kuvetta nouseva polku on kapea, mutta vielä näkyvä. Se pysyykin autenttisena paikallisten asukkaiden ja eläinten voimin. Tämä jykevä havupuusto on mielimetsääni, minulle peikkometsää. Varjoisuus kurottaa runkoja pitkiksi ja harventaa aluskasvillisuutta. Mustikkaa on tarjolla runsaasti, ja kyykin polulla vähän väliä, sormet ja suupielet sinisenä.

Maasto tasoittuu, ja kohta kuuluu jo haavan lehtien helinää. Tulen erämaajärven rannalle. On aika istahtaa ja laskea reppu viereeni. Levitän makuualustan ja loikoilen rennosti heinä suussa. Katsahdan kuinka lähilahden vesi kimaltelee tyynenä. Telkät venyttelevät ja nautiskelevat rauhasta. Päivä lämpenee ja ensimmäinen paarmakin surisee …hetken. Luontofiilistä ei tarvitse odottaa. Se on läsnä koko ajan. Hörppään lähdevettä ja napostelen omenaa.

Rannan tuntumassa on vyöhyke vattupeltoa. Kohta puskien keskellä heilahtaa ja sieltä nousee jotain. Hahmon kohotessa se osoittautuu täysikasvuiseksi karhuksi! Metsän kuningas seisoo edessä ja nuuhkii voimakkaasti ilmaa. Sekin hämmästelee hetken, kunnes katoaa rauhallisesti rytkyen metsään. Näin kertoi kyläläinen, jolle kontion tapaaminen ei ollut ensimmäinen kerta. Kulkija ei keksinyt muuta kuin alkaa laulamaan karhulle, samalla perääntyen. Karhu taisi todeta ihmisen vaarattomaksi ja luikki menojaan. Ohitan paikan, reippaasti ennakkoon laulellen.

Järven rannalla oleva polku alkaa metsittyä, kun enää eivät käy lapset isineen ongella. Muistelen omia lapsuusajan kalareissuja. Ne olivat kaikki hyviä, sai sitten vain ahvenentirrejä tai hauenvonkaleen. Vesi on vielä lämmintä ja sekoittuu päivän aurinkoiseen tuulenvireeseen. Kyykistyn rantaviivalle ja huuhdon hien pois kasvoilta. Kohta se vasta hikoiluttaakin.

Kylän korkeimman vuoren päälle on vain vähän matkaa, mutta kulku on sitäkin haastavampaa. Moton ura ylämäkeen on niin hankalaa kävellä, että joudun puikkelehtimaan metsässä kivikoita kierrellen. Lopulta olen jo niin ylhäällä, että männikkö muuttuu avokallioksi. Tutkin muutamia järkäleiden tekemiä luonnonluolia ja kuvittelen niiden olevan eläinten koteja. Ovatpa olleet ainakin oravien ruokailupaikkoja. Saavun vuoren korkeimmalle huipulle. Puuskutan ja istahdan paljaalle, lämmennelle kalliolle.

Tuulenvire pyyhkii hiet ja hellittää kuumaa oloa. Avoin näkymä levittäytyy joka suuntaan. Metsä on kuin kumpuileva tummanvihreä matto. Alhaalla järven vesi kimaltelee, ja siellä uiskentelevat sorsat näkyvät vain pieninä pisteinä. Avaan reppuni ja hörppään lähdevettä. Nyt on eväiden aika. Luontoyhteyden jälkeen se seuraavaksi eniten nautintoa tuova kokemus. Maistuupa taas eväsleipä hyvältä, ja missä maisemissa saankaan tämän taas kokea! Keho rentoutuu ja vartalo vajoaa rennosti makuualustalle. Katson hetken ylikulkevia pilviä, joissa näkyy aina yhtä hauskoja hahmoja. Haukka liitelee ja kiljahtaa. Silmät sulkeutuvat ja on niin hyvä olla tässä.

Menikin tovi, kun heräsin unesta ja raotin silmiäni. Niin, luonto on, eli eipä täällä mikään ollut muuttunut. Istahdan vielä tovin ja ihailen jylhää kalliomaisemaa, käkkärämäntyjä ja loputonta horisonttia. Sitten pakkaan kamani ja käppäilen vuorenharjaa, kunnes kiemurtelen rinnettä alas laaksoon. Nokka on kohti lähtöpistettä, mutta eipä tässä ole edelleenkään kiire pois.

Havumetsä on sen verran harvaa, että kulku on helppoa, vaikka nyt ei ole polkuja. Askel löytää pehmeän alustan ja katse osaa kiertää oksat sekä kumpareet. Oikeassa metsässä retkeilemisessä on ihan oma tunnelmansa. On turvallinen ja luonnollinen olo.

Palaan taas niityn reunaan, mutta toisella puolella. Hyppään puron yli heinikkoon. Tässä kohdin olen nähnyt kauan aikaa sitten eläimen, harmillisesti vain kerran. Vesiliskon. Ruskean- ja valkoisenkirjavan, jossa on mustia pilkkuja ja oranssi
vatsa. Eksoottinen laji. Joskus myös nahkiaisia, jotka ovat vähän toisenoloisia.

Viimeinen kilometri käppäilyä tutulla polulla. Löntystän ja havainnoin. Koukkaan vielä hörppäämmässä lähdevettä ja täytän pullon. Päivä antoi retkeilijän kropalle ja mielelle taas parastaan.

Tämän retkipolun tapahtumat olivat väritettyjä, mutta joskus koettuja. Kannustan kaikkia retkeilemään, ihan vaikka lähiluonnossa. Ilman aikataulua, odotuksia ja teknisiä vekottimia. Luonto on aina valmis vastaanottamaan sinut ja palaat sieltä todennäköisesti entistä virkeämpänä. Elämyksellisiä polkuja sinulle.