Liehtalanniemen museotila Puumalassa vie menneeseen – miltä näytti elämä savolaisella pientilalla sata vuotta sitten?

📌 Kartta

➡️ Luontopolku 2km

Joskus kannattaa antaa ohjat kohtalolle ja uteliaisuudelle, sillä usein ne johdattavat paikkoihin, joihin ei muutoin päätyisi. Niin minä tein kesän luontolomareissulla Saimaata kierrellessäni ja päädyin Puumalan saaristoon yhä pieneneville teille. Jossain kohtaa silmä yhytti kyltin, jossa seisoi että “Museotila”. Koska minulla oli aikaa, muttei määränpäätä, päätin, että tässä oli seuraava määränpääni.

Viimein olin parkkipaikalla. Muita autoja ei paikalla näkynyt, vain yksi polkupyörä. Parkkipaikalta lähti niemenkärkeä kohti tie, jossa oli kaunis, puinen portti. Infotaulu kertoi, että tie vei suoraan perinnetilalle. Eikä mille tahansa tilalle. 22 hehtaarin luonnonsuojelualueella nykyisin sijaitseva tila oli ensimmäinen Suomeen perustettu toiminnallinen maisemamuseo eli ekomuseo, kun se perustettiin 1981.


Astuin sisään portista. Veistetty puu ja köysilenkki toivat hyvän mielen. Täällä oli kättentöitä arvoisillaan paikoilla. Portin jälkeen oikealle haarautui luontopolku, jonka päätin kulkea, koska ei ollut kiire, ja se nyt vain houkutteli kulkemaan.

Päätös oli hyvä. Kevyt tuulenvire piti hyttyset poissa. Kangasmetsä oli kaunis, kuten sieltä täältä pilkistelleet järvi ja rantaniitytkin. Välillä rohkenin sivuun polulta, kahlaamaan korteikkojen mereen, tai kulkemaan kutsuvien kivien luo.

Liehtalanniemestä tuli luonnonsuojelualue vuonna 1984. Tarkoitus on säilyttää alue elävänä ja edustava näytteenä vuosisadan alun elämänmuodosta savolaisella pientilalla, jossa viljeltiin ja kalastettiin. Puhumattakaan sen luomasta kulttuurimaisemasta.


Jotain pehmeää, jotain kovaa. Ikiaikainen kivi ja vain yhden kesän elävät kortteet. Sammalmatto, jonka pehmeyteen olisi tehnyt mieli asettua makuulle, jollei se olisi ollut niin märkää.

Hissukseen astelin polun loppuun, kunnes kohtasin oikeastaan hieman yllättäenkin jotain ihmisperäistä: perinnetilan pihapiirin. Kyllähän minä tiesin sen olevan siinä, mutta metsä oli tenhonnut niin valtaansa, että siirtymä ihmisen maailmaan tuntui, tässäkin mittakaavassa, suurelta harppaukselta.

Ensimmäinen asukas muutti tälle luonnonkauniille, aikaisemmin kaskiviljelykäytössä olleelle Liehtalanniemen saarelle torppariksi vuonna 1899. Torppari Matti Reponen lunasti tilan itsenäiseksi vuonna 1919. Viljeltävänä oli muutama hehtaari peltoa. Sen lisäksi elo raavittiin mistä se vain kasaan saatiin. Maa- ja metsätöissä käytiin myös tilan ulkopuolella, ja eränkäyntiä harrastettiin kaikissa muodoissaan.

Kiertelin pihaa ja ihastelin sen rakennuksia. Kuten näitä kahta somaa aittaa, jotka kumpikin ovat tilan alkuperäisiä rakennuksia. Paikalla ei ollut muita ihmisiä, mutta lampaat pitivät minulle juttuseuraa, kun ihastelin kohti päärakennusta, paritupaa, jollainen oli yleinen talonpoikastalo menneisyyden Suomessa. Toinen puoli paritupaa oli lämmitettävä asuintupa, ja toinen puoli sitten kylmä monikäyttöhuone.


Tässä kohtaa oli minun sitten aika pelästyä. Yhtäkkiä talon ovi aukesi ja pihalle astui ihminen. Kerroin, että pelästyin ja luulin, että paikalla kummittelee. Ei kummitellut, vaan tulija oli museon työntekijä, joka kyllä kertoi, että jotkut sanoivat tilan viimeisen isännän, Jalmarin eli erakko-Jallun askelten kuuluvan aina välillä lattian narinana.

Pihapiirissä oli vinttikaivo, keittokota, pisteaidat ja kaikki. Käsin tehtyjä, toimivia ja kunnossa pidettyjä. Täytyy nostaa hattua, että tällaista pidetään yllä.

Paikalle pääsee myös vesiteitse, ja melojia ja veneilijöitä varten on myös omat palvelurakenteensa, kuten laituri, jossa oli kiinnittyneenä purjevene. Sen väki oli jo yöpuulla. Tai ehkä lähestyvää sadetta pitämässä. Loitompana siitä oli melojille tarkoitettu leiripaikka, oli tasaista maastoa telttailuun ja uudenkarheita penkkejä odottamassa, että vanhat väistyisivät niiden tieltä.

Harmaaksi käyneeltä taivaalta tuli muutama tippa vettä. Ihastelin siinä kevyessä kesäsateessa lentomuurahaisten sadetanssia, kävelin läpi pihapiirin ja kysyin ohi mennen pirtin takana laiduntaneilta lampailta, että kuka se oli. “Määä” vastasi yksi lampaista.