Hiidenmaan vaellus Mikkelissä ja Juvalla, päivä 2/3: Enkelinpesän onkaloista Siikakosken kuohuille

Kaupallisessa yhteistyössä Visit Mikkeli ja Visit Juva

• Hiidenmaan polkujen kokonaispituus on n. 60 km
  • Tässä vaellustarinan 2. osassa kuljetaan osuus Enkelinpesältä Siikakoskelle.
  • Osa 1/3: Neitvuori–Enkelinpesä
  • Osa 3/3: Siikakoski–Neitvuori, meloen
• Lähtöpaikat kulkusuunnasta riippuen Neitvuori (Mikkeli) ja Siikakoski (Juva)
• Tulipaikka: kyllä, useita erilaisia taukopaikkoja matkan varrella
• Esteetön: ei
• Kartta

Yön viileys viipyi vielä ilmassa, mutta ensimmäiset auringonsäteet osuivat puiden välistä kalliolle ja lämmittivät mukavasti selkää, kun seurueemme – minun lisäkseni Elina, Netta ja Sirkku-koira – heräili aamuun Enkelinpesän hajonneen siirtolohkareen luota Kannusvuorelta. Linnut olivat säästelleet onneksi voimakkaimmat sävelensä aamuun, mutta heräilivät nyt pitämään äänekästä alkukesän konserttia Luonterin rantametsissä.

Keittelimme aamukahveja ja seurasimme lintujen pesimispuuhia. Tänään olisi luvassa pitkä päivä, jonka aikana saapuisimme Hiidenmaan polut -nimisen vaellusreitistön toiseen päähän, Juvalla sijaitsevalle Siikakoskelle, voidaksemme käyttää kolmannen retkipäivämme siihen, että palaisimme lähtöpisteeseen Mikkelin Neitvuorelle kirkasvetisen Luonterin laineilla meloen ja suppaillen. Niinpä nyt olisi hyvä syödä tavallista isommat annokset puuroa voisilmän, pähkinöiden ja marjajauheiden kera.

Enkelinpesän luolat

Ajattelimme vielä ennen lähtöä tutkia tarkemmin Enkelinpesän luolia ja etsiä sen seinämistä kalliomaalauksia, joista kyltissä kerrottiin. Olin kuullut, että perimätiedon mukaan paikka olisi nimetty luolan muodon mukaan ja että se muistuttaisi tietystä kulmasta päin katsottuna enkeliä. Reissun jälkeen sain kuitenkin tietää, että paikka on sittenkin saanut nimensä tulipaikan takana, lippaluolan takaseinässä olevan kalliomaalauksen aiheen mukaan – että Enkelinpesän enkeli levittelee siipiään yli metrin levyisenä maalauksena heti istuinten takana. Me emme kuviota huomanneet!

Enkelinpesä on Saimaa Geoparkin kohde, ja alueella pystyy kävelemään myös päiväretkeksi sopivan patikan. Lähistöllä on pysäköintialueita, jotka on merkitty myös Hiidenmaan polkujen karttaan.

Toisella puolella lohkareiden välissä näytti olevan pitkulaisen mallinen luola, johon oli pakko päästä tutustumaan. Pääsisiköhän tuonne ylös? Se vaati vähän kiipeilyä, ja onneksi tätä varten ylös olikin vedetty köysi nousua helpottamaan. Silti ylös kiipeäminen ei ollut mitenkään helppoa, sillä köyden alkuun päästäkseen piti ryömiä kapeaa rakoa pitkin, ja taivuttaa sen jälkeen jotenkin itsensä ulos toisessa päässä. 

Lohkaremuodostelman toisella sivulla oli isompi luola, johon pääsimme helposti sisään ilman kiipeilyä tai ryömimistä. Tämä oli selvästi edellistä isompi onkalo, ja sisälle mahtui jopa useampi henkilö kerrallaan. Paikkaa onkin tiedon mukaan käytetty suoja- ja pakopaikkana iät ja ajat. Yksi käyttötarkoitus saattoi olla myös ruoan säilytys, sillä ilma oli täällä selvästi viileämpää. 

Meillä oli siis tieto, että jostain piti löytyä myös kalliomaalauksia, mutta ihan täyttä varmuutta niiden sijainnista emme olleet löytäneet. Nuotiopaikan viereisessä kiviseinämässä näkyi hentoja jälkiä. Ehkä ne olivat tässä? Ja totta tosiaan, jälkikäteen saimme vahvistuksen, että alla olevassa kuvassa näkyy osa suuresta enkelimaalauksesta, vaikka emme sitä paikan päällä itse hahmottaneet. Katsohan sinä tarkemmin omalla retkelläsi! Siitä, onko maalaus tehty historiallisella vai jo esihistoriallisella ajalla, ei ole varmuutta, mutta valistuneet arvaukset viittaisivat ensimmäiseen.

Vaikka maalausten merkitys ei meille auennutkaan, jäljet kertoivat, että joku oli kokenut tämän paikan merkitykselliseksi jo kauan sitten. Kenties kuuluisin Saimaaseen kuuluvan Luonterin kalliomaalauksista on Sarkasvuoren hirvi, joka on maalattu kallioon järvialueen vastakkaisella laidalla, idässä.

Kannusvuorelta ruuanlaittoon Laurinkodalle

Edessä näytti olevan lämmin päivä, aurinko paistoi taas. Heti alkuun pääsimme laskeutumaan jyrkästi alas Enkelinpesän luota Kannusvuorelta, joka kohoaa Luonteriin kuuluvan Siikaveden rannalla, alas puiden varjoon. Metsässä näkyi vanhoja asutuksen merkkejä, kun vanhat kivirauniot pilkistelivät esiin kuusimetsän suojista. 

Metsäosuuden jälkeen reitti jatkui hiekkatietä pitkin. Kuten reittikarttaa tutkimalla käy ilmi, Enkelinpesän molemmin puolin on mahdollisuus valita maun ja jaksamisen mukaan muutamistakin eri reittivaihtoehdoista, joista osa on vihreällä karttaan merkittyä maasto-osuutta, osa sinisellä merkittyä tietä. Me loikkaisimme kohta taas metsäpolulle kohti Laurinkotaa.

Hiekkatiellä oli kiva yrittää kuvata vikkeliä kangas- ja sitruunaperhosia, jotka liihottelivat iloisina tienvarsilla. Ojasta löytyi myös kunnianhimoinen puinen taideteos, joka muistutti moottorisahataiteilijan aikaansaannoksia. Todennäköisemmin tekijä oli kuitenkin majava.

”Voiko olla, että reitti jatkuu tuonne?” Tien varressa oli Laurinkodalle ohjaava kyltti, joka osoitti metsään päin, mutta polkua oli vaikea erottaa. Täällä ei selvästikään ollut paljon kävijöitä, mutta onneksi reittimerkinnät olivat selkeät.

Hieman umpeenkasvaneen alun jälkeen reitti kuitenkin selkeni. Punaisia merkkejä oli koko ajan näkyvissä, joten polkua oli helppo seurata. Hetken päästä saavuimmekin Laurinkodalle, joka osoittautui oikein kodikkaaksi paikaksi pöytineen kaikkineen. 

Kodan kattoon oli viritelty lyhtyjä, ja hyllyiltä löytyi kattava valikoima elintarvikkeita ja astioita. Polttopuitakin löytyi hyvin, joten tässä oli mainio tilaisuus paistaa makkarat ja valmistaa jälkiruoaksi klassikko: suklaabanaani. Sirkku oli sitä mieltä, että hänkin on ansainnut vähän makkaraa, ja saikin pienen palasen. 

Laurinkodalta kohti Siikakoskea

Jäin vielä lepotauon jälkeen kuvailemaan perhosia, kun Netta, Elina ja Sirkku jo jatkoivat eteenpäin metsäautotietä pitkin. Lähdin hipsimään perään ja kuulin edestäpäin huutoja. 

”Hirvi! Näitkö sen? Meni just tuosta meidän edestä, tuolla se menee!”

En edes ehtinyt nähdä koko otusta, mutta Sirkun remmin osoittama suunta kyllä kertoi mihin päin se liikkui. Vieressä oleva hakkuuaukea kasvoi sen verran tiheää pusikkoa, ettei sieltä näkynyt enää mitään.

”Siitä olisi kyllä saanut hienon kuvan.” Tätä veitsen haavassa kiertämistä jatkui tietenkin koko loppupäivän, ja taisin itsekin kysyä vielä pariin otteeseen, että kertokaapas vielä, miten läheltä se meni, ja kuinka hyvän kuvan siitä olisi voinut saada. Kävellessämme hiekkatietä näin mielessäni erilaisia tilannekuvia tapahtumasta.

Vähän matkan päähän tien laitaan oli karttaan merkitty nähtävyys. Onneksi meillä oli matkassa oman elämänsä historioitsija Elina, joka tiesi kertoa, että kyseessä oli pärehöylä. Seuraavaksi saimme esityksen puiden valinnasta, höyläysprosessista ja pärekattojen valmistuksesta. Kovasti tuntui löytyvän tietoa, mutta näinköhän kaikki oli faktaa? Joka tapauksessa esitelmää päreiden valmistuksesta oli hauskaa kuunnella.

Matkalle sattui myös muita mielenkiintoisia nähtävyyksiä ja tapahtumia. Tien laidassa oli kuollut koppelo, joka oli ilmeisesti jäänyt jonkin petoeläimen saaliiksi tai auton alle. Lintu oli edelleen täydellisessä höyhenpuvussa, mutta vatsa oli auki, sisälmykset oli tyhjennetty ja mahassa oli täydellisen valkoinen muna. Netan villapaita oli tippunut kilometri aikaisemmin rinkasta tielle, mutta ystävälliset autoilijat toivat sen meille takaisin. Joku oli hyljännyt tien laitaan punaisen Mazdan, joka oli alkanut tulla jo osaksi metsää.

Kiipesimme taas korkealle mäelle. Täällä oli tehty jonkin verran metsätöitä, ja osa vanhasta metsäpolusta oli jäänyt koneurien alle. Reittiä pystyi kuitenkin seuraamaan edelleen selvästi, sillä punaisia merkkejä oli laitettu puihin ja kiviin. 

Hiukan haastavamman osuuden jälkeen selvisimme lopulta toiselle hiekkatielle, jota jatkettaisiin eteenpäin muutaman kilometrin verran. Matkalla oli hurmaava kesämökki, jonka piipusta tulvi nenään lämpiävän saunan tuoksuja. Tien laitaa koristivat huomiota herättävän vihreänä hehkuvat koivikot.  

Ruotusotamiehen torppa

Kohta poikkesimme polulle, joka vei historialliselle Ruotusotamiehen torpalle. Olimme jo varsin lähellä päiväpatikan päätepistettä, vain parin kilometrin päässä Siikakoskelta. Tuntui hyvältä jättää rinkka pois selästä torpalle johtavan polun alkuun ja kävellä hetki kevyen tuntuisesti vanhaan pihapiiriin.

”Krimin sodassa (1853–1856) haavoittunut Fredrik August Malmberg muutti torppaan 15.3.1860 ja siitä lähtien torppaa on kutsuttu Ruotusotamiehen torpaksi.”, esiteltiin paikkaa torpan seinällä olevassa infotaulussa.

Täällä sai hyvän kuvan siitä, millaista elämä oli 1800-luvun lopussa ”Savon Siperiassa”, kuten Malmberg luonnehti paikkaa. Ilmeisesti Etelä-Ruotsin sivistyksen keskellä asuneelle muutto tänne metsän siimekseen ei ollut ihan helppoa. Katselin torpan ikkunasta ulos ja yritin kuvitella, miten elämä täällä oli sujunut. Mieleen tulivat näyt ase olalla hiihtävästä metsästäjästä, pihapiirissä vilisevistä kotieläimistä ja kesäisistä viljelytöistä läheisellä pellolla. 

Oli aika taas nostaa rinkat selkään ja lähteä kohti lähellä olevaa Rävykoskea, jossa olisi laavu. 

Rävykosken laavu olisi hyvä mahdollisuus viettää yö, jos on vaikka tehnyt kuten me ja vaeltanut Hiidenmaan poluilla pitkät ja hienot vaelluspäivät, eikä ole vielä valmis putkahtamaan ihmisten ilmoille viereisellä Siikakoskella. Mekin pohdimme, olisimmeko laavulla yötä, mutta askel kulki vielä hyvin, joten ihailimme hetken Rävykosken idyllisiä maisemia ja päätimme jatkaa matkaa kohti Siikakoskea. 

Siikakosken rannalla kukat kukkivat alkukesän illan pehmeässä valossa, ja kosken valkoiset kuohut loivat hienoa kontrastia tummanvehreään metsään. Mieli teki laineille. Päätimme, että ottaisimme vielä samana iltana vuokrakanootin ja suuntaisimme Luonterille yöksi.

Juttusarjan kolmannessa osassa kuljemme erämaisen, saimaannorpastaan ja vetensä puhtaudesta kuuluisan Luonterin laineilla koko matkan etelään takaisin vaelluksemme aloituspisteeseen, Mikkelin Neitvuorelle.

Lue seuraavaksi