Haltialta Yhdysreittiä pitkin Haukkalammen ympäri ja takaisin – alkukesän retkeni Nuuksiossa

Nostan kamerarepun selkääni. Talitiainen toivottaa hyvää huomenta iloisella laulullaan. Kävelen Suomen luontokeskus Haltian melkein tyhjältä parkkipaikalta Yhdysretin alkupisteelle, josta monta muuta Nuuksion reittiä saa alkunsa. Seuraan Haukkalammelle opastavaa viittaa. Yhdysreitin merkki on oranssi neliö mustine keskiviivoineen.

• Lähtöpaikka kartalla
• Reittien pituudet: Yhdysreitti 4,6 km/suunta, Haukankierros 3,7 km (Punarinnankierros 2,4 km)
• Ks. Nuuksion reittikartta
• Esteetön: Ei
• Tulipaikka: Kyllä
• Saapuminen julkisilla: Bussi 245 (A) Espoon keskuksesta, pysäkki: Haltia
• Saapuminen autolla: Nuuksiontie 84, Espoo

Polku nousee loivasti mäkeä ylös tietä myötäillen. Tien ylityksen jälkeen saavun komeaan mäntymetsään mäen laella, ennen kuin polku suuntaa alaspäin pimeämpään kuusimetsään, jossa astun rajan yli Nuuksion kansallispuistoon. Polku on helppokulkuinen, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, mustarastas, tali- ja sinitiainen laulavat. Hengitän syvään metsän aromikasta, raikkaan viileää ilmaa. Mieleni rauhoittuu ja huoleni häviävät. Ennen pitkää edessäni on vielä hiljainen Nuuksiontie, jonka ylitän reippaasti.

Tien toisella puolella kasvaa valtavia haapoja. Niiden rungot ovat niin paksuja rintani korkeudella, että tiedän, etteivät käteni yltäisi niiden ympäri. Katseeni kiipeää rungolla korkealle, melkein taivasta koskettavaan, vielä lehdettömään latvaan. Kävellessäni ohi komeiden, vahvojen haapojen astun pitkospuille, jotka kulkevat pienen, rehevän kosteikon läpi. Koivut, lepät ja kuuset ohuine runkoineen kasvavat tiheästi kostekoilla muodostaen matalakasvuisen vastakohdan jättiläishaavoille.

Pitkospuiden päätyttyä metalliportaat nousevat portaiden päädyn piilottavaan kuusivaltaiseen metsään. Kuivemmalla, kivilohkareisella rinteellä korkealle nousevat koivut, kuuset ja männyt kilpailevat keskenään elintilasta ja valosta. Kuusien oksilla kasvaa komeita, tuuheita, harmahtavanvihreitä partoja. Metsä on tarpeeksi vanha naavan kasvamiselle. Heti nousun loputtua polku vie minut loivasti alas hiekkatien yli jyrkkään laskuun Nuuksion Pitkäjärven rannalle. Pistän mieleeni, että minun täytyy säästää pikkuisen voimia jyrkkään nousuun paluumatkalla.

Pidän lyhyen tauon seisoen laiturilla ja nauttien uudesta näkökulmasta Nuuksion Pitkäjärvelle. Laturilta lähtiessäni en pääse pitkälle, sillä vielä nukkuvat sinivuokon kukat pysäyttävät minut. Nousevan auringon ensimmäiset säteet eivät ole vielä saavuttaneet metsänpohjassa kasvavia sinivuokkoja. Söpöt nuput pyytävät minua kuvamaan niitä ja niin teen – kuka voisi vastustaa niitä.

Pimeä rinnemetsä vaihtuu kosteaksi lehdoksi, jonka kuljen läpi ja ylitän Myllypuron. Olen Nuuksionpäässä kulkemassa Pitkäjärven pohjoispäädyn rannalla. Lehdossa lintujen laulut täyttävät ilman. Avaan puhelimessani Merlin Bird ID -sovelluksen ja käynnistän äänentunnistuksen toiminnan. Merlin erottaa taustakuorosta punakylkirastaan, pajulinnun, mustapääkertun ja peipon ääniä. Olen samaa mieltä ja laitan puhelimeni takaisin taskuun.

Lehdosta seuraan polkua kuusimetsään. Vasemmalla nousee jyrkkä rinne. Tiedän, että minun tarvitsee jossain vaiheessa kiivetä siitä, ja samalla mielessäni heräävät kysymykset miten ja missä. Rinne on kivikkoinen ja vaikeakulkuinen, metsä tiheä. Ehkä polku kiemurtelee sammalpeitteisten kivilohkareiden, seisovien ja kaatuneiden puiden välissä. Hetken päästä näen vastauksen kysymykseeni. Puiset portaat kohoavat rinteellä häviten isojen kuusien keskelle. En näe portaiden toista päätyä, joten kiipeän taas pitkät, tasaisesti nousevat portaat ylös. Molemmilla puolilla on komea varttunut metsä. Se on minulle tuttu, ja noustessani portailla sen läpi muistan aikoja kauan sitten, kun seurasin kesäöisin liito-oravan liikkeitä rinteellä. Liito-orava liikkui helposti liitäen, kun minun piti löytää reittini hämärässä kivilohkareiden ja puiden keskellä puulle, johon liito-orava meni.

Portaiden päässä ja loivemman nousun päätteeksi avautuu mäntykallion maisema. Korkeat, ohutrunkoiset männyt kurkottavat suoraan ylös. Aamun kirkkaansininen taivas hehkuu niiden latvojen välissä. Lyhyen kävelyn päästä Yhdysreitti liittyy Punarinnankierrokseen. Käännyn vasemmalle kävelemään Valklammen ja Mustalammen suunnalle. Olen tutulla reitillä, jonka olen kävellyt monta kertaa ennenkin.

Punarinnan polku nousee ensin kuivalle kalliolle, sitten laskeutuu kosteamman kuusimetsän läpi Valklammen rannalle. Valklampi on rauhallinen. Lammen länsipäässä komeilevat jyrkät seinämät. Paikoin kevään korkea vedenpinta tuo järven veden polulle asti. Valoisalta Valklammelta sukellan Valklammen ja Mustalammen väliseen pimeään laaksoon. Siellä vesi peittää polkua muutamassa paikassa ja ilma muuttuu kosteuden takia viileämmäksi. Hetken päästä olen kuitenkin taas valoisammassa kalliometsässä, ja Mustalampi kauniine kelluvasaarineen tulee näkyviin vasemmalla puolella. Kapuan alas lammen tasolle, jossa otan reppuni pois selästäni antaen hikisen paitani kuivua kevyessä tuulessa.

Mustalampi on rauhallinen lokkien satunnaisia huutoja lukuun ottamatta. Yhdellä saarella Mustalammella pesii sekä kanadanhanhi että kalalokki. Etsin kaakkuria, mutta en löydä enkä kuule niitä. Tuulen väreilemä veden pinta muodostaa tuhansia kimmeltäviä timantteja auringossa. Katson ympärilleni ja tyyni lahti saa huomioni. Vastarannan seinämä ja metsä heijastuvat vedessä. Tuijotan heijastukseen, joka vie minut lammen syvyyksiin. Ajoittainen kevyt tuulenpuuska rikkoo pinnan luoden vesivärimaalausta muistuttavia kuvioita lammen pintaan. 

Levänneenä jatkan matkaani, ja lyhyen matkan jälkeen käännyn vasemmalle liittyäkseni Haukkalammenkierrokseen. Polku nousee heti ylös. Minulla on valinta edessäni: menenkö portaita pitkin vai polkua? Valitsen tasaisen nousun polulla. Laella on Mustalammen toinen taukopaikka, josta jatkan matkaani alaspäin Mustalammen rannalle. 

Mustalammelta Haukkalammen polku johdattaa minut kuusimetsän läpi Haukkalampea reunustaville kallioille. Avoimesta kalliometsästä polku viettää alas sekametsään, jossa kasvaa komeita mäntyjä, kuusia ja koivuja. Polun vieressä oleva pieni vesiputous vie huomioni ja pysähdyn kuvaamaan sitä. Minulla ei ole jalustaa mukana, joten yritän pitää kamerani paikoillaan nojaamalla käteni ja kamerani kiveä vasten. Kuvatessani vesiputousta tuuli tuo alas käpyjä, jotka iskiessään maahan pamauttavat kovalla äänellä. Onneksi niitä ei tullut lähelle, en olisi halunnut saada käpypommin iskua päähäni.

Vesiputoukselta kuljeskelen polkua pitkin purolaaksoon ja sieltä kiipeän toiselle kalliolle. Polku kulkee kallion reunaa pitkin, mutta poikkean polulta noustakseni katsomaan Haukkalampea näköalakalliolta ja samalla nauttimaan eväitäni. Näköala on komea kuten aina. Haukkalammella kelluu nukkuva kaakkuripari. Tuuli on yltynyt kulkiessani metsässä ja katson, miten kovat tuulenpuuskat piirtävät erilaisia kuvioita lammen pinnalle. Joidenkin lehtipuiden silmut ovat auenneet ja tuoreet, pienet lehdet maalaavat keltavihreitä väriläikkiä keväiseen maisemaan.

Voileivän ja maiseman nautittuani nousen jatkamaan retkeäni. Korppi toivottaa hyvää matkaa tai käskee minua häipymään sen reviiriltä, tai ehkä jotain ihan muuta, kuitenkin se kuulostaa siltä, että se haluaisi jutella tai jopa komentaa minua. Vastaan tulee taas portaat, mutta tällä kertaa jyrkät portaat laskeutuvat alas laaksoon ja tasaisemmalle polulle. 

Kävelen ohi luonnollisen metsäaukon, jossa on paljon kaatuneita puita. Joskus kova tuuli on iskenyt voimalla tähän pisteeseen kaataen – ehkä pyörivillä puuskilla – monta isoa puuta. Aukon laajuus ja kaatuneiden runkojen määrä ei vain mahdu yhteen kuvaan, eikä runkojen määrä erotu niin hyvin kuvassa. Monen vuosikymmenen päästä aukko on ihan erinäköinen sammaloituneilla ja lahonneilla rungoilla.

Polkua seuraten nostan pääni ja katson ylös. Korkeat koivut, haavat ja kuuset kilpailevat keskenään saadakseen oman tilansa metsän latvustossa. Kävellessäni niiden välissä tunnen itseni lyhyeksi ja pieneksi, melkein mitattomaksi. Mutkittelevaa polkua pitkin kulkiessani lähestyn seuraavaa eväspaikkaa. Toivon suuresti voivani olla siellä yksin ja rauhassa, vaikka kello on lähestymässä keskipäivää ja enemmänkin ihmisiä on kävellyt samalla polulla.

Pian saavun ehkä Nuuksion tunnetuimpaan paikkaan, Purolaan näköalakalliolle. Se on yhtä kaunis kuin aina keväisenä aamupäivänä. Purolan laaksossa erotan koivuja ja haapoja. Koivut ovat puhjenneet lehteen, kun taas haapojen oksat seisovat vielä paljaina ja harmaina. Toiveeni mukaan olen ihan yksin nauttimassa näköalasta ja luonnon rauhasta. Maiseman kuvaamisen jälkeen istun alas syömään toista eväsleipääni ja ihailemaan näköalaa. Kiirettä minulla ei ole.

Levänneenä ja tyytyväisenä kävelen takaisin Haukankierroksen polulle. Seuraan sitä harjun metsän läpi ja alas Haukkalammen pienelle parkkipaikalle. Sieltä kuljen puron vartta, jossa oikealla puolella isoja haapojen juuria kasvaa kivilohkareiden yli häviten maan sisään. Isolta parkkipaikalta käännyn oikealle jatkamaan Punarinnankierroksen polulla. Polku nousee loivasti ylös mäntykankaalle. Polun sivulla virtaa pieni puro, jossa näen kuvauksellisen pienen vesiputouksen. Tietenkin pysähdyn tutkimaan sitä. Vietän jonkin aika kuvaten vesiputousta pitkällä valotusajalla, sitten jatkan matkaani takaisin Yhdysreitin ja Punarinnankierroksen risteykseen.

Polkujen risteyksestä käännyn vasemmalle takaisin Haltiaan vievälle Yhdysretille. Melkein kokonaan kiertäessäni sekä Punarinnan että Haukkalammen reittiä olen nauttinut Nuuksion hienoista, monipuolisista metsistä ja maisemista. Kävellessäni loivaa rinnettä alas liikkuvat valopilkut saavat huomioni. Tuulessa heiluvat lehdet avaavat aukkoja päästäen auringonvalon läpi sammalpeitteiseen maakerrokseen. Pysähdyn katsomaan luonnon luomaa liikkuvaa taidetta. Otan kuvia, joissa sopivassa ajassa auringonvalo muodostaa kohdevalon yhteen kohteeseen sammalmattoon.

Lyhyen kävelyn jälkeen saavun pitkille portaille ja laskeudun alas rinteen pohjalle, josta jatkan matkaani Myllypuron yli menevälle sillalle. Sieltä maa nousee jyrkästi ylös harjulle ennen kuin laskeudun portaita kosteikkoon harjun toisella puolella.

Nuuksiontien ylityksen jälkeen matkani takaisin Haltian parkkipaikalle taittuu nopeasti. Ennen kuin saavun määränpäähäni, näen polun reunalla olevien mustikkapensaiden pikkuhiljaa avaavan kukkiaan. Toivottavasti ei tule kylmiä öitä ennen kuin kukinta on ohi ja marjat ovat kasvamassa. Itse asiassa toivottavasti ei tulee enää kylmiä öitä ennen syksyä. Niitä on ollut ihan riittävästi jo tänä keväänä.