Ruskaretki Sallivaaranpolulla sekä maisema Sallivaaran huipulta, Lemmenjoen kansallispuisto

Lemmenjoen kansallispuiston reittivalikoima koostuu pääasiassa varsin pitkistä, lähinnä vaelluksiin sopivista reiteistä. Kuitenkin puistoon on mahdollista tehdä myös päiväretkihengessä hieman pienempi sukellus. Yksi näistä vähän lyhyemmistä ja helpommista reiteistä on Sallivaaranpolku, jolla silläkin on kyllä pituutta kuusi kilometriä suuntaansa – yhteensä kävelyä kertyy siis 12 kilometriä. Meillä Retkipaikassa on aikoinaan julkaistu ihana kaamoksensävyinen tarina Sallivaarasta, mutta nyt pääsette näkemään millainen reitti on ruskalla sekä miten hieno maisema aukeaa itse Sallivaaran huipulta!

Lähtö- ja päätepiste kartalla

Reitin pituus 6 km / suunta

Autio- ja päivätuvat perillä kohteessa, matkan varrella ei taukopaikkoja

Sallivaaranpolun lähtöpiste löytyy Repojoen kohdalta Kittiläntien varrelta Inarista. Puhekielessä tämä Kittilän ja Inarin toisiinsa yhdistävä tienpätkä on usein Pokantie, mutta tien oikea nimi on Kittiläntie, tai Kittilän puolella Inarintie. Varsinainen Pokantie kääntyy tältä tieltä Pokan kylän länsipuolelta etelään kohti Kiistalaa. Joka tapauksessa reitin lähtöpaikan syrjäinen sijainti – tunti Inarista ja melkein kaksi tuntia Kittilästä, mukaan lukien piinaavan pitkä ja yleensä kuoppainen soratieosuus – on omiaan pitämään reitin suhteellisen rauhallisena, eikä tällä parkkipaikalla useinkaan näe autoja ruuhkaksi saakka. Niin oli tälläkin kertaa, vaikka elettiin ruskasesongin sunnuntaipäivää. Parkkipaikalla oli muutama auto, mutta itse reitillä kohtasimme vain yhden parivaljakon ja hekin olivat tulossa jo pois päin.

Olimme etukäteen tarkistaneet Luontoon.fi:stä että Sallivaaranpolulla saa myös maastopyöräillä. Niinpä huikkasin heipat puolisolleni, joka rullaili pyörällään reittiä pitkin pois näkyvistä, ja itse jäin kävelemään hitaammalla tahdilla viitan ohjaamana kohti Sallivaaraa.

Tien satunnaiset äänet jäivät nopeasti uppeluksiin, kun metsän rauha ja hiljaisuus sulkivat syliinsä. Reitti on alusta saakka kansallispuiston puolella, ja niinpä ympäröivä metsäkin on heti ensiaskeleilla kaunista ja vanhaa. Etenkin vanhat männyt lumosivat heti.

Reitti alkoi yllä olevan kuvan mukaisena ohuena luonnonpolkuna, mutta matkan varrelle mahtui myös lankkureittiä ja mönkijäuraa.

Oli mukava kulkea kaikessa rauhassa lappilaisen metsän syksyä ihaillen ja sen tuoksuista nauttien. Reitti oli merkitty hyvin, reittimerkkeinä toimivat jo harmettuneet korkeat puutolpat, joiden yläpäässä oli vinot laudat (kuvassa alla). Nautinkin erityisen paljon siitä, että luonnon lumosta sai nauttia varsin huoletta ilman kartan vilkuilua tai pelkoa eksymisestä. Matkan varrella oli joitakin reittien haarautumisia, mutta merkkejä seuraamalla oli helppo pysyä oikealla polulla.

Ei kestänyt kauaa kun huomasin, että puolukkaa oli aivan valtavasti. Tämä hidastikin kulkemista merkittävästi, ja ahmin itseni lopulta aivan liian täyteen puolukoita. Onneksi mukana oli myös pari kolmen litran pakastepussia, joihin sain poimittua puolukkaa myös mukaan.

Mutta ei puolukka ainoa ollut, joka maastossa punersi. Vaikka ruskahuippu näytti jo menneen ja moni koivuista oli pudottanut lehtiään, loimusi vaivaiskoivu- sekä juolukkavarvikko monin paikoin yhä hyvinkin tulenpalavana.

Maasto toi minulle paikoin mieleen Karigasniemen lähimetsät, joissa aikoinaan tuli samottua. Matalaa koivikkoa, kaunista varvikkoa, Ylä-Lapin tunnelmaa maisemassa. Paikoin metsä oli kuitenkin korkeampaa ja jyhkeämpää, ja mukaan mahtui myös suuria kuusia.

Melko pian alun jälkeen ylitettiin Pajuoja hyväkuntoista siltaa pitkin. Tämä jäi reitin ainoaksi vesistömaisemaksi, pois lukien Sallivaaran laelta myöhemmässä vaiheessa kaukana siintäneet vedet.

Reitin varrella ei ole varsinaisia palveluita, kuten tulipaikkoja tai muuta. Kuitenkin mukava lisä pelkkien reittimerkkien lomaan olivat kilometritolpat, jotka kertoivat, paljonko oltiin tultu ja paljonko oli vielä edessä. Niistä oli tosi mukava saada seurata matkan etenemistä.

Myös reittirakenteet olivat hyvässä kunnossa, pois lukien aivan parkkipaikan vieressä polun alussa olleet pitkokset, jotka hieman pelästyttivät. Ne olivat todella lahot, mutta kulkivat onneksi niin kuivalla metsänpohjalla ettei niitä pitkin tarvinnut vaappua. Eikä niitä pitkän matkaa ollutkaan. Loppureitillä oli muutamia lankkupolkuosuuksia, leveitä ja suhteellisen hyväkuntoisia, joskin suo oli kovaa vauhtia omimassa niitä itselleen. Luontoon.fi:n suosituksen mukaan olin valinnut jalkaani kumpparit. Tällä kertaa olisi pärjännyt lenkkareillakin, mutta muutamin paikoin näki kyllä, että lankkureitin päällä olisi aivan yhtä hyvin voinut seisoa vesi. Kumpparisuositus on varmasti siis aivan aiheellinen.

Jossain vaiheessa puoliso soitti ja tiedusteli sijaintiani. Olimme henkisesti varautuneet siihen, että puhelin ei toimi tällä reitillä, mutta onnistui meidän sittenkin soitella. Minä olin juuri ahtamassa puolukoita kaksin käsin suuhuni, mutta sitten havahduin että voisi tosiaan olla hyvä jatkaa taas matkaa, että pääsisin joskus perillekin.

Lopulta saavuin Sallivaaraan, mies oli polkenut minua vastaan jo jonkin matkaa. Vähän ennen poroaidalle saapumista oli reitin varrella alueen kartta.

Itse olen poroaitoja jo jonkin verran nähnyt ja niinpä silmäni alkoivat tuikkia kun huomasin, että aidan lisäksi olisi kohteessa tarjolla näköalapaikka!

Kävelimme erotusaidalle ja pidimme evästauon opastustuvassa. Meillä oli eväänä kylmää pizzaa ja suklaapatukoita, emme viitsineet alkaa tulia virittämään mihinkään. Tupa tarjosi kuitenkin kivan suojaisan eväspaikan ja istumapaikat. Kuten yllä olevasta kartasta käy ilmi, alueella on paljon rakennuksia hieman eri puolilla aitaa: on autiotupaa, päivätupaa ja opastustupaa sekä vesipiste ynnä muuta.

Evästelyn jälkeen lähdimme tietenkin nousemaan Sallivaaran huipulle, koska kauaskantoinen näköalahan on yleensä reitin kuin reitin kohokohta. Tupien välistä johtava reitti oli selkeästi viitoitettu, ja pitkä portaikko auttoi nousun alkuun.

Portaiden jälkeen matka jatkui tavallisena polkuna, joka kiersi hieman jotta nousu ei olisi liian jyrkkä. Hieman ennen huippua reitti katosi näkyvistä, mutta huippu oli hyvin terävä, joten sitä kohden oli vaivatonta suunnistaa. Maisema ylhäältä oli todella hieno!

Erotusaita

Yritimme tihrustaa näkyisikö suolla laukkovan ahmaa tai karhua, mutta emme nähneet mitään liikettä. Tuuli vain humisi, ja kauempana horisontissa näkyi jonkin verran vaaroja, tuntureita sekä vettä. Vaikka uppiniskainen pilvipeitto ei suonut yhtä ainoaa auringonsädettä maiseman koristeeksi, oli näkymä kuitenkin todella kaunis ja vaikuttava.

Huipulta laskeuduttuamme lähdimme palailemaan takaisin kohti parkkipaikkaa. Sovimme treffit autolle, ja mies pyörineen hävisi jälleen reittiä pitkin metsän siimekseen. Minä koitin kulkea reippaasti ja yritin olla kuulematta puolukoiden kutsuhuutoja, koska ilta alkoi jo laskeutua enkä halunnut hämärän ehtivän tulla sillä aikaa kun olin vielä maastossa.

Omasta mielestäni reitin kohokohtia olivat vanhan metsän lumo, polun hiljaisuus sekä maisema Sallivaaran huipulta. Toki myös rakennukset olivat suloisia ja erotusaita on mielenkiintoinen kuriositeetti. Mainittakoon vielä, että opastustuvassa, jossa itsekin evästaukoa pidimme, oli paljon tietoa Sallivaaran historiasta eri kielillä.

Lue myös

Pijätyksestä kirnun kautta konttoriin – Sallivaaran poroerotusaita

Luontoon.fi: Sallivaaranpolku

Lemmenjoen kansallispuisto – Retkipaikan tarinat ja vinkit

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.