Kesäöitä Lemmenjoella – Kultareitiltä tuntureille ja vesiputouksilta jokiveneelle

Juhannusviikon aloittava valkea kesäyö ei antanut pienimmällekään hämärän häiveelle tilaa, kun itikkaparvi tervehti kahta rinkkojaan pakkaavaa vaeltajaa Lemmenjoen Njurgulahdessa Ahkun tuvan parkkipaikalla kello 01:30 yöllä. Takana oli koko päivän ja illan ajo Lemmenjoelle, mutta parkkipaikalle emme uinumaan olleet jäämässä. Samahan se oli oliko päivä vai yö, kun vuoden valoisinta ja ihaninta aikaa elettiin. 

Katso video jutun lopusta!

• Lähtöpaikat kartalla: Njurgulahti, Ahkun tupa (Lemmenjoentie 1030, Inari) ja Metsähallituksen pysäköintialue (Lemmenjoen kylätie 107, Inari) 
• Kuljettu matka: 46 km
• Retken kesto: 4 vrk
• Reitti: Njurgulahti – Sotkajärvi – Joenkielinen – Searitniva – Härkäkoski – Ravadasjärvi – Ravadasnjarga – Máttit Ravadas – Jäkälä-Äytsi – Jäkäläpää & Karhu-Korhosen kirjasto – Ravadasjärvi – Ravadasköngäs – Njurgulahti.

Hiljainen Ahkun tuvan piha lähetti kävelijät matkaan kello 03:00 aamuyöllä, kun rinkkoja oli pakkailtu valmiiksi väsyneinä oikein pitkän kaavan kautta. Autolla olisi päässyt Ahkun tuvalta vielä kilometrin tai puolen toista verran Metsähallituksen parkkipaikalle asti, mutta ajoa oli yhdelle päivälle reippaasti yli 1 000 km takana, joten ”ylimääräinen” kävely ei todellakaan haitannut havunneulasen vertaa. 

Tällä vaelluksella meillä oli unelma ja tarkoitus sukeltaa syvälle Lemmenjoen kansallispuiston erämaavyöhykkeelle, mutta elämän aikataulujen realiteettien jälleen kerran iskiessä päälle, olimme muuttaneet suunnitelmiamme Kultareitin mittaisiksi; kulkisimme merkittyjä polkuja Lemmenjoen jo itsessään maagista jokivartta pitkin, ja tekisimme pistoja tuntureille sekä legendaariselle Karhu-Korhosen kirjastolle asti. Kumpikin meistä oli ensimmäistä kertaa Lemmenjoella, joten reittisuunnitelman tiivistäminen ei kauaa harmittanut. 

Saavutimme Metsähallituksen parkkipaikan kirkkaassa yön valossa hiekkatietä pitkin osin hakkuuaukeiden reunojakin patikoiden, joten innostus oli valtava, kun tiesimme kansallispuiston rajan kohta koittavan, ja ikimetsien alkavan. Metsähallituksen parkkipaikan jälkeen maasto muuttuikin välittömästi taikametsäksi, eikä hakkuuaukeiden ankeudesta ollut enää muiston häiventäkään jäljellä. 

Kumpuilevaa, kivikkoista ja juurakkoista polkua, keloja sekä pystyssä että vaakatasossa metsänpohjan lempeässä syleilyssä lepäämässä, kirkasta yöaurinkoa, hiljaisuutta ja maailman raikkainta ilmaa. Mikäs siinä oli yliväsyneenä kävellessä, rinkan säätöjä vielä hieman hinkatessa. 

Oli valtava elämys, kun polku lähti vihdoin nousemaan selvästi ylemmäksi, ja Beazetvárrin metsäiset ääriviivat alkoivat kohota vastarannalla. Tiesimme, että kuljimme Lemmenjoen vartta pitkin, vaikka emme vielä olleet nähneet itse joesta vilaustakaan. 

Ensimmäiseksi ”yöpaikaksi” olimme suunnitelleet Sotkajärveä, ja sinne pääsimme kuin pääsimmekin muutamassa tunnissa. Räkkäverkot päähän ja leiriä kasaamaan. 

Samalla – yli 24 tuntia putkeen valvoneina – näimme ensimmäisen kerran itse Lemmenjoen. Sitä näkyä en unohda koskaan. Olen vaeltanut monissa Saamenmaan ja Lapin erämaissa ja kansallispuistoissa, mutta Lemmenjoki oli tähän hetkeen asti käymättä. Ja siinä se nyt kimalsi yöauringon loisteessa, ainoastaan itikoiden raukean ininän säestäessä taianomaista hiljaisuutta.

Riekkoja ja päräyttäviä maisemia Joenkielisen huipulla

Unta riitti Sotkajärven syleilyssä arvatenkin myöhään iltapäivään asti, ja sen jälkeen oli aika suunnata tarunhohtoisen Joenkielisen huipulle. Neljän yön vaellusaikataulun tiukkuudesta johtuen jätimme rinkat ja majoitteet leiriin, ja suuntasimme Joenkieliselle päiväreppujen kanssa. Riekot ja juhannusviikolle asti selviytyneet lumilaikut pitivät meille seuraa, kun nousimme tunturiin. Joenkielisen huippu oli kirkastava kokemus, ja kaikkien ilmansuuntien horisonteissa kerrostuvat sinikerroksiset tunturimaisemat ihmettelyn arvoisia.

Aprikoimme pohjoiseen tähystäessämme, olisivatko horisontissa näkyvät tunturit Muotkatunturin erämaa-alueen huippuja, joilla vaelsimme edelliskesänä. Selkeän sään turvin uskalsimme arvioida, että kyllä mahtaisivat olla. 

Vietimme Joenkielisen huipulla vajaa pari tuntia, riekkoja läheltä kuvaten, maisemia ihmetellen ja hiljaisuuden ja tuulen tuiverruksen pyhää liittoa kuunnellen. Suuntasimme sen jälkeen alas Sotkajärvelle omia jälkiämme pitkin ja ryhdyimme kasaamaan leiriä. 

Vaellus jatkui samanlaisessa, lähes helteisessä yöauringossa kuin edellisyönä. Lämpimästä alkukesästä johtuen räkkää alkoi olla jo mainittavissa määrin, vaikka juhannus siinsi vielä edessä päin. 

Tavoitimme Searitnivan kahlaamon myöhäisillan suussa ja kampesimme itsemme jokiveneellä yli vastarannalle. Siellä meitä odotti edelleen tuoreelta puulta tuoksuva Searitnivan uudehko päivätupa ja mitä mahtavin yöuintipaikka. 

Pieni tauko itikoista somassa ja erittäin käytännöllisessä päivätuvassa, sen jälkeen leiri pystyyn tuvan pihaan ja yöuinnille. Uni jälleen maittoi.

Aamupäivällä herätessämme kunnon helteeseen oli uinti Lemmenjoessa ainut mahdollinen tapa aloittaa kuuma päivä. Nokipannukahvit ja aamupalat päälle, ja takaisin polulle – suunnaksi Härkäkoski. 

Polku Searitnivasta Härkäkoskelle oli kaunis ja vaihteleva. Jokirannan vehmasta pusikkoa, kesyjä kuukkeleita kujertamassa, Lemmenjoen sivuhaarojen ylityksiä, vanhaa selväpiirteistä ikimetsää, Härkäjärven upeaa selkää, pyyntikuoppia, lyhyitä ja jyrkkiä nousuja ja laskuja ja sielua hivelevää hiljaista polkua.

Härkäkosken leiripaikalle päästyämme olivatkin maisemat sitten vieläkin taianomaisemmat. Härkäkosken rannasta kohti Ravadaspään huippua avautuva maisema on kuin toisesta maailmasta. Ukkosta enteilevä kostea helle antoi sille vielä oman väreilynsä. Emme olisi voineet upeampaa ruokataukopaikkaa toivoa. 

Ravadasjärveltä kultavaltauksille ja Karhu-Korhosen kirjastolle

Eväshommien jälkeen matka jatkui jokivarren kumpuilevien ikimetsien halki kohti Ravadasjärveä. Sinne päästyämme saimme leirin pystyyn juuri ennen kuin taivas aukesi. Mikä tuuri ja ajoitus. Oli mahtavaa makoilla teltassa hellepäivän väsyttämänä ja kuunnella sateen ropinaa illan kääntyessä kohti Lemmenjoen sateista yötä. 

Sade jatkui koko yön ja aamun. Jätimme jälleen kerran vaellusaikataulullisista syistä leirin pystyyn ja lähdimme päiväreppujen ja kuorivaatteiden turvin sateen selkään kohti Jäkäläpään huippua, jossa odottaisi tarunhohtoinen Karhu-Korhosen kirjastomökki. 

Sade vihmoi kulkijoita, kun saavutimme Ravadasnjargan leiripaikan ja Máttit Ravadaksen päivätuvan, joissa molemmissa pidimme pienet tauot. Matkaa kertyisi jyrkkine tunturinousuineen yhdelle päivälle yli 20 kilometriä, joten kauaa emme taukohommissa vanhenneet. 

Joitakin kilometrejä Máttit Ravadaksen päivätuvan jälkeen eksyimme pienelle sivupolulle, jota päätimme kuitenkin seurata, koska suunta oli jotakuinkin oikea. Se kannatti, koska päädyimme Kankaisen kultavaltaukselle – se oli ensimmäinen historiallinen valtaus, jonka tällä ensimmäisellä Lemmenjoen vaelluksellamme näimme. 

Kankaisen kämppä oli suorastaan talo – valtava hirsihuvila, joka oli toki parhaat päivänsä nähnyt jo aikoja sitten. Kullanhuuhdontakourut, saunamökit ja ruostumaan jääneet välineet. Porojen pääkallot ja monet muut mielenkiintoiset yksityiskohdat. 

Nousimme Kankaisen kämpältä rinnettä pitkin ylös takaisin oikealle polulle ja suuntasimme kohti Jäkäläpäätä. Polku nousi ylöspäin puiden madaltuessa, kunnes laski jyrkästi alas kohti Jäkälä-Äytsiä ja kenties legendaarisimman kullankaivajan, Yrjö ”Karhu” Korhosen asuinsijaa. 

Jäkälä-Äytsin vesi virtasi kirkkaana valtauksen läpi. Ruostuvat kaivinkoneiden ja moottorikelkkojen raadot loivat erämaahan absurdia tunnelmaa. Korhosen kämpän ja saunan ympäristössä kaikki näytti kuin entiselleen jääneeltä. Uskomaton aikahyppy kymmenien vuosien taakse.

Ylitimme Jäkälä-Äytsin, jonka jälkeen nousu kohti Jäkäläpään huippua alkoi lähes pystysuoraan Jäkälä-Äytsin kirkkaasta vesirajasta. Sade piskotteli päällemme, kun lähdimme kipuamaan liukasta rakkakivikkoa ja todella kapeaa polkua ylös. Polku nousi niin jyrkästi, että kauaa ei tarvinnut puurajaa odotella. Pian olimme avotunturissa, ja jatkoimme vaellusta avarassa lakeudessa kohti kuuluisaa Karhu-Korhosen kirjastoa. 

Kirjastomökki ilmestyi pikkuhiljaa horisonttiin, ja sadekin oli kuin juhlahetken kunniaksi lakannut. Mökki, joka toimi pitkään kullankaivajien huoltolentokentän huoltomökkinä, on sittemmin kunnostettu vapaaehtoisvoimin maamme kenties syrjäisimmäksi kirjastoksi. Eihän tällaista paikkaa voinut jättää käymättä, oli sää mikä tahansa.

Ja kyllä, luit oikein. Lentokenttä tunturin laella. Vanhat kiitoratojen merkit olivat edelleen paikoillaan, ja tuulimittaritolpat pystyssä. Uskomattoman laaja ja avara tunturin laki, johon kymmenet, kenties sadat potkurilennot ovat joskus laskeutuneet. Kullankaivajien valtausten sijainti on ollut niin syrjäinen, että huoltolennot ovat helpottaneet karuihin oloihin tottuneiden kaivajien elämää huomattavasti. 

Ja kirjastomökki se vasta nähtävyys olikin. Pieni kaksiosainen kämppä, jossa toisella puolella oli historiallisin lehtileikkein varustettu pieni taukotupa ja toisella puolella varsinainen kirjasto. Satoja teoksia kuin kirjaston hyllyssä konsanaan. Pieni lukupöytä ja jakkara. Näkymät ruutuikkunasta kuin satumaahan. Avara avotunturi, Lemmenjoen lumoava erämaa. Kapustarinnat kirjastoa vartioimassa. 

Vietimme pari tuntia kirjaston ainutlaatuisen ilmapiirin syleilyssä, ja lopulta ei auttanut muu kuin lähteä laskeutumaan alas kohti Jäkälä-Äytsiä, Máttit Ravadasia, Ravadasnjargaa ja Ravadasjärveä, koska siellä, tuntien matkan päässä, odottivat telttamme ja rinkkamme. Harvoin on tullut oltua niin läpikotaisin märkä kuin tuon paluumatkan aikana, mutta kuin ihmeen kaupalla saimme viettää kirjastomökin ympäristössä tunnin-pari sateetonta aikaa. 

Jäkälä-Äytsin täysin räjäytetyt hiekkaiset rantapenkereet olivat ruostuvine kaivinkoneenraatoineen karu näky ylhäältä Jäkäläpään rinteiltä katsottuna. Ihminen saa tässä maailmassa aikaan uskomattomia tarinoita, sitkeää selviytymistä mutta myös raakaa luonnollisen luonnon murjomista vääristyneisiin muotoihin. Luonto kyllä lopulta korjaa itsensä, mutta koneellisen kullankaivuun loputtua ovat ihmisen jäljet nähtävissä varmasti vielä vuosisatojen ajan. 

Onneksi Lemmenjoella riittää lääniä. Kyseessä on maamme laajin kansallispuisto. Kultaryntäys on joka tapauksessa olennainen osa Lemmenjoen rikasta kulttuurihistoriaa – googlaapa vaikka ”Petronella”.

Perillä Ravadasjärvellä ripustelimme läpimärät kamppeemme kuivumaan autiotuvan lämpöön. Kömmimme vaelluksen viimeiseksi yöksi telttoihimme kuuntelemaan sateen rauhoittavaa ropinaa. Tämä oli hyvä päivä. Pääsimme kokemaan kuuluisan kirjastomökin kaukana erämaassa ja näimme monta kultavaltausta matkan varrella.

Ravadaskönkään kuohuista perinteiseen jokivenekyytiin

Viimeinen vaelluspäivä kului nukkuessa, syödessä, levätessä ja lopulta leppoisan ja lyhyen, mutta maisemiltaan ja polun profiililtaan uskomattoman hienon lyhyen patikan merkeissä kohti Ravadaskönkään kuuluisia putouksia. Putouksilla pauhu valtasi korvakäytävät jo ennen näköhavaintoja. Voimalla virtaavan veden äärelle päästyämme katosi ajantaju, ja vietimme paikalla monta tuntia ihmetellen, ollen ja kuvaten. Ravadaskönkään pauhu ei tulisi unohtumaan. 

Lopuksi koitti vaelluksen loppuhuipennus – Aslak Palton ohjaama Lemmenjoen perinteinen kapea jokivene. Se saapui ajallaan noutamaan meidät Ravadaskönkään laiturista, ja lopulta laskettelimme vajaassa tunnissa takaisin saman matkan, jonka kävelemiseen olimme käyttäneet juhannusviikon helteessä kaksi vuorokautta. Valkea poro seurasi veneemme etenemistä rannalta, ja Lemmenjoen lukuisat ja ainutlaatuiset mutkat, suvannot ja kapeikot antoivat aivan erilaisen näkökulman ympäröivään luontoon veneestä joelta päin kuin rannalta katsottuna.

Perinteinen Lemmenjoen jokivenekyyti on elämys, jota voi lämpimästi suositella, vaikka ei vaellukselle menisikään. Kyydin voi (ja se kannattaa) varata osoitteesta lemmenjoenvuorovene.com – vain siten varmistat, että mahdut kyytiin silloin kuin haluat ja sieltä mistä haluat. Vene liikennöi Njurgulahden, Ravadaksen ja Kultahaminan väliä päivittäin kesäkuusta syyskuuhun (tarkista tarkemmat päivät ja aikataulut edellä mainitusta osoitteesta).

Aslak Palton ohjatessa kapean jokiveneen kymmenien vuosien kokemuksellaan Njurgulahden laituriin, oli tämänkertainen neljän yön pikavaelluksemme paketissa. Nostimme rinkat selkäämme, kävimme Ahkun tuvalla kylmillä limonaadeilla ja lähdimme valoisan yön selkään rautaratsulla kohti Lapin eteläisempiä osia. Ajoimme läpi yön Keski-Pohjanmaalle saakka, jotta ehdimme vielä sovittuihin juhannuskarkeloihin. 

Jälleen tuli Saamenmaata ja Lappia ikävä jo saman tien, kun rinkka mätkähti auton peräkontin pohjalle. 

Lemmenjoelle on palattava – seuraavalla kerralla ajan kanssa syvälle erämaavyöhykkeelle asti.

Lemmenjokivartta myötäilevää kultareittiä voi suositella niin aloitteleville kuin kokeneille vaeltajille. Tauko- ja leiripaikkoja on tarpeeksi tiheään, polku on vaikeakulkuisilta osiltaankin hyvin merkitty ja viitoitettu, ja suurin osa kultareitistä on helppokulukista polkua. Katso lisätiedot, kartat ja reittiopasteet.

Juho Niemelä