“Kaukana järven jäisen selän tuolla puolen vaarat kohoavat kaikissa sinen väreissä. Toisin kuin ne, minä olen tässä maailmassa vain vieraana.”

Kirkkaan auringon alla työnnän käteni syvälle lumeen. Kevään viimeinen sohjo kietoutuu käden ympärille, menee sormien väliin ja sormuksen alle. Puristan käden nyrkkiin ja painelen karkeaa, kylmää lunta sormien välissä. Se narskuu ja rahisee, tuntuu hyvältä, kylmältä. Painelen lunta poskille ja otsalle, sulaessaan hanki antaa viimeiset voimansa viilentääkseen minua paahtavana kevätpäivänä.

Lumi on häviämässä. Se muuttuu vedeksi, jonka joki kerää metsistä pieninä, solisevina puroina ja tuo lopulta järvelle. Suuri joki virtaa hiljaa ja ylväänä, ei kohise eikä pulise, vaan tuntee arvonsa. Sen ei tarvitse pitää meteliä itsestään tullakseen huomatuksi. Tämä on sen oma uoma, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ja se tietää sen itsekin.

Kaukana järven jäisen selän tuolla puolen vaarat kohoavat kaikissa sinen väreissä.

Toisin kuin ne, minä olen tässä maailmassa vain vieraana.

Vaalajärvellä, 24.5.2017

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi