Hanki hohtava alla – perinpohjainen kirja-arvostelu sekä ylistykseni metsäsuksille

Jouni Laaksonen, Hanki hohtava alla – Umpihankihiihtäjän kirja. Helsinki: Art House, 2017. 349 sivua.

Teksti ja kuvat: Mikko Kallionsivu

Onhan se tietenkin aivan pakko päästä kevättalvisin pohjoisen erämaihin hiihtelemään. Lapin kantavien keväthankien kutsu on yksinkertaisesti ohittamaton. Parhaimmillaan lähitähtemme hellii kulkijaa kevättalvella kuin kesällä. Ja kovakantiseksi paahdettu maalis-tai huhtikuinen lumi kantaa niin, ettei täyteen pakattu ahkiokaan haittaa. Lisäksi kevättalven reissussa voi tavata jo ensimmäiset muuttolinnut, kuten aukeavien virtapaikkojen laitamilla avantouintia innokkaasti harrastavat koskikarat.

En tietenkään ole ainoa, jolla on tällainen kevättalvinen vaellusvietti. Tässä jutussa jatkossa käsitelty Jouni Laaksonen, esimerkiksi, on mitä ilmeisemmin aivan samanlainen hankifriikki. Tästä on todisteena hänen oivallinen, aihetta koskeva tietokirjansa. Tässä postauksessa arvostelen tämän teoksen erityisen perinpohjaisesti ja myös vertaan lukemaani omiin mittaviin kokemuksiini. Samalla täydennän Retkipaikan julkaisemaa, sinällään oivallista mutta lyhyempää Asko Ristolaisen kirja-arvostelua vuodelta 2017. Lisäksi käsittelen lyhyesti Laaksosen yleistä, ohittamatonta merkitystä suomalaisessa retkeilyskenessä.

Emme me suomalaiset laaksoset, kallionsivut ja ristolaiset toki ainoita pohjoisen pakkasen havisijoita ole. Välillä paksuja arktisia nietoksia ihailemaan saapuu vieraita kauempaakin. Muutama vuosi takaperin törmäsin Lemmenjoen kansallispuiston sydämessä nuorehkoon, kovakuntoisen oloiseen ja silminnähden innostuneeseen saksalaisvaeltajaan. Tämä oli hakeutunut Suomeen ensimmäiselle talvivaellukselleen ja oli selvää, että uusi harrastus iski nyt toden teolla. Kertomansa mukaan hän oli käynyt yksinään jopa hyvin syrjäisen Postijoen latvojen autiotuvalla – vieläpä lumikengillä. Parin kymmenen kilometrin jotos kahden autiotuvan välillä oli ottanut neljä päivää eli kaksi päivää suuntaansa. Edessä oli vielä paluu Njurkulahteen, näillä välineillä kahden päivän matka sekin. 

Tapasin lumikenkämiehen Morgamojan Kultalan lumeen hautautuneella autiotuvalla. Saksalainen nukkui yleisellä puolella. Minä olin kavereiden kanssa majoittunut varaustuvan puolelle – pientä luksusta ikkunaverhoineen, saunamahdollisuuksineen ja parempine varustelutasoineen. Yhteispihalla jutellessamme hehkutin elämysturistille metsäsuksien ihanuutta. Tarpeeksi mittavien sivakoiden kera matka Postijoen latvoillekin olisi taittunut puolet lyhyemmässä ajassa. Samaten paluu takaisin Njurkulahteen. Keskustelukumppani myönteli oudon vaivautuneena. Yhtäkkiä ymmärsin, ettei hän osannut hiihtää.

Suomalaisena oletin – ja aivan virheellisesti – hiihtotaidon ja suksituntemuksen olevan universaalia. Mikä ei tietenkään ole totta. Kyse on tarkastelukulman vinoutumisesta. Tutkimukset ovat osoittaneet, että 94 prosenttia suomalaisista aikuisista osaa hiihtää. 40 prosenttia on niin aktiivisia, että hiihtokertoja per kausi kertyy vähintään parisenkymmentä. Läpiurbanisoituneen, ilmastoltaan erilaisen Keski-Euroopan vastaavia lukuja voi vain arvailla. Esimerkiksi saksalaisille suksista tulee mieleen lähinnä alppihiihto ja laskettelu.

Keskustelu saksalaisen elämysturistin kanssa kääntyi nopeasti metsäsuksien ominaisuuksiin. Esittelin vieraalle omia Peltosiani ja opetin autiotuvan pihassa hiihtämisen perustekniikoita. Erotessamme uusi tuttava totesi innostuneena, että ennen seuraavaa talvivaellustaan hän aikoo perehtyä asiaan toden teolla. Seuraava talvivaellus tehtäisiin suksilla.

Samalla reissulla törmäsin Lemmenjoen jokilaaksossa myös muihin ulkomaalaisiin: reippaisiin kaikenikäisiin miehiin ja naisiin, joille uusi ympäristö on silminähden stimuloiva. Kuten olen jo aiemminkin pistänyt merkille, ovat muualta tulleet talvivaeltajat kasvava lapinmaalainen trendi. Ja yllättävän monella on edelleen käytössään lumikengät suksien sijaan. Se kun on yleisesti maailmalla tunnettu ja helposti omaksuttava liikkumisen menetelmä – vaikkakin tosiaan, kuten todettua, pidemmällä matkalla valitettavan hidas.

Jälkikäteen kohtaaminen Morgamojalla sai pohtimaan sitä, mikä merkitys umpihangella on hiihtoharrastukselle ylipäätään. Jopa tällainen suomalainen hiihdon aktiiviharrastaja unohtaa toisinaan, että hiihtäminen valmisladuille tarkoitetuilla murtomaasuksilla  – luistelusuksista puhumattakaan – on toistaiseksi vasta lyhyt poikkeama pitkässä historiallisessa jatkumossa. Suurin osa liikkumistavan pitkästä historiasta on tietenkin kaiverrettu neitseelliseen hankeen. Eikä alun perin kyse ollut tietenkään harrastuksesta ylipäätään, vaan käytännön pakosta. Lumen hallitsemassa luonnonmaisemassa muinainen jalkamies tai -nainen kun oli varsin heikoilla, kuten jokainen upottavassa hangessa vähääkään tarponut tietää. 

Suomen johtava umpihankihiihdon asiantuntija lienee jo mainittu retkeilytoimittaja ja tietokirjailija Jouni Laaksonen (s. 1970). Oivallisessa teoksessaan Hanki hohtava alla – Umpihankihiihtäjän kirja (2017) hän havainnollistaa hyvin, miten pitkä historia umpihankihiidolla on takanaan ja miten uusia nämä meille tutummat nykytavat oikeastaan ovatkaan. Jos suomalaisen hiihtämisen historian ajatellaan vuorokauden mittaisena, on nykymuotoista maastohiihtoa valmiilla laduilla on harrastettu alle puoli tuntia. Muuten koko pitkä vuorokausi – eli koko Laaksosen teoksessaan hahmottelema suomenniemen menneisyys aina esihistorian hämäriin saakka – on edetty puusuksilla koskemattomaan umpihankeen!

Välineet ympäristön mukaan

Latuhiihto on siis meille nykysuomalaisille hyvin tuttua. Mutta umpihankeen tarkoitettujen metsäsuksien osalta jopa suurella kotimaisella yleisöllä lienee nykyään paljon petrattavaa. Toisaalta arktinen opettaa ja vaellusharrastus valaisee. Talvivaelluksilla oppii nopeasti, kuinka tärkeää on valita oikeat varusteet. Puuterisessa umpihangessa tavallinen murtomaasuksi ei kanna. Suomalaisessa talviympäristössä laajapinta-alaiset metsäsukset olivat itse asiassa pitkään kaiken elämän ehto. Siten nämä ennen hyvin arkiset liikkumavälineet ovat tavallaan myös kulttuurimme ytimessä. Jo yksin tästä historiallisesta syystä innokkaan hiihtoharrastajan kannattaa tutustua Laaksosen teokseen. Tämä oivallinen opus käy läpi hiihtämisen ja hiihtovälineiden laajan kehityskaaren. 

Hanki hohtava alla kuljettaa lukijansa varmalla otteella luolamaalauksiin taltioituneesta esihistoriallisesta ajasta aina keskiajan hiihtotapoihin ja edelleen nykyajan laajakirjoiseen kilpaurheiluun ja virkistysliikuntaan saakka. Tutuiksi tulevat esimerkiksi kivikauden hiihtotavat, erilaiset esimodernit side- ja suksityypit, suksien ja talvimetsästyksen suhde ja vaikkapa (lopulta) muovipohjaisten lasikuitusuksien yleistyminen kansainvälisissä kilpailuissa. Aktiivisena kilpahiihdon seuraajana Laaksonen pohtii kaunopuheisesti myös talvisen penkkiurheilun kulttuurista merkitystä. Monesta muusta asiaankuuluvasta seikasta puhumattakaan. Laaksonen tuntee aihealueensa läpikotaisin – myös käytännössä – ja se myös näkyy. 

Ja mikä tärkeitä: Laaksosen teoksessa opastetaan havainnollisesti umpihankihiihtämisen käytännön saloihin. Hanki hohtava alla tarjoaa lisäksi metsäsuksien ostoa harkitsevalle selkeät ohjeet siitä, millaisilla malleilla kussakin ympäristössä on hyvä liikkua. Se on lisäksi hyvä johdatus Suomen parhaisiin talvivaelluskohteisiin ja itse metsäsuksilla suoritettavan talvivaelluksen periaatteisiin. 

Talvihangen riemuja monisanaisesti kuvaava teos on itse asiassa tavallista monipuolisempi tietokirja. Ensinnäkin se on virkistävä poikkeus pääosin kesäretkeilyyn keskittyvien retkeilyoppaiden puuduttavasta massassa. Toisekseen sen noin kolmeen ja puoleen sataan sivuun on ahdettu valtavasti tietoa myös suomalaista lumiolosuhteista ja ylipäätään koko talvisen luonnon ja retkeilyn ominaispiirteistä. 

Teos kertoo kiinnostavasti myös jokavuotisista, Syötteen tunturialueen maisemissa Pudasjärvellä järjestettävistä umpinhankihiihdon maailmanmestaruuskisoista. Maailmanmestaruuskisoja on pidetty säännöllisesti jo vuodesta 1998 lähtien ja ne kestävät tyypillisesti yhden helmikuisen viikonlopun verran. Kirjan lukijalle annetaan tarkat ohjeet siitä, miten aloittelijakin voi osallistua näihin kahden vuorokauden mittaisiin kisoihin ja millainen innostava henki tapahtumassa tuppaa vuosi toisensa jälkeen olemaan. 

Eikä näihin nimenomaisiin kisoihin lähdetä aina pelkkiä voittoja hakemaan. Toisille pelkkä positiivinen kokemus ja vuosittainen osallistumisen ilo on tarpeeksi. Laaksonen ilmoittaa itse kuuluvansa näihin jälkimmäisiin – talvisesta hiihdosta, metsässä yöpymisestä, tehtävärastien leppoisasta suorittamisesta ja reippaasta yhteishengestä nauttiviin fiilistelijöihin. Toki taitojaan ja kuntoaan voi mitata tosissaankin. Mukaan kisaan pääsee niin aloittelija kuin aktiiviharrastajakin, nainen ja mies, nuori ja vanha, eikä ammattilaisiakaan ole kielletty osallistumasta. Oman kilpailutiimin kokoaminen on jo sinällään jännittävää, eikä pohjavaatimuksia hiihtokunnolle ole. 

Edellä on toki esitelty vasta osa mittavan teoksen tarjonnasta. Itse luin kirjan ahmimalla. Innokkaana umpihankihiihtäjänä ja talviretkeilyn harrastajana en yksinkertaisesti keksinyt yhtään asiaankuuluvaa aihepiiriä, jota ei olisi käsitelty ainakin lyhyesti. 

Metsäsuksien ylistyslaulu

Ennen kaikkea Laaksosen teos on selkeä ylistyslaulu metsäsuksille, näille hyvin perinteisille kulkuvälineille, jotka ovat monien mielestä paras keino liikkua talvisessa metsämaisemassa. Suhteellisen alavilla, avoimilla ja tasaisilla luonnonreiteillä ne ovatkin käytännössä korvaamattomat. Onkin tavallaan sääli, että suuri suomalainen yleisö tuntuu olevan enää vain etäisesti tietoinen tästä tavallista murtomaasuksea pidemmän ja leveämmän suksityypin olemassaolosta.

Aiemmin metsäsuksen tunsivat kaikki – kuten sanottua, koska oli pakko. Kuten Laaksonen osoittaa, me suomalaiset olemme perinteisesti olleet hyvin riippuvaisia umpihankeen tarkoitetuista sivakoistamme. Oli kyse sitten metsätöistä, metsästämisestä tai vaikkapa ihan liikkumisesta kylien välillä, on koko kulttuurimme talvinen toimintakyky levännyt kyseisten suksien varassa. Ennen konelatuja ja ylipäätään koneellista liikennettä ei muita vaihtoehtoja yksinkertaisesti ollut. Ajatus on pysäyttävä etenkin sellaiselle, jolle talvisen maaston hankalakulkuisuus on harrastusten kautta omakohtaisen tuttua. Jokainen sellainen Lapin talviretkeilijä, joka astunut lounastauollaan suksien päältä vain tipahtaakseen suoraan vyötärön syvyiseen höttöön, oppii nopeasti arvostamaan kantavia kulkuvälineitään. Sivakan katkettua paluu lähimmän auratun tien varteen ei välttämättä ole mikään itsestäänselvyys. Ei ainakaan useamman kymmenen kilometrin takaa.

Hanki hohtava alla -teoksen pohjatyö on tehty perusteellisesti. Diplomi-insinöörin koulutuksen saanut Laaksonen avaa metsäsuksien kehitysvaiheita äärimmäisen havainnollisella, jopa hiukan yliteknisellä tavalla. Samalla selviää, miksi muualla suosittu lumikenkä ei meillä ole koskaan ollut pääasiallinen talviliikkumisen muoto. Suomalaiset lumiolosuhteet ovat Pohjois-Amerikan ja itäisen Siperian vastaavia vähemmän puuteriset. Pahinta kaamosta lukuun ottamatta meikäläinen nietos on suhteellisen tiivis ja kantava. Tästä syytä metsäsuksi on meillä perusmallista lumikenkää energiataloudellisesti parempi tapa liikkua. Ilmastomme toisin sanoen suosii sivakointia.

Millainen suksi on käytännössä hyvä?

Metsäsukset puolustavat erittäin vahvasti paikkaansa hyvin myös nykymuotoisessa virkistys- ja kuntoliikunnassa. Itsekin omistan tällä hetkellä useampia eri malleja eri ympäristöihin. Lyhyet ja leveät Karhun 160 senttimetrin mittaiset Jahtini on tarkoitettu metsästykseen ja lyhyille päiväretkille. Jahteja käytän etelässä ylipäätään silloin, kun hanki on  sekä erityisen paksua että puuterista. Ne ovat lisäksi kätevät pusikkoisessa ympäristössä – mikä etelän metsissä onkin enemmän sääntö kuin poikkeus. Lyhyet sukset saa pujoteltua hyvin ahtaistakin paikoista, puiden ja pensaiden välistä. 

Sanottu pätee muuten myös lumikengän sekä suksen välimuodoksi kehitettyihin liukulumisuksiin, joilla ekstralyhyet retket lumisessa maisemassa sujuvat lumikenkiä nopeammin. Liukulumisukset pesevät useimmat lumikengät dynaamisuudessaan – ja luistamattomista lumikengistä poiketen niillä voi myös laskea mäkeä!

Lapin pitkillä talvivaelluksilla suosikkini ovat Peltosen suomupohjainen Metsä Step pisimmässä muodossaan eli 270-senttisinä kaunokaisina. Kuten Laaksonenkin toteaa, pohjoisessa hanki on paksua, puut harvassa ja monesti suonpohjia riittää esteettömiksi väyliksi. Tällaisessa ympäristössä suksen kannattaa olla mahdollisimman pitkä ja suhteellisen kapea. Laadukkaita Peltosen metsäsuksia valmistetaan suomupohjan lisäksi joko nanogrip-pinnoitteella, potkualueen skinikarvalla varustettuna tai ihan vain perinteisenä pitovoiteella voideltavana versiona. Itse suosin kuvioitua suomupohjaa sen helppohoitoisuuden vuoksi. 

Samaten omistan 210 sentin Peltoset yleiskäyttöön ja parin päivän etelänretkille sekä sellaisille jotoksille, jossa lautoja on kuljetettava paljon julkisissa kulkuneuvoissa. Myös nämä lyhyemmät metsäsukset on varustettu potkualueen suomupohjalla. Olen laiska pitovoitelemaan. Toisaalta myös nanogrip ja skini ovat käytännössä yhtä helppokäyttöisiä. 

Siteinä minulla on järjestäen perinteiset Kuusamon eräsiteet, jotka vaativat hiihtorantilliset jalkineet. Rantti on ura jalkineen kantapäässä. Kannantausside kiinnittyy siihen. Nokian huopakumisaappaat irroitettavalla, helposti kuivatettavalla sisähuovalla ovat passelit useimpien valmistajien eräsiteiden kumppaniksi. Rantillisista malleista Nokian Kaira on kevyempi malli ja Nokian Naali raskas ja erityisen lämmin. Lisäksi omistan myös maihinnousukengät hiihtorantilla. Jotkin retkeilyalan liikkeet myyvät myös kalvollisia tai kalvottomia, kärjestä kosteudelta suojattuja monoja tähän nimenomaiseen tarkoitukseen. Osa niistä on varsin iloisenvärisiä – onpa joissakin jopa helakanpunainen cordurapintakin. Tällainen kalvollinen mono ja toisaalta tietenkin myös kumisaapas pitävät hyvin vettä suojasäällä hiidettäessä. Väljä Norjan armeijan rantillinen maihinnousukenkä tuplavillasukilla hengittää oman kokemukseni mukaan selkeästi parhaiten, joskin kumireunukseton kengän kärki tuppaa vettymään päivän mittaan jopa pikkupakkasilla.

Nykyisin myydään myös sellaisia metsäsuksisiteitä, joihin useimmat talvikengät on mahdollista kiinnittää ilman sen kummempaa kikkailua. Tällaisen sidetyypin etu on helppokäyttöisyys ja se, että voi käyttää lempikenkiään myös hiihtäessä. Sidetyyppi on kuitenkin perinteistä eräsidettä kalliimpi. Kuusamon Finngrip Easy on hyvä esimerkki tällaisesta yleissiteestä ja muitakin vastaavia kotimaisia vaihtoehtoja löytyy.

Sauvoina olen käyttänyt laadukkaita ja jämeriä alumiinisia umpihankisauvoja, joissa on mahdollisimman laaja sompa ja teleskooppivarsi. Varren jäykkyyttä tarvitaan erityisesti kaatuessa, sillä syvästä lumesta esiin puskeminen sauvan varassa saattaa katkaista heppoisemman varren. Teleskoopivarrellisella sauvalla pääsee lisäksi säätämään varren pituutta olosuhteiden mukaan. Esimerkiksi tiukassa ylämäessä (jossa tavallista lyhyempi sauva on paikallaan) tai erityisen upottavassa lumessa (tavallista pidempi sauva) oppii arvostamaan tarjolla olevaa säätövaraa. Laaja sompa varmistaa edelleen, että eri lumityypeistä saa aina myös kunnolla tukea. Latusuksen sauva ei ole umpihangessa se paras mahdollinen apuväline.

Lapissa tunturisuksi ei ole ainoa vaihtoehto – todellakaan

Laaksosen tapaan koen, että tunturisuksiin verrattuna metsäsukset ovat useimmissa olosuhteissa tarkoituksenmukaisemmat. Ne puolustavat paikkaansa hyvin metsäisemmässä Lapissa. Nouseepa niillä tarvittaessa ahkio perässä tunturiinkin. Etenkin jos mukana on leveät liimapohjaiset irtoskinit eli metsä- tai tunturisuksiin erikseen suunnitellut nousukarvat. Nämä voi helposti sekä kiinnittää että irrottaa tarvittaessa.

Kuten Laaksonenkin vahvistaa, suomalaiset suksivalmistajat ovat huomioineet tarkkaan maamme olosuhteet. Laadukkaiden kotimaisten metsäsuksien ostaja voi luottaa siihen, että tuotteen ominaisuudet on tarkkaan punnittuja juuri meikäläisiin olosuhteisiin. Meillä tiedetään hyvin, että pohjoissuomalainen hanki on usein vielä maaliskuussakin monin paikoin melko paksua ja upottavaa. Ja etenkin kaamosvaelluksella hankikanto on tyypillisesti lähes olematon. Tällaisilla keleillä erityisesti nietoksen päälle helposti nousevat, joustavakärkiset metsäsukset puolustavat hyvin paikkaansa. Teräskanttinen, suhteellisen lyhyt ja jäykkä tunturisuksi on umpihangessa raskas. Keväällä se on aivan mahtava, etenkin tunturimaastossa.

Jos oletetaan, että hiihtovaelluksen kokonaisuudesta 80–90 prosenttia sijoittuu tuntureiden väliseen maastoon ja vain 10–20 prosenttia matkasta kuljetaan tuulen pyyhkimillä ylämailla, on valinta ainakin itselleni varsin yksinkertainen. Oman luottovaelluskaverini kanssa rutiiniksi on muodostunut, että urattomassa ympäristössä hiihdän itse edellä pitkillä metsäsuksilla latua avaten. Kelkkauraa edeten edessä on tunturisuksiinsa luottava. Tunturiin noustessa omat sukseni eivät kanna aina aivan laelle asti, joten siinä vaiheessa jalkineet irroitetaan suksista – ja kävellään kovalla pohjalla suksia kantaen. Kaveri pääsee huipulle hiihtäen, mutta kokonaismatkaa ajatellen voitto on varsin pieni. Toki makunsa kullakin. Itse arvostan ennen kaikkea mukavaa perusetenemistä.

Joka tapauksessa on selvää, että monipuolisena ja mukautuvana retkeilyvälineenä metsäsuksi avaa maailmoita. Hanki hohtava alla -teoksen tärkein ydinsanoma onkin tavallaan se, että omien reittien valinta on helpointa juuri pitkillä ja kantavilla sivakoilla. Kuten Laaksonen muistuttaa, Suomen pinta-asta vain neljä prosenttia on avotunturia. Tunturisuksilla vaeltava tuppaa siten meillä olemaan astetta enemmän valmiiden reittien vanki. Lopulta motorisoidusti liikkuvien poro- ja huoltomiesten valmiiden kelkkaurien sekä suosituimpien autiotupien väleille syntyneiden, retkeilijöiden itsensä uurtamien latujen seuraamiseen kyllästyy. Taitojen ja kokemusten karttuessa nälkäkin kasvaa. Veri alkaa vetää kuntoa vaativaan koskemattomaan ympäristöön. Edelleen, etelän soidensuojelualueilla ja monissa pienemmissä kansallispuistoissa koskematon umpihanki on usein se ainoa vaihtoehto. Muista valtaväylien ulkopuolisista reiteistä puhumattakaan.

Oikeastaan vain Käsivarren suurtuntureilla – ja toisaalta Ruotsin ja Norjan Suomea jylhemmissä olosuhteissa – ovat suksivalinnan prioriteetit selkeästi toiset. Samaten telemark-hiihtoa eli  vaelluksen ohessa vaellusvälineillä vapaalaskua harrastava todennäköisesti tympääntyy metsäsuksien sidejärjestelmien suhteelliseen huteruuteen. Perinteisiin eräsiteisiin tungetut huopakumpparit eivät ole hiihtojalkineina aivan jämerimmästä päästä. Siksi Laaksosen teoksessa käydään läpi myös metsäsuksen kilpailukykyisimpiä vaihtoehtoja nimenomaan pitkän talvivaelluksen kontekstissa. 

Nykyaikaista luontosuhdetta parhaimmillaan

Ylipäätään Laaksosen tavassa ylistää perinteisiä metsäsuksia on jotain hyvin sympaattista. Kirjoittajan lämmin suhde harrastusvälineisiin on hänellä mitä ilmeisimmin täysin aito. Ja miksipä ei – arvostanhan itsekin nimenomaan juuri tätä sivakkatyyppiä. Omassa ulkoilmaharrastuspaletissani metsäsuksi on yksinkertaisesti vain kova juttu. Retkikajakin, näppärän lasikuituisen pikkuahkion ja laadukkaan, pitkiin kesävaelluksiin soveltuvan satalitraisen rinkan ohella ne ovat lempiharrastusvälineitäni. Luottotavaraa. 

Edelleen, vaikka Laaksosen Hanki hohtava alla perustuu vankalle kirjalliselle tutkimustyölle, siitä henkii myös vahva kokemuksellisuuden tuntu. Laaksonen on hiihtänyt lempityylillään ties kuinka monta tuhatta kilometriä. Retkeilyalan tietokirjailijalle tämä on aikamoinen laatusuositus. Muiden Laaksosen retkeilyalan tietokirjojen tapaan myös nyt käsitelty teos sisältää lisäksi useamman laajan vaelluskertomuksen – tällä kertaa metsäsuksien päältä koettuna. Laaksosella on pistämätön kyky kuvata retkeilyn tunnelmia ja harrastuksen omakohtaista merkitystä. Tarinat virittävät lukijansa oivallisesti hiihtoretkeilyn ainutlaatuisiin tunnelmiin. Tällaista tarinamateriaalia olisi saanut teoksessa olla oikeastaan lisääkin. Omakohtaisia vaelluskokemuksia ruotivien kertomusten kautta havainnollistuu niin talviretkeilyn uniikki erityislaatu kuin kirjoittajan palava rakkaus talviseen maisemaan. Elävästi kirjoitetut tarinat avaavat hyvin harrastuksen sitä puolta, jota pelkkä pinnallinen tietopaketti ei tavoittaisi. 

Myös teoksen runsas, näyttävä kuvamateriaali ruokkii mielikuvitusta. Tekee mieli lähteä heti talviselle lähisuolle. Tai suksia ahkio perässä unelmien horisontissa siintäviä tuntureita päin. 

Laaksonen kirjoittaa myös pohjoisen herkästä luonnosta. Vanhojen retkeilyoppaiden maailmassa Lappi on tyypillisesti vielä etäinen ja villi, hiukan myyttinenkin. Laaksosella se on entistä saavutettavampi, demokraattisempi, konkreettisempi – ja hauraampi. Laaksosen Lappi on sama kuin omanikin, eli helposti jokaisen eteläsuomalaisen luontoliikkujankin tavoitettavissa. Ei siis ole ihme, että hän kantaa vilpitöntä huolta pohjoisen ympäristön tilasta. Siksi lukijaakin opastetaan systemaattisesti vastuullisen retkeilyn saloihin. Toki turhia saarnaamatta tai syyllistämättä, mutta kuitenkin. Nykyisen retkeilybuumin aikana tämä kiihkoton herättely onkin oikeastaan ohittamaton vaatimus. Jo pelkästään kansallispuistojen nopeasti kasvava vuosittainen kävijämäärä asettaa omat haasteensa arvokkaimpien luontokohteidemme kestokyvylle.

Eräoppaaksikin aikoinaan kouluttautunut Laaksonen tuntee läpikotaisin  suomalaisen retkeilyskenen. Hän on suoltanut julkisuuteen laadukasta retkeilyalan tietokirjallisuutta ja lehtiartikkeleita koko 2000-luvun ajan. Itse asiassa kirjoittajasta itsestäänkin on muodostunut pikkuhiljaa sellainen retkeilijöiden hyvin tuntema maamerkki, jonka hurjista pakkasseikkailuista kirjoitellaan valtamediaa myöten. Itse olen nähnyt Laaksosen livenä kerran; hän esiintyi Tunturikerho Kolbman järjestämässä vaellusalan julkaisutoimintaa käsittelevässä tapahtumassa Tampereella. Lempeän ja rauhallisen oloinen erämaiden konkari oli selkeästi illan valovoimaisin esiintyjä.

Harrastusta aloittelevalle retkeilijälle tulevat nopeasti tutuksi sekä Urho Kekkosen kansallispuiston suosituimmat keinot että Hetan kylästä hotelli Pallakselle kulkeva, koneladulla varustettu vaellusreitti Suomen komeimmissa maisemissa. Samaten pakollinen Haltin hiihtovaellus avotunturissa lienee alansa ohittamaton suomalainen klassikko. Ja aivan samalla lailla ohittamaton on myös Laaksosen koko mittava, yli tusinan tietokirjan tuotanto. Itse pänttäsin aikoinaan asiantuntevaa Erämaat, Pohjoisen Lapin vaelluskohteet -teosta (2010) kuin retkeilijän Raamattua – ja sellainen se vaellusharrastusta aloittelevalle olikin. Polunpää erämaihin aukeni helposti tämän hyvän kirjallisen tekstin kautta. 

Sittemmin olen seurannut Laaksosta useimpiin pohjoisen erämaihin – vaikkakaan en tosin hänen seurassaan, mutta kuitenkin tietokirjailijan esikuvallisella retkeilyhengellä ja hyvin neuvoin varustettuna. Kiitos Laaksoselle tästä. 

Umpihankihiihto autenttisen kokemuksen välineenä

Kuten todettua, kulttuurimme koko historia on erottamattomasti sidottu metsäsuksiin ja umpihangessa hiihtämiseen. Hanki hohtava alla tekee tämän hyvin selväksi. Vankka asiantuntemus ja innostus aiheeseen loistaa teoksen joka sivulta – kuin otsalamppu kaamokseen hukkuneen kairan keskeltä. Tällaista majakkaa seuraa mielellään. Olen itse armoton ahkiopummi. Toisin sanoen talvisilla ulkoilmaharrasteilla on hyvin merkittävä osa elämässäni. Olen myös väitellyt humanistinen kirjallisuudentutkija. Se, miten vapaa-ajan ulkoilmakokemukset tarinallistetaan, kiinnostaa minua ammatillisesti. Tästä näkökulmasta Suomen johtavan retkeilyalan tietokirjailijan tapa jäsentää omaa  luontosuhdettaan on erityisen kiinnostava.

Laaksonen arvostaa perinteitä. Menneiden sukupolvien hiihtovälineet ja -tavat edustavat hänelle hiihtämistä sen aidoimmassa muodossa. Vastaavasti Hanki hohtava alla -teoksessa umpihankihiihto nähdään autenttisimmaksi nykyhiihtämisen muodoksi. Sen viehätys perustuu osaltaan sille, että juuri metsäsuksien avulla pääsemme hetkeksi kokemaan häivähdyksen menneisyyden kadotetusta kokemusmaailmasta. 

Ennen umpihangessa liikuttiin leivän perässä. Vaikka eräkokemus saattoi olla vaikuttava, talviseen metsään lähdettiin kuitenkin ennen kaikkea siksi, että oli pakko. Nyt metsäsuksilla hankitaan sisältöä elämään. Niillä metsästetään kuntoa, virkistystä ja etenkin kokemuksia. Eipä riekkojenkaan perään hiihdetä enää siksi, että ruokakomero on tyhjä. Moderni ihminen on vapauttanut itsensä fyysisestä raadannasta jo siinä määrin, että hankeen puskemisesta on tullut nautinnollinen katkeama arkeen. Saamme arvostaa rauhassa hiihtokokemuksen esteettisiä ja eksistentiaalisia puolia. Luonnonkauneus välittyy suoraan. Oman olemassaolon fyysiset reunaehdot selkiytyvät. Talvisessa luonnossa liikkumiseen liittyvästä vapauden kokemuksesta pääsee nauttimaan ilman arkisia ehtolauseita ja turhaa suorittamispakkoa. 

Hanki voi olla este, mutta ennen kaikkea se on keino päästä muuten tavoittamattomiin paikkoihin ja tunnelmiin. Metsän sydämeen. Ja nimenomaan umpisen nautinnosta – juuri tästä Hanki hohtava alla pohjimmiltaan kertoo. Laaksonen itse edustaa nykyajan talvista luontosuhdetta sen parhaimmassa muodossa. Hän kun osaa viestiä kokemastaan ja taitamastaan merkityksellisellä tavalla. Tavallaan Laaksonen jatkaakin sitä Kantelettareeseen ja Kalevalaan taltioitua ikikaikaisen hiihtorunouden perinnettä, jota hän teoksessaan osuvasti siteeraa. “Viel’ oli liuska liukumatta, / korven kolkka koskematta / Pohjan pitkässä perässä, / Lapin maassa laukeassa.” Ilmaisutapa on toinen, mutta hiihtämisen hurma on pohjimmiltaan sama.

Samalla pesunkestävä tietokirjailija on myös enemmän kuin pelkkä ahkiopummi eli vapaa-ajan harrastajafiilistelijä. Laaksosella umpihankihiihtämiseen liittyy erottamattomasti myös leivän hankkiminen. Tietokirjailijana ja eräoppaana hän lienee viimeisiä sellaisia suomalaisia, joka edelleen hankkii elantonsa liikkumalla luonnossa lihasvoimin. Tässä suhteessa hän lähestyy hyvin konkreettisesti ihailemiaan menneitä sukupolvia ja heidän käytännönläheistä luontosuhdettaan. 

Toki metsäsuksi on edelleen yksi maamme poronhoitajien, luontokartoittajien, metsätalousinsinöörien ja rajavartijoiden työvälineistä. Silti näidenkin tahojen pääasiallinen kulkuväline talvisessa luonnossa on jo kuitenkin moottorikelkka – maamme harvojen ammattimetsästäjien tapaan. Siksi luontoharrastajan näkökulmasta paras talvisen luonnon tuntija on juuri aiheensa läpikotaisin tunteva, ilmaisukykyinen ja lukemattomat reissut läpikäynyt eräopas. 

Kulttuuriteko

Kuten olen pyrkinyt osoittamaan, Laaksosella on mahtava voima kuljettaa lukijansa paikan päälle eli talvisen kairan sydämeen. Hän saa lukijansa näkemään erämaiden kauneuden ja retkeilykokemuksen autenttisuuden jo kotisohvalta käsin. Tässä hän edustaa eräopaskoulutuksensa parasta henkeä – ja ylittää sen. Kun asiaan lisätätään vielä vuosikymmenten kokemus Suomen etäisimmistä kolkista sekä kyky kertoa aihepiiristä asiantuntevasti myös käytännön tasolla, ei tarjolla voisi olla parempaa alan kirjallisuutta. 

Hanki hohtava alla on mainio ostos. Jo muutama vuosi teoksen julkaisemisen jälkeen on helppo todeta, että kyseessä on suomalaisen retkeily- ja virkistysliikuntagenren tasapainoinen, monipuolinen klassikkoteos. Kokonaisuus kestää varmasti hyvin aikaa, sillä se sijoittaa nykyisen hiihtoharrastuksen laajan kirjon laajempaan jatkumoon. Lisäksi se on retkeilyoppaana uudenlainen, tuoreen eli talvisen näkökulman omaava. Myös tässä suhteessa se on myös oman kokemuksennälkäisen aikansa ohittamaton kulttuuriteko.  

Lopuksi on pakko lainata teoksesta mielenkiintoinen knoppitieto. Metsäsuksia myydään Suomessa noin 15 000 paria vuodessa. Ilmeisesti meitä umpihankihiihtäjiä on kuitenkin aika joukko! 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.