Mikään ei tuoksu niin ihanalta kuin iäkäs pohjoinen metsä sateen jälkeen – sukellus Riihikoskenkuusikkoon Salossa

Metsän pohjaa peitti ehjä sammalmatto. Tai melkein ehjä: sitä halkoivat siellä täällä savesta ja mullasta tummanruskeat polut, joiden kaikilla aiemmilla kulkijoilla vaikutti olleen sorkat. Sammalikon keskeltä nousivat myös suuret kuuset kohti taivaita niin, että tunnelma niiden kätköissä oli hämyisä ja turvallinen. Jostain kauempaa kantautui korviin veden eloisaa solinaa, muutoin kaikki oli täysin äänetöntä. Tunsin, että edessä on seikkailu ja nautin olostani niin, että sitä on vaikea edes kuvailla. Mutta kerrotaanpa ensin, miten tänne päädyttiin.

Metsä kartalla
Esittely Luonnonperintösäätiön sivuilla
Ei retkeilypalveluita tai -rakenteita

Elettiin joulukuun alkua, kun tulin löytäneeksi tieni Luonnonperintösäätiön sivuille. Kotiseuturakkaana riensin hopusti katsomaan, onko säätiö suojellut metsää kotikaupungistani Salosta, Varsinais-Suomesta. Sieltä löytyikin yksi metsä, Riihikoskenkuusikko. Ja koska joulu oli juuri sopivasti tuloillaan, päätin tehdä säätiölle pienen lahjoituksen ja ”ostaa” sillä palan tätä metsää perheelleni joululahjaksi – olimmehan kaikki yhdessä sopineet, että tavaraa ei ainakaan osteta.

Sain lahjoituksesta hienon addressin ja se oli mukava antaa jouluna perheelle. Mutta ehdottomasti kaikkein tärkein oli vielä edessä: retki yhdessä tuohon kyseiseen metsään.

Joulunaika Salossa oli harmaa ja välillä tihkusateinenkin. Ihmettelin silmät suurina vihertäviä peltoja ja vuolaita virtoja, kun kurvailimme tiemme ensin Rekijoelle ja siitä vielä jonkin matkaa eteenpäinkin. Saimme auton parkkiin metsänreunaan, vedimme pipot päähän ja reput selkään, ja suuntasimme kartan ohjaamana metsää kohti. Heinittynyt autotie ohjasi meidät metsän reunaan samalla kun nautin kosteiden peltojen ja metsien tuoksusta. Pian rinne vietti alas jyrkkänä ja synkkänä, ja kartan mukaan meidän piti mennä juuri sinne, alas. Sukellus metsään oli yhtäkkinen ja tunnelma muuttui kuin veitsellä leikaten. Synkän solan pohjalla lirisi pieni puro.

Imin märän metsän ilmaa keuhkoihini kuin viimeistä päivää. Lapin hankien keskellä minun ei ole aina helppo hengittää, ja nyt tuntuikin kuin saisin henkeä ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.

Polku jatkui kumpuilevan vihreän metsän halki. Sammalmatto oli upea. Isä huomasi, että polun aiemmat jalanjäljet olivatkin sorkanjälkiä. Tunne oli kuin Hayao Miyazakin satumetsissä ja olen varma, että kuusien oksilla kodamat tarkkailivat meitä. Ja näissä metsissä saattaa kauriin perässä susikin kulkea.

Metsää halkoivat poikittaiset solat, jotka viettivät alas kohti vieressä olevaa peltoa ja sen takana virtaavaa jokea. Kunkin solan pohjalla lirisi puro, joista osa oli syönyt maahan todella syviä reikiä ja uria. Korkein vesiliru näytti putoavan jopa metrin syvälle maan uumeniin, kunnes jatkoi siiten matkaansa syvässä ja kapeassa uomassaan. Sitä oli ihana kuunnella ja katsella. Kuvata sitä ei voinut, kuva ei olisi kertonut mitenkään miten hienolta se kaikki näytti.

Haapa oli lehdet pudottaessaan muodostanut suuren, pyöreän ja harmaankiiltävän maton keskelle sammalikkoa.

Solapaikkojen rinteistä osa kasvoi metsää, osa niittyä.

Nousimme ylös harjanteen päälle. Sinne johtikin jo kauriin portaikko.

Ylhäältä avautui uudenlainen maisema, kaatuneiden puiden metsä. Minusta näky oli upea, tunsin kuinka kaatuneet rungot kuhisivat elämää. Suuria haapoja kohosi korkeuksiin siellä täällä kuusien joukossa. Koska kaatuneetkin puut olivat valtavia, saimme huolella suunnitella reittimme metsän läpi – joka paikasta ei noin vain mentykään.

Tästä oli varmasti myrsky kulkenut joskus läpi.

Pysähdyimme toviksi tutkimaan suuria haapoja, niiden kuorien kuvioita ja värejä. Mahtoiko olla liito-oravan papanakin siinä suurimman puun juurella?

Tunnelma muuttui jälleen. Kaatuneen metsän jälkeen alkoi todella synkkä ja selkeästi aiempaa tiheämpi metsä, mutta kuitenkin juuri sopiva niin, ettei sen läpi kulkeminen ollut taistelua vaan suht helppoa. Metsän pohja oli pelkkää neulasta ja haavanlehteä. Sen reuna häämötti jo, siellä näkyi jotain valoisampaa. Kuljimme sitä kohti.

Edessä oli niittyinen alarinne, ja kartasta tiesin, että sen pohjalla on isompi oja. Olen suuri ojien, purojen ja jokien ystävä joten oli ilmiselvää, että sinne oli päästävä.

Kalpimme alas heinikkoista rinnettä ja näimme suuren linnun nousevan lentoon jostain metsän pohjalta. Väistelimme ja kiertelimme kaatuneita ja vielä pystyssä olevia puita, kunnes saavuimme notkon pohjalle. Oja virtasi syvässä savisessa uomassaan rauhallisesti, mutta sen rannoilta saattoi lukea, että vain jonkin aikaa aiemmin vesi oli ollut paljon, paljon korkeammalla ja tulvinut rannoille. Emme halunneet yrittää ojan ylittämistä, sillä maa jalkojen alla ei tässä kohtaa antanut luottamuksen aihetta, vaan oli pehmeää ja höllyväistä. Saappaan alla periksi antava savi olisi pudottanut meidät ojan pohjalle, ja niinpä tyydyimme ihailemaan toisella puolella näkyvää vihreää metsää hieman kauempaa.

Annoimme ojan johdattaa meidät pellonreunaan, jossa Rekijoki virtasi rauhaisana. Aiemmin se oli virrannut pellollakin – heinikkoa peitti siniharmaa savi. Joki oli kaakaon värinen ja virtasi hitaasti.

Retken loppu alkoi häämöttää. Olimme kulkeneet metsää ristiin rastiin ylös alas sen solien rinteitä, kunnes savinen oja rajasi matkamme ja olimme astuneet metsästä ulos pellonreunaan. Pellonreunan ja joen välistä kuljimme takaisin metsäautotielle ja siitä autolle. Matkan varrella löysimme vielä kaatuneen kyltin, jossa kerrottiin Riihikoskenkuusikon luonnosta ja siitä, että metsän omistaa Luonnonperintösäätiö. Kaatunut kyltti oli merkillisessä paikkaa. Nostin sen pystyyn, putsasin ja laitoin nojaamaan puuta vasten.

Heti seuraavana päivänä teimme samaan metsään toisen samanlaisen retken. Tuntui niin hyvältä ajatella, että tämä pala vanhaa metsää on suojeltu. Tässä maailmassa tuntuu ettei mikään ole säilyväistä, joten jos voi kokea, että vanha metsä on turvassa, siitä tulee hyvä olo.

Vanhat metsät ovat täynnä elämää. Niitä pitää suojella.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.