Kuinka polut veivät miehen mennessään

Olen koko ikäni vihannut ja rakastanut juoksemista. Nuorena juoksin paljon – ihan urheilijan määriä – mutta silloin piti olla pallo, jonka perässä sai juosta. Pelkkä juoksu itsessään ei innostanut. Se tuntui typerältä.

Armeija-aikaan innostuin hetkeksi suunnistuksesta. Ehkä siksi, että meille ei annettu palloja. Niin tai näin, sekin loppui lyhyeen. Eräs luutnantti nimittäin lupasi kuntoisuusloman hänet reittiajassa voittaneelle. Tein parhaani ja loppuaikani kävi sen verran tämän miehen itsetunnolle, että hän ei sitten lupaamaansa lomaa myöntänyt. Se laji jäi siltä erää siihen.

Muutamaa vuotta myöhemmin juoksin taas, vain lopettaakseni paria kuukautta myöhemmin. Tällä kertaa kaupungissa. Jalkakäytävillä ja puistoissa. Tästä seuraava kerta oli taas paria vuotta myöhemmin. Nyt oli taas aika juosta pallon perässä ja siinä sivussa myös kadulla. Olin vakaasti päättänyt juosta 10 kilometriä. En juossut. Vakaasta aikomuksesta huolimatta homma taas jäi. Satoi. Oli kiire. Ei vaan huvittanut. Päätin aina mennä sitten huomenna.

Sitä huomista vaan ei koskaan tullut. Paitsi muutamaa vuotta myöhemmin. Mutta silläkin kertaa nousua seurasi myös nopea tuho. Jalkakäytävät ja pururadat eivät vaan tuntuneet omilta. Palasin juoksemaan pallon perässä puulaakisarjoissa. Ei siinä, pysyi se kunto silläkin ja metsässä samoilulla yllä.

Tämä tuorein kerta juoksuhulluutta oli ikään kuin vahinko. Erinäisten sattumusten vuoksi löysin itseni tilanteesta, jossa olin ilmoittautunut hiihtokilpailuun. Jotta naamaansa kehtasi yleensäkin vielä näyttää kyläraitilla, tuumin, että yli 10 vuoden tauon jälkeen oli varmasti hyvä laittaa sukset jalkaan ja hieman treenata.

No siinä saattoi käydä niin, että kun kaiken haluaa tehdä niin hyvin kuin sen vain voi tehdä, tuli treenattua vähän enemmänkin. Se hiihdon perhana oli myös hauskaa! Siinä oli tunne vapaudesta ja samalla hyvin voimakas palkitsevuus, kun huomasi edistyvänsä. Kotijärvi avautui ihan uudella tavalla. Parissa kuukaudessa oli kiertänyt Uudenmaan toiseksi suurimman järven kaikki lahdet, niemet, selät ja saaret. Aika meni kuin siivillä.

Jossain kohtaa kevättä sitten huomasin, että suksien alla oli enemmän maata kuin lunta, joten hiihtäminen jäi siltä talvelta siihen. Mieli teki kuitenkin kokea jotain vastaavaa. Latu vaihtui poluksi, ja sehän tuntui hyvältä.

Jos asfaltilla tossujen rullaaminen toistensa eteen tuntui väkinäiseltä ja tylsän  turhauttavalta, niin kapeilla metsäpoluilla vallitsi sama tunne kuin jäällä. Siellä oli vapaa. Askeleet tuntuivat lentämiseltä. Tuntui, että olin löytänyt juoksemisen aivan uudella tavalla.

Pian taas löysin itseni tilanteesta, jossa olin ilmoittautunut kilpailuun. Tällä kertaa polkujuoksukilpailuun, yösellaiseen vielä. Reilun kuukauden treenillä. Se on toinen tarina se. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, ettei siitä ollut riisumaan intoani, päinvastoin. Juoksin viimein sen kympin. Se sai sydämen sykkimään entistä lujempaa poluille ja poluilla.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.