Pakkaspäivän patikkaretki Viitasaaren Luuvuorelle palkitsi maisemillaan 

Viitasaaren Ilmolahdessa sijaitseva Luuvuori on ollut pitkään paikallisten suosima retkeilykohde, mutta vasta äskettäin se sai virallisen luontopolun ja hienon näköalatasanteen, jolta kuuleman mukaan saattaa selkeänä päivänä nähdä Pihtiputaalle asti. 

• Luuvuoren luontopolun lähtöpaikka kartalla
• Kuljettava matka: Luuvuoren polku: n. 400 m/suunta
• Tulipaikka: Luuvuori: Ei, Kylänranta: Kyllä
• Esteetön: Luuvuori: Ei, Kylänranta: Ei
• Saapuminen maitse: Luuvuori: Riihiniementie 130, Kylänranta: Majatie 85A
• Saapuminen julkisilla: ks. Matkahuolto.fi, hakusana Ilmolahti

Raapustelin jo vuonna 2017 erään jutun, jonka perusteella tämänkertainen retki lähti muotoutumaan. Kuulin tuolloin mukana reissulla olleelta henkilöltä, että Viitasaarella olisi semmoinen paikka kuin Luuvuori, jossa olisi uusi hieno näkötorni ja luontopolku, joten ajattelin, että siinä voisi olla käymisen väärti paikka.

Mietin toki rehellisesti sanoen, että olisikohan parempi odotella kevääseen ja vasta sitten lähteä paikan päälle, mutta koska kunnon talvi ei vielä kovasta yrittämisestä huolimatta tullut, sovin ilmolahtelaisen Seppo Pietiläisen kanssa saapuvani paikalle heti joulukuun alkupäivinä. Seppo lupautui minulle oppaaksi, kun kerran paikat hyvin tuntee. Ajankohta oli 5.12.

Ilmolahden kyläseuran väki suunnitteli ja toteutti Luuvuoren luontopolun ja näkötornin vuosien 2023–2024 aikana. Metsäyhtiö UPM:ltä vuokratulla maa-alueella sijaitseva luontopolku ja näkötorni rakennettiin EU:n maaseuturahaston Leader-rahoituksen turvin paikallisin talkoovoimin ja se valmistui kesällä 2024. 

Luuvuoren juurelle pääsee autolla, pyörällä tai jalan 

Ensimmäinen opasviitta Luuvuorelle sijaitsee Emoslahdentien ja Riihiniementien risteyksessä, ja itse Luuvuoren polun lähtöpaikka on Riihiniementien varressa osoitteessa Riihiniementie 130. Metsäautotien varressa on pieni levike, jolle mahtuu muutama auto.

Tietä käytetään paljon puutavarakuljetuksiin, joten sen varteen ei välttämättä kannata isoja autoletkoja parkkeerata. Koska olimme itse liikkeellä tällä kertaa vain yhdellä autolla, pystyimme pysäköimään lähtöpaikalle mainiosti. 

Seudun tiet sopivat erinomaisesti myös pyöräilyyn, joten reipas retkeilijä voi tulla paikalle pyörällä tai jalan, jos patikointi passaa paremmin.

Vaikka Luuvuoren polulle ja näkötornille ei vielä olekaan virallista yhdysreittiä vaikkapa Ilmolahden kylänrannasta – josta kerron myöhemmin – nimettyjä ja nimeämättömiä sora- ja metsäautoteitä pitkin pääsee paikalle oikein näppärästi autottakin. 

Pop-up -terveysmetsäpolku johdattaa Luuvuoren päälle 

Koska elettiin jo joulukuuta, oli selvää, että päivänvaloa olisi niukalti ja lyhyen aikaa. Siksipä olimme liikkeellä jo aamupäivällä yhdentoista maissa. Aurinko valaisi hyvin matalalta, jaksaen nousta vain vähän puiden latvojen yläpuolelle. 

Luulammen pinnassa oli hienoja kuviota jäässä, joita jäin vähäksi aikaa ihastelemaan. En toki pitkään, koska en ollut yksin liikkeellä. 

Luuvuoren luontopolku on myös ns. terveysmetsäpolku. Polun varrella on useita erilaisia ”aistitauluja”, joissa on vinkkejä, miten polulla kulkija voi aistia ja havainnoida ympäristöään ja vahvistaa luontoyhteyttään eri tavoin.

Terveysmetsäpolun perustamiseen Ilmolahden kyläseura sai innoituksen Meijän Polku -hankkeen kautta. Hankkeen sivuilta löytyvät myös polulla käytettyjen taulujen mallit ja polun toteutusohjeet.

Pakkasta oli joitakin asteita, mutta lunta juuri vain nimeksi. Kuurainen polku rapsahteli nastakenkien alla, mutta muuten metsä oli hiljainen – kahden äijän jutustelua lukuun ottamatta. 

Kohti näkötornia 

Luuvuoren luontopolun mitta on noin 400 metriä. Pian alun jälkeen polku alkaa nousta kohti vuoren lakea. Kokonaisnousua on tieltä tornille n. 35 metriä, joten retkeilijä saa varautua jonkinlaiseen kapuamiseen. Reitti ei ole esteetön.

Riihiniementie on n. 130 metriä merenpinnan yläpuolella, ja näkötornilla ollaan jo noin 165 metrissä mpy. Noin polun puolessa välissä on kohta, jossa on penkki lepäämistä tai muuten vain istuskelua varten.

Kiireellä ei kannata mennä, sillä liikutaan epätasaisilla kallioilla, joiden välissä on syviä painaumia. Polku myös kulkee osin melko lähellä kallion reunaa. Seppo Pietiläinen kertoo, että jossakin vaiheessa osalle polkua olisi tulossa köysikaide kulkijoiden turvallisuutta lisäämään. 

Koska meidän retkipäivänämme oli pakkasta, polku oli rapsakka eikä hirveän liukas. Sateella tai jäisemmällä kelillä sen sijaan saattaa olla mahdollista lipsahtaa alaspäin tullessa pyllylleen, jos ei ole varovainen. Nytkin joissain paikoissa vuoren rinteiltä valuva vesi oli jäätynyt. Opastaulussa olevassa retkeilijän ohjeessa suositellaan kulkemaan polulla herkän sammal- ja jäkäläkasvuston suojelemiseksi, joten siihen pyrimme mekin.

Alun lehtomaisen kasvupaikan jälkeen koivujen seassa olevat kuuset vaihtuvat toiseksi havupuuksi, männyksi, ja käytännössä vuoren rinne onkin sitten harvaa ja kuivaa mäntykangasta. Nämä maastot ovat paikallisten sienestäjien ja marjastajien suosiossa, vaikka yleisesti ottaen karut ja kallioiset rinteet eivät pääse leveilemään kasvilajiston runsaudella. 

Maisemat näkötornista palkitsevat 

Kapusimme torniin vankkoja rappusia pitkin, ja pääsimme isokokoiselle katselutasanteelle tuota pikaa. Askelmien määrää en laskenut enkä kysynyt, mutta liikaa niitä ei ollut. Jääkiteet olivat koristelleet näkötornin katselutasanteen kaiteet upeasti. Vesi jäätyy usein todella kiehtoviin muotoihin, joiden tarkastelu ei koskaan muutu tylsäksi.

Tornilla on korkeutta vain noin 6 metriä, mutta se on riittävän korkea, jotta sen päältä näkee kauas; kuuleman mukaan ainakin jopa Pihtiputaalle asti. Voipi hyvinkin olla, mutta en tornista tuijotellessani asiaa pystynyt varmistamaan. Seppo joka tapauksessa viittilöi kaukaisuuteen, jossa näkyi valkoinen tuulimylly. 

Lähin tuulivoimala näyttäisi kartan mukaan sijaitsevan Viitasaaren Suovanlahden seutuvilla tornista noin 10 kilometrin päässä itäkoilliseen ja Pihtiputaan isompi tuulipuisto n. 40 kilometrin päässä pohjoisluoteeseen, joten arvelisin, että Sepon rukkanen heilui juuri tuota lähempänä olevaa tuulivoimalaa kohti. 

No, eihän tänne tuulivoiman perässä tultukaan, vaan näkymien; ja nehän olivatkin sitten hienot. Keskisuomalaista metsää ja järvimaisemaa yli Keiteleen silmänkantamattomiin. Valo oli – jos mahdollista – muuttunut vieläkin hienommaksi. Laskeva aurinko riitti enää valaisemaan vain kaikkein kauimpana näkyvät metsä- ja vesialueet.

Seppo kertoi, että metsäyhtiö oli antanut luvan kaataa vielä joitakin puita näkymän edestä, joten odotettavissa on, että ehkä jopa jo tätä kirjoitusta lukiessasi maisemat tornista ovat entisestään parantuneet. 

Kuvaamiseen valoa alkoi olla jo liian vähän, eikä tyynestä säästä huolimatta tornissa seisoskelu ainakaan hikeä pintaan nostanut, joten laskeuduimme alas ja aloimme valmistella seuraavaan kohteeseen lähtöä. 

Näkötornilla ei ole tulipaikkaa, mutta vähän matkan päässä on 

Vaikka tornin juurella olevan suuren kiven alla oli pikku nökkönen polttopuita, tornilla ei ole luvallista tulipaikkaa. Puut olivat jääneet talkooporukalta jäljelle, mutta muuten kuivassa kangasmetsässä ei tulia tehdä, eikä talvikaudeksikaan ole makkaran tervaamiseen paikkaa varattu. 

Joten, jos kahvinkeitto tai makkaranpaisto houkuttelee, sitä varten kannattaa mennä Ilmolahden kylänrantaan, joka sijaitsee varisten valtatietä pitkin vain noin kolmen kilometrin päässä. 

Kylänranta on kyläyhdistyksen toinen hieno saavutus 

Ilmolahden kylänranta valmistui niin ikään vuonna 2024, ja sinne pääsee näppärästi myös venheellä tai meloen. Pietiläisen Seppo sanoi, että kylälle oli toivottu uimarantaa jo pitkään, ja se saatiinkin tehtyä niin ikään talkoilla ja EU-rahoituksen sekä Viitasaaren kaupungin avustuksen turvin. 

Kylänrannasta löytyy kivan kokoinen puolikota tulipaikkoineen, ja rannassa on myös tarpeellinen kuivakäymälä sekä pukukopit uimareille, pitkä laituri ja useita venepaikkoja. Venepaikat ja rantaanvetopaikat ovat maksullisia. 

Järven pinta oli hienosti jäässä, ja lunta ei ollut jään päällä ollenkaan. Jos retkiluistelijoita olisi ollut liikkeellä, heillä olisi varmasti ollut hieno päivä viilettää pitkin sileää jääkantta. Itselläni ei ollut ajantasaista faktatietoa jään paksuudesta ja turvallisuudesta, joten en lähtenyt jäälle tepastelemaan vaan ihastelin tasaista jäätä tukevasti rannalta. 

Olin ottanut mukaan pienet eväät ja kahvitarpeet, ja koska en halunnut tuoda niitä Viitasaarelle asti vain raitista ilmaa hakemaan, teimme pienet fiilistetytulet ja hörppäsimme pikakahvit palasten kera. Kyllähän se maistui hyvältä ulkoilmassa Nescafekin. Pikakahvien maku on itse asiassa vuosien mittaan tuntunut vain paranevan; onko syy sitten kahvissa vai juojassa.

Niin Luuvuorelta kuin Kylänrannasta löytyy kyläyhdistyksen yhteystiedot ja tilinumero halukkaille vapaaehtoisen kannatusjäsenmaksun maksamista tai pientä rahallista tukea varten, jonka avulla mm. polttopuuhuolto ja rakenteiden sekä alueen yleinen ylläpito saadaan pelittämään jatkossakin.

Mistä Luuvuori on saanut nimensä? 

Nyt päästäänkin sitten spekuloimaan oikein urakalla. Olen yrittänyt kysellä ja etsiskellä tietoa Luuvuoren nimihistoriasta vähän sieltä ja täältä, mutta onnistumisprosentti on jäänyt hyvin pieneksi. En ole vieläkään löytänyt pientä etnologia itsestäni.

Kuitenkin kuulin sellaisen teorian ties monenneko käden kertomana, että “jossakin kahinassa joku olisi ampunut jotakin toista luunuolella”. Epäselväksi jäi monta asiaa; ensinnäkin, mikä kahina oli kyseessä ja oliko se jokin isompikin vihanpito – kuten Isoviha tai vaikkapa Nuijasota – vai jokin pienempi selkkaus, jossa vain käytettiin kättä pidempää. 

Luuvuoreen sinänsä liittymättä, mutta silti mielenkiintoisesta tapahtumasta lähiseuduilla luin jo vuonna 1912 julkaistusta pienessä kirjasesta “Lepolan vanhuksen muistiinpanoja”. Siinä muistelmien kirjoittaja, Konstantin Sarlin-Saraste kertoi tapauksesta, joka oli aika karmea. 

Nimittäin kertomuksessa juuri näillä main liikuskelleet kaksi eri kalamiestä olivat eri mieltä siitä, kumman kala-apajilla toinen heistä liikkui. Omaa ”reviiriään” tiukasti suojelleiden miesten erimielisyydet kärjistyivät siihen pisteeseen, että lopulta teräaseet heiluivat ja taisi erinäisiä ruumiinosiakin lennähdellä järveen. 

Keiteleen vedet ja myös Ilmolahden seudut ovat olleet tunnetusti hyvin kalaisia paikkoja jo jääkauden jälkeen. Alueella niin lappalaiset, hämäläiset kuin savolaisetkin ovat pyytäneet saalista ja arvatenkin joutuneet jossakin vaiheessa pienempiin tai isompiin riitoihin parhaista kalapaikoista toistensa kanssa joko heimo- tai henkilötasolla. 

Joka tapauksessa kiista vaikkapa juuri metsästysmaiden hallinnasta olisi voinut johtaa Luuvuoren kaltaisen paikan nimen syntyyn, jos siis oletetaan, että tarina luunuolella ampumisesta pitää paikkansa. 

Paikannimet voisivat liittyä myös metsästykseen. Kuten tiedetään, niin riistaa on voitu ajaa alas kallionjyrkänteeltä. Riistaeläin on sitten joko kuollut suoraan pudotukseen tai loukkaantunut niin pahoin, että se on ollut helpompi päästää päiviltä vuoren juurella. 

Siksi Luuvuori ja Luulampi ainakin voisivat teoriassa liittyä tähän, sillä varsinkin Luulammen puolella on melkoisen jyrkkää kallionseinämää, josta ehkäpä hirviä on saatettu hätyyttää alas jäätyneelle lammelle ja saaliseläinten luut ovat sitten jääneet jäljelle.

Sellainenkin mahdollisuus vuoren nimelle voi olla, että järveltä katsoen Luuvuori ikään kuin näyttäisi törröttävän maisemasta erillään, kuin ”luun pää”.

Toinen juttu sitten on, missä järjestyksessä paikat ovat saaneet nimensä; ovatko nimet Luuvuori, Luulampi ja Luulahti annettu samaan aikaan, vai onko jokin niistä tullut ensin ja sitten luovuttanut nimensä etuosan toiselle? 

Mutta, kuten sanoin, tämä on vain spekulaatiota, ja aina on mahdollista täydentää tätäkin juttua uusilla ja enemmän paikkansa pitävillä tiedoilla. Eli, jos lukijoilta löytyy kertomatietoa tai tanakkaa tosiasiaa paikan nimihistoriasta, niin siitä vaan jakamaan!

Miksi Luuvuorelle kannattaa mennä? 

Luuvuorelle kannattaa mennä vaikka sen vuoksi, että pääsee kävelemään hienossa kangasmetsässä terveysmetsäpolkua pitkin kaikkia aisteja käyttäen.

Syksyisin alueella voi toki myös sienestää ja marjastaa ja pitää paussin tornilla eväitä komeissa maisemissa nautiskellen. Liikenteen äänet eivät vuorelle yllä, ja luonnon rauhaa pitäisi olla riittämiin sitä kaipaaville.

Joulukuussa 2024 Keskisuomalaisessa olleessa jutussa kerrottiin, että Luuvuoren näkötornille olisi ajettu jopa maastopyörällä, vaikka Luuvuoren luontopolkua ei sinällään ole maastopyöräilyyn tarkoitettukaan. Polku kuluu joka tapauksessa ihan eri tavalla sen mukaan, pyöräilläänkö sillä vai kävelläänkö, joten ainakin itse kulkisin sitä pitkin vain jalan.

Talvella alueella voi liikkua myös lumikengin ja hiihtäminenkin onnistunee, mutta vuorelle tuskin kannattaa ihan tavan suksilla yrittää mennä. Jyrkkiä paikkoja ja kivien välissä olevia railoja nimittäin löytyy. Kesäaikaan kylänrantaan meloen tai veneellä saapuvat voivat patikoida rannasta vuorelle muutaman kilometrin verran.

Monesti ruuhkaisten kansallispuistojen ohella tarvitaan tällaisia pienempiäkin kohteita, joiden vetovoimatekijät ovat silti hyvät ja joiden ansiosta monenlaiset ihmiset pääsevät nauttimaan suomalaisesta luonnosta, tulivatpa he sitten läheltä tai kaukaa.

Hienoa, että tällaisia paikkoja on olemassa. Erityisen mahtavaa on se, että on olemassa porukoita, jotka niitä pystyvät yhteistuumin tekemään ja ylläpitämään!

Muista retkietiketti ja retkeile roskattomasti

Jokainen askel, jälkiä vailla,
on lahja luonnolle, sen hiljaisilla mailla.

Lue myös:

Luonnon omalla konserttilavalla Viitasaaren Heinä-Suvannolla

”Juhani Ahon” Huopanankoski Viitasaarella: kauneutta, kalaa ja kiivaita koskikiistoja

Mäyrävuoren talvimaisemia makustelemassa, Jyväskylä