”Kuin meloisi sademetsän keskellä!” Paratiisimainen 10 kilometrin melontareitti hurmaa Strömforsin ruukkikylässä

➡ Melontareitti 9,8 km
? 2–3 h
⚫⚪⚪ Helppo reitti. Kajakki kannettava padon ohi.
? 1 tulipaikka
? Lähtöpiste ja loppupiste kartalla, reitti lähtee pohjoiseen

Joen molemmin puolin levittäytyvien vanhojen talojen seinät ovat punamullan väriset, ja ikkunanpielet tietysti valkoiset. Haarapääskyt rupattelevat kesäisiä juttujaan, syreenipensaat hehkuvat kukkaloistoa, ja vettä kohti kurottelevat puut kehystävät maiseman kuin taulun.

Loviisassa sijaitsevan Strömforsin ruukkikylän patoallas on niin lumoava lähtöpiste melontaretkelle, että mielessä käväisee ajatus, jos ei lähtisikään minnekään. Kelluisi vain siinä pari tuntia ihastelemassa. Ajatus on onneksi hyvin ohikiitävä. Se unohtuu heti, kun siirrän katseeni kajakin kanteen kiinnitettyyn karttaan, jossa Kymijoen haarat kiemurtelevat sokkeloisina saarten lomassa. Mitähän ensimmäisen mutkan takaa löytyy? Millainen virtaus reitille osuvan padon kohdalla on? Entä miltä joki näyttää tuossa kapeana viivana piirtyvässä sivu-uomassa? Siitä lähden nyt ottamaan selvää retkikaverini Mintun kanssa.

Kartat ja kajakit olemme saaneet käyttöömme ruukkikylän vanhaan metallipajaan asettuneelta Strömfors Outdoor Factorylta. Aiomme meloa joella saaria kiertäen vajaan kymmenen kilometrin pituisen rengasreitin. Olen satunnaismeloja, ja edellisestä kerrasta, kun pujottauduin kajakkiin, on ainakin pari vuotta aikaa. Nyt allani on leveä muovikajakki, joka kulkee tasaisesti ja tukevasti kuin juna, vaikka oma melomiseni on aluksi haparoivaa. Kolautan melalla kajakin kylkeä ja onnistun roiskaisemaan vettä päälleni. Koetan muistella oikeaa tekniikkaa, mietin vähän liikaakin ja läiskäisen taas vettä syliini.

Melomme ylävirtaan leveää uomaa ja ihmettelemme hiljaista jokea. Mökkejä pilkottaa siellä täällä, mutta mökkiläisiä ei näy missään. Rantasipi sentään on jo saapunut kesän viettoon ja lentää tviitittäen joen toista reunaa. Jossain vaiheessa huomaan, että olen löytänyt melomiseen luontevan rytmin. En enää kolauttele tai roiski ja kajakki lipuu kuin itsestään eteenpäin.

Noin kolme kilometriä melottuamme uoma kapenee ja virtaus voimistuu. Edessä siintää Paaskosken pato, jonka ohi kajakit pitää kantaa. Nostopaikka on merkitty joen etelänpuoleiseen rantaan kyltillä ja löytyy helposti. Rantavedessä uppoan hieman yllättäen sääriä myöten mutaan ja harppaan nopeasti tukevalle maalle. Kapea metsäpolku pistelee paljaiden jalkojen alla kantaessamme kajakit padon toiselle puolelle. Hyttyset huomaavat meissä helpon aterian, ja rantaan päästyäni huitaisen käsivarreltani ainakin kymmenen verenimijää loitommalle.

Tällä puolella patoa vesi virtaa kuohuvana. Ei kuitenkaan pelottavana, vaan pikemminkin kutsuvana. Myöhemmin kesällä virtaus kuulemma heikkenee, ja reittiä ovat kiertäneet leirikoululaisetkin. Hyppään kajakkiin ja nautin virran antamasta vauhdista. Kuohujen rauhoituttua käännyn vielä kuvaamaan patoa. Tekisi mieli laskea virtapaikka uudestaan, mutta yläpuolellamme kiertelevä kalatiira on eri mieltä. Terävin varoitusäänin se komentaa meitä jatkamaan matkaa.

Padon jälkeen mökit loppuvat, ja joki muuttuu erämaiseksi. Tuuli saa leveänä virtaavan veden aaltoilemaan, ja aurinko porottaa vähän turhankin pilvettömältä taivaalta.

Pienen matkan jälkeen käännymme kapeampaan uomaan, joka kiertää Papinsaaren itäpuolelta. Katselen hieman hämmentyneenä ympärilleni. Joen tunnelma on tässä uomassa täysin erilainen. Vesi on lähes peilityyni, rannan lähellä pääsee melomaan suojassa auringolta ja tervaleppien lehvästö muodostaa kauniin katoksen veden ylle. Rantapuiden takana vanha metsä sammalmättäineen, suurine kuusineen ja koivupökkelöineen pilkottaa kutsuvana. Mieltä kutkuttaa ajatus rantautumisesta, mutta lopulta tuntuu hyvältä vain lipua ohi ja antaa metsän pitää salaisuutensa.

Tässä vaiheessa retkeä joki alkaa todella kietoa pauloihinsa. Ruukkikylästä lähtiessäni en mitenkään aavistanut, kuinka yllätykselliseen ja kauniiseen jokiluontoon reitti meidät kuljettaa. Melon eteenpäin leppoisaa tahtia ja tihrustan ihmetellen joen rannasta kuin niemenä työntyvää valkotäpläistä mattoa. Mikähän se oikein on? Lähempänä kummallinen näky paljastuu valtavaksi raatekasvustoksi. En ole koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa. Yksinäinen kimalainen kiertelee pölyttämässä koristeellisia kukkia, ja jäämme hetkeksi sen seuraksi ihastelemaan erikoista paikkaa.

”Ruukkikylästä lähtiessäni en mitenkään aavistanut, kuinka yllätykselliseen ja kauniiseen jokiluontoon reitti meidät kuljettaa.”

Pian raatteiden jälkeen pysähdymme evästaukoa varten pienelle venerannalle. Se ei ole reitin idyllisin taukopaikka, mutta siihen on helppo rantautua. Eväsleivät ja kupillinen teetä tuovat tarvittavan energiatankkauksen, ja pian olemme taas valmiit jatkamaan matkaa.

Seuraavalla joenpätkällä melomista vauhdittaa voimistuva myötävirta. Ja virtaan ilmestyvä tumma möhkäle. Saukko!, kiljahdan ennen kuin ehdin oikeastaan ajatella mitä näin. Heti perään kaduttaa – tulikohan tehtyä turhan hätäinen määritys? Tuijotan ruskeaa päälakea, joka suuntaa määrätietoisesti virran poikki. On se saukko. Sitten eläin katoaa auringossa välkehtivän veden kätköihin, emmekä näe siitä enää vilaustakaan.

Mutkittelevien uomien kätkemät salaisuudet eivät suinkaan lopu tähän. Hieman myöhemmin melon ajatuksissani rantaviivan lähellä, kun huomaan ruovikossa harmaan kaulan ja pian toisenkin. Kaulat kuuluvat kurkipariskunnalle. Yritän meloa mahdollisimman varovasti lintujen ohi, mutta virran työntäessä minua yhä lähemmäs niitä, joudun ottamaan pari rivakampaa vetoa. Kurjet pysyvät ihmeen rauhallisina, vaikka toki seuraavat kajakkiani tarkasti. Pitkästä nokasta pilkottaa sammakon jalkoja. Huokaisen helpotuksesta, kun saan lopulta ohitettua eläimet ilman, että ne kokevat tarpeelliseksi lähteä pakoon.

Aivan loppumatkasta käännymme taas kapeaan sivu-uomaan. Epäuskoinen hymy leviää kasvoille – kuin meloisi sademetsän keskellä! Peipon töräyttelemät säkeet eivät tunnu istuvan näkymään millään. Missä ovat värikkäät papukaijat ja puusta toiseen hyppelevät apinat? Uskallanko huljutella sormiani sameassa jokivedessä vai vaaniiko siellä krokotiileja? Voiko tällaista paikkaa ollakaan?! Tälle jokipätkälle olisin voinut jäädä loppupäiväksi.

Sademetsän keskellä pilkottava puinen kävelysilta kertoo kuitenkin, ettei meitä ole teleportattu Amazonin sivujoelle, vaan olemme melkein perillä ruukkikylässä. Kolme tuntia on hujahtanut liiankin nopeasti monipuolista jokiluontoa ihastellen. Retken päätteeksi joki tarjoaa vielä yhden yllätyksen, jonka Outdoor Factoryn Miia tosin paljasti meille jo etukäteen – pääsemme melomaan vanhan talon ali.

Kumarrun hieman ja sujahdan kajakillani korkeiden kivijalkojen välistä. Hämärässä nenä on poimivinaan tervan ja vanhan hirren tuoksun. Varovaisin vedoin melon talon alta takaisin valoon ja annan ruukkikylän idyllin napata minut takaisin lumoihinsa.

Sijainti: N=6709960.544, E=471101.149 (ETRS-TM35FIN)

Tutustu Strömfors Outdoor Factoryn tarjontaan

Paikan omilla sivuilla

Facebookissa

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.