Hiidenmaan Polut Mikkelissä ja Juvalla – kolmen päivän vaellus Järvi-Suomen sydämessä, osa 1/3

Kaupallisessa yhteistyössä Visit Mikkeli ja Visit Juva

Mikkelin ja Juvan välissä sijaitseva Hiidenmaan vaellusreitti tarjoaa mahdollisuuden monen päivän patikkaan keskellä kauneinta Järvi-Suomea. Esimerkiksi Helsingistä on Hiidenmaan reitin molempiin aloituspisteisiin vain noin kolmen tunnin ajomatka, joten reitistö tarjoaa upean vaihtoehdon painua syvälle luonnon rauhaan ilman tarvetta ajaa kauas pohjoiseen.

Reitistön kokonaispituus on n. 60 km
- Tässä juttusarjan osassa 1/3 kuljetaan osuus Neitvuorelta Enkelinpesälle
- Osa 2/3: Enkelinpesä–Siikakoski
- Osa 3/3: Siikakoski–Neitvuori, meloen
Lähtöpaikat kulkusuunnasta riippuen Neitvuori ja Siikakoski
Tulipaikka: kyllä, useita erilaisia taukopaikkoja matkan varrella
Esteetön: ei
Kartta

Savossa useamman päivän vaellusreittejä on niukanlaisesti, mutta nyt juuri kunnostettu Hiidenmaan reitti on hyvä lisäys tähän listaan ja tarjoaa paljon nähtävää ja koettavaa. Reitistö kulkee läpi jääkautisten harjumaastojen esitellen kauniita järvimaisemia, vanhoja metsiä, jylhiä luolia, kivikautisia kalliomaalauksia, sekä historiallisia kohteita. Kävelyreittiin voi halutessaan yhdistää melontaa yhdellä Suomen puhtaimmista vesistöistä: Veskansan melontareitit johdattavat Luonterin erämaisille laineille, jotka kauneudessaan ovat omaa luokkaansa. Kirkasvetisen Luonterin, joka on osa Saimaata ja Saimaa Geoparkia, hiekkarannat ovat kuuluisia puhtaudestaan, ja sen kalliosaaret ovat jylhiä.

Mahdollisuus melontaan olikin sen verran houkutteleva, että päätimme tarttua tilaisuuteen. Suunnitelmaksi muotoutui lähteä liikkeelle Neitvuorelta, kävellä Siikakoskelle, ja meloa sieltä Ukonveden ja Luonterin kautta takaisin autolle Neitvuorelle. Reissuun menisi kolme päivää ja matkaan lähtivät lisäkseni mukaan Elina, Netta ja Sirkku-koira.

Koska reitti ei ole rengasmuotoinen, veimme suppilaudat odottamaan valmiiksi kävelyn päätepisteelle Siikakoskelle. Sieltä oli onneksi mahdollisuus myös vuokrata inkkarikanootti Netalle ja Sirkulle, jotka eivät olleet vielä kovin tottuneita vesillä liikkujia. Kanootti olisi turvallinen valinta harjoitella, sillä Sirkku kyllä rakasti vettä, mutta enemmän kahlaamista ja vesilätäkössä piehtaroimista kuin laudan päällä tasapainoilua.

Neitvuoren upea näköalapaikka ja laavu

Neitvuoren parkkipaikalla alkukesäinen sää näytti kirkkaan aurinkoiselta, mutta onneksi aamu oli vielä mukavan viileä. Tiedossa olisi mäkistä maastoa, ja mukaan oli pakattu ehkä vähän liiankin painavaa evästä, joten viileys ja pieni tuulenvire olivat tässä vaiheessa erittäin tervetulleita. Nappasimme rinkat selkään ja suuntasimme kohti puiden takana kohoavaa Neitvuorta.

Parkkipaikan jälkeen edessä alkoi avautua perinteistä maalaismaisemaa. Riukuaidalla kehystetyn pihatien päässä oli punainen hirsimökki, jonka ympärillä vihreät niityt hohtivat kirkkaana aamun valossa. Nurmea hoitamaan oli saapunut lampaita, ja mökki onkin yksi Metsähallituksen lammaspaimenviikkokohteista.

”Onpas täällä mäkistä!”, huudahti Netta yllättyneenä. Heti maatilan jälkeen Neitvuorelle johtava polku kiipesi jyrkästi ylöspäin jylhien kallioiden vierellä ja otti luulot pois vielä talviterässä olevista reisistä ja pohkeista.

Esitteiden mukaan ihmiset ovat asuttaneet näitä seutuja jo esihistorialliselta ajalta lähtien. Voi hyvin kuvitella, kuinka näiltä Neitvuoren jyrkiltä kallioilta on ihailtu Luonterin järvimaisemaa kivikautisissa turkeissa tai 1800-luvun lierihatuissa. Kyllä täällä viihtyivät oikein hyvin myös nykyajan retkeilijät, ja päätimmekin pitää kalliolla ensimmäisen tauon.

Lukuisten maisemapaikkojen jälkeen Hiijje silmukka -niminen reitti, jonka kiireisempi voi kulkea myös erillisenä 2,6–3,9 km:n mittaisena patikkana, mutkitteli alas ilmavaan mäntymetsään kohti Neitvuoren laavua.

Matka jatkuu hiljaisilla poluilla

Hiukan laavulta eteenpäin polku erkani Hiijje silmukasta kohti Hiidenmaata ja näytti nyt selvästi vähemmän kuljetulta. Reitti oli kuitenkin edelleen hyvin merkattu kivissä ja puissa oleville sinisillä täplillä. Hiljaisempi osuus sopi meille erittäin hyvin, sillä ehkä nyt voisimme nähdä enemmän eläimiä. Toivelistalla olivat ainakin hirvi, kettu, jänis, korppi ja myöhemmin vesillä norppa, sillä Luonteri on saimaannorpan keskeistä elinaluetta.

Joka puolella oli muhkeita siirtolohkareita, vanhoja keloja ja koskemattoman näköisiä metsäosuuksia. Jääkauden merkit olivat täälläkin selvästi nähtävissä. Vastaan tuli paljon mielenkiintoista tutkittavaa, kuten valtavien lohkareiden muodostama kasa, jonka alta löytyi useita luolia ihmeteltäväksi.

Vaikka reitti oli selkeä, onneksi risteyksissä oli nähtävillä karttoja, sillä alueella kulkee myös muita polkuja, joilla on mahdollisuus tehdä eri pituisia retkiä. Tästä olisi voinut jatkaa Hiidenkodalle, mutta suuntasimme kohti kauempana sijaitsevaa Enkelinpesää, jossa oli tarkoitus viettää tuleva yö.

Äänimaisemaa värittivät humisevat hongat ja alkukesäinen linnunlaulu. Hirvien ja jänisten jälkiä näkyi tiheään.

”Nyt kamera esiin! Tuolla on metso!”

Ehkä 30 metrin päässä meistä naksutteli Metso, ja katsoi tunkeilijoita tuimasti pää pystyssä. Sirkku tarkkaili vanhaa homenokkaa kiinnostuneena, mutta ei sentään onnistunut pelästyttämään lintua, ja sain siivekkäästä onneksi napattua kuvankin ennen kuin se lensi piiloon läheiseen männikköön.

Yllättävän kohtaamisen jälkeen pulssi tasaantui hiukan, ja matka jatkui jyrkässä maastossa. Vanhoja naavaisia puita kasvoi siellä täällä, olipas tämä viihtyisää metsää!

Pienen lammen rannassa matkaa alkoi olla sen verran takana, että päätimme pitää siinä ruokatauon. Samalla saisimme vettä ruokaan ja kahviin. Olimme kyllä jo täytelleet juomapulloja hiekkapohjaisista puroista, joita oli löytynyt ajoittain reitin varrelta. Pohdimme, että näin alkukesästä vesi oli vielä todennäköisesti hyvää, mutta toimimme toki tietoisella riskillä, sillä veden puhtaudesta ei koskaan voi mennä täysin takuuseen. Järvivesikin vaikutti kyllä raikkaalta.

Päiväkahvien jälkeen oli aika taas heittää rinkat selkään ja jatkaa matkaa. Seuraava osuus vaikutti selvästi uudemmalta. Reitti näytti juuri merkityltä ja polku katosi paikoin metsään, mutta ehkä siksi se tuntui myös erityisen mielenkiintoiselta.

Kilometrit eivät taittuneet ihan ilmaiseksi, sillä välillä oltiin aika vaikeakulkuisissakin maastoissa. Korkeuserojen vaihtelut olivat nopeita, ja paikoin selkeää polkua ei ollut vielä tallautunut. Reittimerkinnät pitivät kuitenkin hyvin oikeassa suunnassa. Tämä oli erittäin hyvää harjoitusta kesän tulevia vaelluksia ajatellen.

Taas nousut kuitenkin lopulta palkittiin, ja monen mäen kiipeämisen jälkeen pääsimme hienoille näköalapaikoille, joilta pystyi katselemaan kauas kumpuilevaa maisemaa. Ei sieltä kovin montaa tasaista kohtaa löytynyt.

Suopellonvuoren ja Lahnalamminmäen kallioisten rinteiden päällä oli kuivaa mäntykangasta, ja vanhoja kaatuneita keloja lojui siellä täällä tarjoamassa pienille metsän asukeille pesäpaikkoja ja syömistä. Jotkin keloista olivat kaatuneet kuin maisemapenkeiksi parhaiden näkymien äärelle. Hetkittäin oli nähtävissä myös pilkahduksia järvimaisemista, joissa ylihuomenna meloisimme toivon mukaan hennon myötätuulen saattelemana Luonterin laineilla kohti Neitvuorta.

Jyrkän laskun jälkeen varjoja edessä olevaan laaksoon loivat tuulessa narisevat naavaiset kuuset ja sammaleen peittämät kallioiset rinteet. Täällä luonto muuttui kosteammaksi, lehtomaiseksi metsäksi, jossa voisi varmasti pian keräillä kantarelleja paistettavaksi leivän päälle.

Näitä ylös-alasmäkiä kiipeiltiin monia, minkä jälkeen ilmapiirissä alkoi jo olla väsymyksen merkkejä, mutta onneksi yöpaikalle ei ollut enää pitkä matka.

Yöpaikkana Enkelinpesän erikoinen tupa

Ennen Enkelinpesää karttaan oli merkitty uimaranta ja rantautumispaikka. Koska Enkelinpesä, joka on hajonnut siirtolohkare sekä yksi Saimaa Geoparkin kohteista, sijaitsee korkealla mäellä, siellä olisi tuskin ainakaan virtaavaa vettä.

Päätimme siis ennen mäelle nousemista täyttää rannalla kaikki pullot, kattilat ja kahvipannut vedellä, jotta se riittäisi illan tarpeisiin. Tämä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi, koska jyrkän mäen laella ei ollut saatavilla kuin tuvan katolta tynnyriin valunutta sadevettä.

Enkelinpesän tupa oli mielenkiintoinen, eipäs ole tällaista tullut ennen vastaan! Jouduimme vähän aikaa etsimään tuvan ovea, sillä se oli tehty kalliolohkareiden suojaan huomaamattomaan paikkaan. Sisältä löytyi kamiina, joten tässähän voisi yöpyä kylmemmälläkin kelillä. Kyltin mukaan tupaa ylläpitää paikallisyhdistys, ja paikkaa sekä polttopuita saa käyttää pientä korvausta vastaan.

Elinan keittämän kalakeiton tuoksut alkoivat jo kantautua nenään, kun me pystytimme Netan kanssa telttoja metsään pienellä tasaiselle kohdalle, joita ei kovin montaa lähistöltä löytynyt. Saimme kuitenkin teltat pystyyn ja ehdimme iltapalalle juuri ennen auringonlaskua.

Ruoan jälkeen uni alkoi kutsua nopeasti. Metso lenteli vielä puissa, kun kömmin telttaan. Ehkä se tuli tänne tarkistamaan, että sen reviirille eksyneillä kulkijoilla oli kaikki hyvin. Ja olihan meillä.

Artikkelisarjan osa 2/3 julkaistaan 22. kesäkuuta 2025 ja osa 3/3 julkaistaan 29. kesäkuuta 2025.