Papinniemen Kirkkokallio ja historiallinen autiokylä Parikkalan Uukuniemellä

Parikkalan Uukuniemen kyljestä järvelle työntyvä Papinniemi on paikka, jonne ei päädy sattumalta, vaan sinne on ihan erikseen mentävä. Mennä kuitenkin kannattaa, sillä tie perille on maisemiltaan mukava ja rauhaisa, ja Papinniemen harteilta löytyy paitsi kiva leirintäalue, myös retkeiltävää. Me yövyimme yhden yön alueella, ja aamun sarastaessa kuljimme Kirkkokallion laelle Pyhäjärven rannalla.

Olimme kesälomamatkalla Itä-Suomessa, ja koska vanhempani ovat vuodesta toiseen lähettäneet kesäisin ihania kuvaterveisiä Uukuniemeltä, olin päättänyt, että nyt viimein minäkin haluan sinne. Niinpä olin varannut meille mökin Papinniemen leirintäalueelta, jonne ajelimme iltamyöhällä Kiteeltä nähtyämme ensin pesäpallomatsin Kiteen hienolla ja täydellä rantastadionilla (kotijoukkue Kiteen Pallo voitti Sotkamon Jymyn).

Uukuniemi oli perille päästyämme kietoutunut jo myöhäisen illan hämärään, mutta lämmitimme vielä mökkiimme kuuluneen puusaunan ja herkuttelimme matkaeväillämme kotoisan pöydän ääressä ennen nukkumaan menoa.

Aamu valkeni harmaana, mutta heräsimme jostain syystä jo seitsemältä. Olin tulomatkalla huomannut tien varressa merkkejä siitä, että kävelymatkan päässä leirintäalueelta olisi jotakin nähtävää, ja päätimme lähteä katsomaan sitä.

Papinniemen historiallinen autiokylä

Kohde kartalla
Reitti alle 1 km
Tulipaikka: ei
Esteetön: ei
Saapuminen autolla: Papinniementie, Parikkala. P-alue tien vieressä.
Saapuminen julkisilla: ei mahdollista.

Kävelimme hiljalleen hiekkatietä pitkin pois päin leirintäalueelta. Iso rupikonna napotti keskellä tietä ja katseli meitä arvioivin silmin. Tähyilimme taivaalle ja totesimme, että sää voi kääntyä sekä poutaan että sateeseen – kohtapa sen näkisi.

Papinniementieltä sujahti tiehaara itään. Heti sen juuresta löysimme pienen pysäköintialueen sekä ensimmäisen infotaulun kohteesta.

*Papinniementieltä pois kääntynyt metsätie ja P-alue.*

Infotaulu kertoo Uukuniemen kirkonkylän sijainneen täällä ainakin 1400-luvulta lähtien ja eläneen kukoistuskauttaan 1600-luvun alussa. Täällä kohosivat kirkko hautausmaineen, pappila ja joukko talonpoikaistaloja. Enää jäljellä on maanviljelyn jälkeensä jättämiä kiviröykkiöitä ja kiviaitoja, sillä kylä autioitui kokonaan jo 1600-luvun puolivälissä.

”Papinniemi autioitui todennäköisesti syyskesällä 1657. Silloin elettiin niin sanotun ruptuurisodan loppuvaihetta, ja Ruotsille kuulunutta Karjalaa miehittäneet venäläisjoukot vetäytyivät Käkisalmen läänistä mukanaan ortodoksiväestöä laajoilta alueilta.”

– Ote infotaulusta

Vaikka nyt seisoimmekin näennäisesti keskellä metsää, olimme aivan suuren Pyhäjärven äärellä, melkein jopa sen kokonaan ympäröiminä. Lyhyt reitti johdattaisi meidät vielä sen rantamaisemiin ihan pikkumatkan päähän.

Yllä näkyvän infotaulun ohessa reitin alussa oli toinenkin, hannunvaakunoin koristettu tekstitaulu. Siinä oli kulkuohje kerrottuna sanoin, mutta ei karttaa. Kannattaa ottaa vaikka kuva kulkuohjeesta, sillä vaikka olin pitänyt sitä mahdottomana, me eksyimme tämän lyhyen reitin loppupäässä.

Ohjeessa pyydetään myös pysymään polulla ja muutoinkin kunnioittamaan kalmiston rauhaa. Tosiaan, vaikka ympäristö näyttää tavan metsältä, täällä kuljetaan hautausmaalla.

Seurasimme reittiä ja opasteita muutaman askeleen metsätietä eteenpäin ja sitten pikku polulle kohti järveä. Jo hyvin nopeasti Pyhäjärvi tulikin näkyviin mäntyjen takaa, ja huomasimme seisovamme kallion laella. Peruskartalla kallion nimenä näyttää olevan Kirkkokallio. Myös seuraamamme polku on merkitty katkoviivana peruskarttaan.

Opastaulu oli antanut siis ymmärtää, että autiokylä tarkoittaa arkeologiassa jotain hyvin erilaista kuin mitä se omiin maallikon korviini kuulostaisi. Itse ajattelisin autiokylän olevan autio kylä, mutta täällä ei ole rakennuksia, jotka olisivat autioita. Arkeologian näkökulmasta katsottuna ilmeisesti riittää, että talot, kirkko ja hautausmaa ovat olleet täällä.

”Toista vastaavaa kohdetta ei Suomesta tunneta. Täysin ainutlaatuisen muinaisjäännöskohteesta tekee se, että paikka, joka oli 1600-luvulla kirkonkylän keskus, on säilynyt myöhemmältä maankäytöltä hämmästyttävän hyvin.”

– Ote infotaulusta

Metsäisellä kalliolla oli puinen rakennelma, jonka arvelin olevan jonkinlainen ortodoksinen merkki. Opastaulu kutsui sitä Matkamiehen ristiksi. Ristin tuntumassa oli penkki, jolla saattoi levähtää kauniiseen maisemaan nauttimaan luonnosta ja tunnelmasta.

Polku-ura näytti jatkuvan kohti vesirajaa, mutta saimme huomata, ettei rantaan päässyt. Ranta oli huomattavasti meitä alempana, ja polku päättyi lopulta pystysuoran kallion reunalle. Maisema oli kuitenkin hyvin kaunis. Päätin, että vaikka tästä en pääsekään Pyhäjärven kirkasta vettä koskettamaan, menisin uimaan kun olisimme takaisin mökillä – satoi tai paistoi.

Kirkkokalliossa oli myös irtolohkareiden muodostama onkalo.

Palasimme Matkamiehen ristille ja jatkoimme selkeänä erottuvaa kierrosta eteenpäin. Saavuimme uudelle infotaululle ja uudelle ristille, joka oli aiempaa paljon koristeellisempi.

Tämän infotaulun aiheena on Kirkkokallion ortodoksinen kirkko. Taulussa mainitaan Alttaripetäjä, joka on sijainnut täällä ja jota vielä 1800-luvun lopussakin pidettiin suorastaan mainiona uhripuuna, vaikka alueelle hiljalleen juurtuneen kristinuskon pappismunkki varoittelikin tämmöisestä toiminnasta. Papinniemellä vietettiin myös Ukon vakat -juhlaa vielä 1800-luvulla.

Vuonna 2003 alueella on suoritettu arkeologisia kaivauksia, joista on löytynyt monenlaista mielenkiintoista. Viimeinen paikalla sijainnut kirkko on palanut – mahdollisesti aiemmin mainitun ruptuurisodan tuoksinoissa. Pidetään myös mahdollisena, että kirkon alttari olisi ollut juuri mainitun Alttaripetäjän luona. Erikoisuutena mainitaan myös lukuisat jäännökset eläinten kalloista. Ilmeisesti ne ovat ruokauhrien jäännöksiä, sellainen on opastaulun mukaan ollut ihan tavanomaista ortodoksisten kirkkorakennuksien yhteydessä Karjalassa.

Se mitä itse jäin paikalla hieman pohtimaan on, miten rakennukset ovat tänne sijoittuneet. Ympärillä näkyi vain metsää, enkä tullut hahmottaneeksi, miten kylä rakennuksineen ja hautausmaineen on tähän maisemaan tarkalleen asettunut. Kartta olisi voinut havainnollistaa asiaa.

Jatkoimme jälleen polkua eteenpäin seuraavalle taululle. Metsän keskellä olevan taulun aiheena oli Kalmisto. Olimmekohan nyt siis vanhalla hautausmaalla? Taulu mainitsee, että alueella on vielä havaittavissa muutamia ikivanhoja hautakiviä, pystyyn nostettuja luonnonkiviä.

”Eräässä haudassa oli vainajan käteen asetettu pieni hopearaha, joka liittynee ikivanhaan uskomukseen manalan lautturista ja tämän vaatimasta lauttamaksusta.”

– Ote infotaulusta

Opastaulun mukaan alueella arvioidaan olevan jopa 700 hautaa! Alueelta on löydetty myös kymmenen kilon raha-aarre sekä kuusikiloinen kirkonkellon kieli. Kello itse on tarinoiden mukaan upotettu Pyhäjärveen.

”Ortodoksikalmistoja on perinteisesti kunnioitettu, pelättykin. Usealta paikalta on merkitty muistiin asiaan liittyviä tarinoita. Esimerkiksi puiden kaataminen ja pientenkin oksien taittaminen, jopa marjojen poimiminen paikalta on ollut kiellettyä. Joissakin tapauksissa kalmiston kiertämisen on sanottu tekevän kiertäjän hulluksi.”

– Ote infotaulusta

Ehkäpä tämä selittää, miksi paikka on säilynyt koskemattomana maankäytöltä kaikki nämä vuosisadat?

Seuraavaksi me eksyimme. Polku jatkui eteenpäin ja seurasimme sitä, mutta kohta huomasimme, että metsän takana polun osoittamassa suunnassa häämötti rakennuksia, varmaankin kesämökin pihapiiri. Katsoin sovelluksesta peruskarttaa, joka näytti meidän kulkeutuneen pois polulta. Käännyimme ympäri ja tähyilimme, olimmeko menneet vikaan ja kääntyisikö jostain vaihtoehtoinen polku takaisin kohti lähtöpistettä, mutta emme sellaistakaan löytäneet. Olimmeko tulleet hulluiksi, kuten edellä varoitettiin?

Päädyimme kävelemään takaisin tielle samaa reittiä kuin mitä olimme tulleetkin.

Sää päätti valita poudan sijaan yllemme tihkusateen, mutta sepä ei haitannut. Kuljimme rauhassa takaisin mökille ja napostelimme illalla jääneistä eväistä aamupalaa. Vaihdoin vielä uimapuvun päälle ja kävelin mökin laiturilta hetkeksi järveen, jossa annoin aaltojen keinutella kehoani hyvän tovin.