Kahdeksan vuodenaikaa: ensimmäinen vuodenkiertoni Lapissa

Tein pitkäaikaisesta haaveestani totta ja muutin Pohjois-Lappiin luonnon houkuttelemana. Ensimmäinen kokonainen vuodenkiertoni pohjoisessa oli täynnä uteliasta tutustumista pohjoisen luonnon kahdeksaan vuodenaikaan. Vuoden jälkeen olen edelleen palavasti rakastunut.

Pakkastalvi – kuherruskuukausi lähiluonnon kanssa

Tuhatkunta kilometriä talvisia maanteitä muuttokuorman kanssa ja siinä minä vihdoin olin, uudessa kodissani pohjoisessa. Pohjoisen luonnon houkuttelemana. Haaveissa ja puheissa Lappiin muutto oli ollut jo kauan, mutta se oli ”sitten joskus” -osastoa. Sitten kun on mahdollista.

Viimeiset vuodet olivat kuitenkin muuttaneet minua jotenkin peruuttamattomalla tavalla. Ymmärsin, ettei ”sitten joskus” tule tapahtumaan koskaan. Se on liian hattaraa, liian kaukana, liian epämääräistä. Ikään kuin itselläni ei olisi siihen valtaa. Jos ei nyt ole mahdollista, milloin sitten? Kukaan ei anna huomisesta mitään takuita. Niin, sen ymmärrettyäni aloin järjestellä asioita siten, että vajaat kolme kuukautta myöhemmin saatoin kutsua Inaria kodikseni.

Ensimmäinen vuodenkiertoni Lapissa alkoi helmikuussa. Silmänkantamattomiin avautuvat lumiset vaara- ja tunturimaisemat saivat suupieleni leveään hymyyn tuon tuosta. Hihkuin ääneen ilosta ja tirautin onnenitkut kerran jos toisen. Muistan ajatelleeni, mahdanko turtua tähän. Osaanko iloita ja innostua näistä maisemista yhtä paljon vielä vaikkapa vuoden päästä, vai häviääkö Lapin luonnon taika ja katsahdanko tunturin laelta kaukaisuuteen tuntematta mitään erityistä.

Oli pakko päästä heti tutustumaan lähitienooseen, vaikka hanki ei vielä kantanutkaan. Naapurustossa saatettiin hieman pyöritellä päitä, kun hiihdin välillä reittä ja välillä haaroja myöten pellon poikki päästäkseni lähivaaroja ihmettelemään. Halusin oppia tuntemaan kotitienoot läpikotaisin, lähestyä niitä kaikista ilmansuunnista. Niinpä kynsin suksineni upottavassa hangessa ilta toisensa jälkeen niin, että lopulta olin myllännyt lähimpien nyppylöiden neitseellisen lumipeitteen rujommin kuin porot konsanaan. Kuinka ihanalta tuntuikaan huomata, että aloin tunnistaa jo kaukaa vaarojen ja tuntureiden profiileja ja muistaa niiden nimiä!

Hankikantokevät – kaakaota ja kiikarit

Sairastuin johonkin kumman sitkeään virukseen pian pohjoiseen muutettuani. Kun kimaltavat keväthanget olivat parhaimmillaan, minä niistin ja yskin keuhkojani pihalle viikosta toiseen. Silloin tuntui, että menetän peruuttamattomasti jotain. Aivan kuin tunturit, vaarat, metsät ja suot olisivat katoamassa tai minä lähtemässä. Meni aika kauan, ennen kuin sisäistin, että kukaan eikä mikään ole lähdössä nyt minnekään; en minä eikä ympäröivä luonto. Tämä on nyt kotini.

Sitkeästä taudista huolimatta karkasin välillä hiihtelemään ja tein sen niin hitaasti kuin osasin. Hankikanto antoi ihanan vapaudentunteen, jota ei yksi virus pystynyt kahlitsemaan. Minulle tuli tavaksi ottaa istuinalusta, kaakao ja kiikarit mukaan pienimmällekin retkelle, jotta ymmärtäisin pysähtyä. Yritin päästää irti kiireestä ja malttamattomuudesta. Minulla on nyt tässä kaikki, enkä muuta kaipaa. Miksi kiirehtiä?

Jäidenlähtökevät – uusi joulukalenteri

Olen aikaisemmin käynyt Lapissa kesällä, talvella ja syksyllä, mutta Lapin kevät oli minulle täysin uusi kokemus. Olin aivan innoissani siitä, että vielä toukokuun alussa pääsi hiihtämään. Samaan aikaan kun seurasin sosiaalisesta mediasta, kuinka etelässä kevät oli jo lähes kesässä, Inarissa tulla tupsautti vielä vähän lisää lunta. Ihanaa! Lumien sulaminen kuitenkin kiihtyi, kun intoileva aurinko keikisteli lämmittämässä kinoksia päivien pidetessä. Seurailin aamuin ja illoin jäiden liikkumista alati erilaisiin muodostelmiin Ivalojoessa. Mikä jännitysnäytelmä! Tulviin varautuminen ja tulvahuiput alkoivat olla yhä useammin puheenaihe työpaikan kahvipöydässä.

Jokainen aamu oli kuin joulukalenterin luukku: joku uusi yllätys! Tutkin lähitienoita kyltymättömällä innolla. Mitä lumen alta paljastuukaan? Mistä löytyvät hyvät juoksupolut, mikä mahtaa olla läpimenemätöntä ryteikköä? Töihin kävellessä kyttäsin sulavia tienpientareita, kuten aina etelässäkin tein, ensimmäisen leskenlehden bongauksen toivossa. Kummallista, ettei vieläkään! Eräänä päivänä töissä minulle kerrottiin, ettei täällä kasva leskenlehtiä. No sitten.

Kun lumet viimein olivat lähteneet, harmautta kesti pitkään. Luonto, miksi et herää? Pyörähdin välillä Virolahdella seuraamassa arktisten lintujen muuttoa. Kotiin palatessani kiertelin roudan sylissä lepääviä soita toiveikkaana kiikareiden kanssa. Ei linnun lintua. Missä ne oikein viipyvät, tännepäin ne olivat tulossa? Ehkä parin viikon ajan tuntui, ettei kevät edisty yhtään. Mistään ei tunge yhtään vihreää, kukaan ei laula. Tunturit näyttivät karuilta ja ehkä hieman alakuloisilta. Ikään kuin luonto olisi painanut pausea.

Vihdoin alkoi arasti vihertää. Riemullani ei ollut rajaa, kun huomasin ensimmäisiä ujostelevia tunturikoivujen silmuja. Päivä päivältä silmuja löytyi vaivaiskoivuista yhä ylempää rinteistä ja pian silmä alkoi erottaa maisemasta muutakin kuin harmaan sävyjä. Yhtäkkiä kapustarintoja oli joka puolella. Lintutietämykseni on opiskelusta huolimatta surkealla tolalla, mutta kapustarinnasta ei voi erehtyä. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon niitä on täällä!

Keskiyön aurinko – lyhyt, kuuma kesä

Alkukesästä muutin Ivalosta Saariselälle ja kolusin lumen alta paljastuneita tunturipolkuja kuin viimeistä päivää. Miten onnellinen voi ihminen ollakaan, kun kaikki tämä upeus on saavutettavissa aivan tavallisena päivänä! Oli hieman epäuskoinen olo: onko tämä oikeasti minun elämääni?

Yhtäkkiä havahduin siihen, että kaikkialla oli vihreää – siis niin vihreää kuin näillä leveyksillä ylipäänsä voi olla. Lintujakin alkoi olla yhä enemmän ja riekot olivat vihdoin saaneet vaihdettua pukunsa kokonaan kesämalliin. Kun eräällä viikonloppuretkellä kuulin ensimmäisen (ja viimeisen) kerran käen kukkuvan, totesin itselleni ääneen ”se on kesä nyt”.

Sain oppia, ettei täällä ole käärmeitä. Kesti kuitenkin aika kauan tottua siihen, ettei juoksulenkillä tarvitse väistää jokaista käärmettä muistuttavaa juurakkoa. Myös punkkitutkan sai kääntää pois päältä. Inarin korkeudella on tehty joitain yksittäisiä punkkihavaintoja poroista, mutta ne taitavat olla tuliaisia etelästä tai Norjan rannikolta.

Kesällä porot alkoivat viihtyä taajamissa sankoin joukoin, ja työmatkalla sai olla jatkuvasti tarkkana auton ratissa etenkin, kun pikkuiset suloiset vasat alkoivat toikkaroida tiellä. En jaksanut olla harmissani tästä liikenneruuhkasta.

Kesän vihreyden päästyä täyteen rehevyyteensä, aloin jännityksellä odottaa hyttysiä. Harva haluaa tulla Lappiin keskikesällä kuuluisan räkkäajan vuoksi. Sitä Lapin-lomasta haaveilevat turistit kyselivät sosiaalisen median ryhmissä, se alkoi olla arkipäiväisen jutustelun pääaiheena: onko paljon hyttysiä, missä on vähiten hyttysiä? Tällä kertaa hyttyskesä oli kotikulmillani kuitenkin savolaiseen makuun varsin maltillinen, enkä kokenut missään vaiheessa hyttysiä tai polttiaisia riesaksi. Mutta kesä oli myös kuuma ja kuiva, mikä lienee yksi syy noiden pienten ystävien vähäisyyteen. Niin kuiva, että retkille lähtiessä piti katsella karttaa hieman uusin silmin. Siinä, missä normaalisti olisi juomavettä, ei tänä kesänä välttämättä ollut kuin paljas kivikko tai halkeillut savinen maa. Kaikkialla oli niin kuivaa, että kuivimpaan aikaan en uskaltanut käyttää edes kaasupolttimella varustettua retkikeitintä ilman ympäristön huolellista valmistelua.

Retkillä minä toden totta kävin. Kesä meni töiden merkeissä, mutta lähes joka viikonloppu nostin rinkan selkään ja suuntasin jonnekin päin tuntureita ja erämaita. Tuntui aivan uskomattomalta, että todella voin elää näin: lähteä kotiovelta suoraan tunturiin viikonlopun viettoon. Ei mitään etukäteissuunnittelua ja valmisteluja, ei pitkiä automatkoja tai ylipäänsä automatkoja. Perussetti vain mukaan, ovi auki ja tossua toisen eteen. Mikä etuoikeus!

Sadonkorjuu – auringonlaskun odotus

Syksyä kohti janoinen luonto alkoi väsyä. Kuivuus oli liikaa sille. Joka puolella alkoi kellertää huomattavasti tavallista aikaisemmin. Tämä ei ollut ruskaa, tämä oli seurausta rutikuivasta kesästä. Maastopaloja oli vähän väliä jossain päin kuntaa huolimattoman, tietämättömän tai piittaamattoman tulenteon seurauksena.

Aloin luonnossa liikkuessani pälyillä yhä enemmän jalkoihini, josko alkaisi löytyä jotain suuhunpantavaa. Retkillä oli mukava saada aamupuuroon tuoreita mustikoita, joskaan marjavuosi ei vaikuttanut kovin runsaalta. Sienihavainnot jäivät hyvin vähäisiksi. Ehkä en ollut oikeissa paikoissa oikeaan aikaan, mutta en nähnyt yhtään kantarellia, vaikka olen niitä kyllä aikaisemmin löytänyt näiltä leveyksiltä. Tai sitten tämäkin johtui vain kuivuudesta.

Olen tuurisienestäjä, joten en jaksanut olla harmissani laihasta saaliista. Sen sijaan keskityin nauttimaan loputtomalta huvipuistolta tuntuvista tuntureista. Nautin siitä tilan ja vapauden tunteesta, jonka saan vain tuntureilla. Siitä tunteesta, että on yhtä aikaa jotenkin aivan tyhjä ja täysi. Tyhjä kaikesta turhasta hälinästä ja täynnä pirskahtelevaa rakkautta ja kiitollisuutta tätä luontoa kohtaan. Sellainen kummallinen rauha päässä ja sydämessä.

Niin hieno kuin yötön yö onkin, aloin jo hieman ikävöidä auringonlaskuja: valon muuttumista pehmeäksi, varjojen pitenemistä ja niitä syvän oransseja sävyjä horisontissa. Vihdoin tuli se päivä, kun aurinko laski sen verran aikaisin, etten vielä ollut nukkumassa. Otin reppuun istuinalusen, kaakaota ja kiikarit, ja kipusin lähimmälle tunturille todistamaan tuota ihmettä. Tuntui suorastaan liikuttavalta sanoa auringolle hyvää yötä. Se ravisteli ja ravitsi sisintä juuri niin paljon kuin olin ajatellut. Juuri tämän takia on hyvä saada välillä ikävöidä!

Ruska – lämmin hyvästijättö kesälle

Illat ja aamut jatkoivat hämärtymistään kiihtyvällä tahdilla, ja se tuntui oikein sopivalta. Luonto alkoi valmistautua talven tuloon. Olen aina rakastanut syksyä, ja Lapissa se on aivan erityisen hieno tulenpalavissa väreissä hehkuvan ruskan ansiosta. Monena syksynä olen ollut juuri ruska-aikaan Lapissa vaeltamassa, joten tämän vuodenajan minä tunsin entuudestaan parhaiten.

Tällä kertaa ruska ei ollut näillä seuduilla mitenkään loistokas, vaikka kaunis toki olikin. Monin paikoin tunturikoivut ja haavat karistivat lehtensä ennen kuin ne oikeastaan ehtivät edes kunnolla värittyä. Luonto makseli varmaan vieläkin kuivan kesän veroja. Ilta-auringon lempeä valo sai kuitenkin maaruskan leiskumaan upeana. Syyskuun puolivälissä vaelluksella sai kömpiä teltasta ensimmäisten yöpakkasten jäljiltä ihanan kirpeään aamuun, mutta edelleen oli vuodenaikaan nähden keskimäärin todella lämmintä.

En ole ollenkaan kesän perään, mutta silti syksyyn liittyy minusta aina jotain kummaa haikeutta ja luopumisen tunnetta. Luonnon talviteloille asettautuminen on niin konkreettinen uuteen ajanjaksoon siirtymisen muoto, että se saa ajatukset viipyilemään menneissä seikkailuissa. Tulee mietittyä tehtyjä ja tekemättömiä asioita, laskettua irti turhasta. Se on välttämätön vaihe kohti uudistumista. Sitten luonto ikään vaipuu lumipeitteen alle talviunille keräämään voimia uuteen nousuun. Saattelen sen kiitosten kera.

Ensilumi – elämän jälkiä

Tänä talvena lumentuloa piti odottaa poikkeuksellisen pitkään. Alkoi jo melkein huolestuttaa, pääseekö sitä ollenkaan hiihtelemään ennen joulukuuta! Mutta sitten marraskuun puolivälin tietämillä luontoäiti oli suosiollinen ja lumitilanne korjaantui kertaheitolla muutamassa päivässä. Mikä valo! Kahvipöytäkeskusteluissa ja kauppojen kassoilla kävi hyvin nopeasti selväksi, että useimpien kolausinto ei riittänyt siihen tahtiin, millä ensilumi tuli. Kieltämättä olin hieman yllättynyt, että täällä pohjoisessa lumityöt saivat niin paljon puheaikaa. Luulin, että tämä tilanne on niin nähty, ettei jaksa porista.

Hetken aikaa elettiin luontoliikkujan kannalta hieman erikoisia aikoja. Ei päässyt vielä tunturiin tai metsään suksilla eikä liukulumikengillä, koska höttölumi upotti pohjia myöten eikä antanut suojaa kiviä ja risuja vastaan. Ei päässyt myöskään pahemmin juoksemaan poluilla, koska se meni rämpimiseksi. Parin viikon ajaksi elinpiiri hieman kaventui. Mutta voi, kuinka nautinkaan siitä pehmoisesta tunnelmasta, joka tuli lumipeitteisistä tienoista! Ennestään hiljainen luonto tuntui vieläkin hiljentyneen, joskin jäljet hangella kertoivat tarinaa siitä, että täällä on paljon elämää. Eivät vaan pidä itsestään meteliä.

Kaamostalvi – tyynnyttävä pimeys

Kaamosta kohti tultaessa päivän lyheneminen tapahtuu rajusti. Ensin on valoisaa vaikka millä mitalla, ja yhtäkkiä aurinko ei enää nouse ollenkaan horisontin yläpuolelle. Saariselällä kaamos kestää noin kuukauden: joulukuun alkupuolelta tammikuun alkupuolelle.

Luulen, että moni etelässä ajattelee kaamoksen olevan pimeää ja synkkää aikaa, mutta sitä se ei ole. Tietysti pimeää aikaa on paljon, mutta sen lisäksi päivässä on useita tunteja, jolloin suotuisalla säällä taivas näyttäytyy uskomattoman kauniissa pastellinsävyissä. Sitä paitsi, jos minulta kysytään, pimeys on täällä kaunista. Rakastan kulkea pimeässä metsässä pehmoisen lumen ja hangella tuikkivien miljoonien timanttien ympäröimänä.

Kaupungissa valosaaste saa helposti uskomaan, että valokeilan ulkopuolella on jotain pelottavaa. Syrjäseudun pimeys ei ole lainkaan ankeaa tai pelottavaa. Täällä turvaisten tunturien sylissä pimeys on kaikkialla, eikä siinä ole mitään uhkaavaa. Se on häkellyttävän tyynnyttävää pimeyttä. Pimeyttä, jonka ansiosta voi nähdä enemmän tähtiä kuin ymmärsi olevan olemassakaan ja tuntea olevansa revontulten ainoa tanssipartneri.

Kovia pakkasia ei juuri tänä talvena ole ollut, joten kun niitä oli, osasin nauttia niistäkin täysin rinnoin. Hiihtelin ja juoksin otsalampun tai kuutamon valossa, kun pakkanen paukkui -30 asteen molemmin puolin. Kipakassa pakkasessa on aivan oma tunnelmansa! Utuisen pastellitaivaan alla alas tuntureilta hiihdellessä mietin, että olisi hulluutta olla haluamatta elää näin!

Hiihtopäivän jälkeen teltassa makuupussin lämmössä maatessa yritin muistella, milloin minusta tuli talven rakastaja. Sitä en muistanut, mutta tässä minä nyt olen ja nautin joka solullani.

Ympyrä sulkeutuu

Kaamoksen päättymisen jälkeinen aika kohti kevättalveen siirtymistä on jotenkin hämmentävää. Ensin on ollut pitkä pimeä kausi ja sitten kun aurinko taas nousee, saa päivittäin ällistyä siitä nopeudesta, jolla valon määrä lisääntyy. Pohjoisessa vauhti ja kontrasti entiseen on paljon hurjempi kuin etelässä. Olin nauttinut kaamoksen pimeydestä enkä kiirehtinyt siitä pois, mutta silti tunsin suurta iloa auringon näkemisestä ja lisääntyvästä valosta. En muistanutkaan, mitä valo tekee ihmiselle!

Ei aikaakaan, kun ollaan taas yöttömässä yössä: aivan toisessa ääripäässä. Se saa pohtimaan Pohjois-Lapin piirteitä. Kaamostalven pimeys, paukkupakkaset ja purevan kylmät viimat sekä keskiyön korkealta paistava aurinko ja heinäkuun hikiset yöt. Tuntureilla hetkessä laidasta toiseen muuttuvat säät. Tämä on ääripäiden seutua. Ehkä juuri siksi Pohjois-Lappi sopii niin hyvin minulle, joka menen nopeasti tunteiden laidasta toiseen ja koen kaiken syvästi.

Täällä viihtyäkseen täytyy pitää talvesta, koska se on pitkä ja toisinaan ankara. Hyvä on myös pitää kaikista muista vuodenajoista ja vähintäänkin sietää niiden vaihtumisen viipyileviä taitekohtia. On pitkää pimeyttä ja valoa. Täällä viihtyäkseen täytyy olla sinut sen kanssa, että on kaukana kaikesta ja kaikista, mutta ymmärtää, että samalla kuitenkin on kaiken oleellisen äärellä. Minä todella viihdyn, ymmärrän ja arvostan. Rakastan. Vuoden jälkeen tunturit saavat edelleen suupieleni hymyyn ja toisinaan liikutuksen kyyneleen silmäkulmaan tai innostuneen hihkaisun ilmoille. En ole turtunut, ilo ja innostus eivät ole haalistuneet.

Palatessani viimeisimmältä vaellukseltani kotiin, tein tärkeän havainnon. Huomasin, ettei paluuseen liittynytkään surua ja ahdistusta, kuten aina ennen reissuilta palatessa. Tällä kertaa oli hyvä palata, sillä kaikki se mistä eniten nautin, on oven avauksen päässä. Täällä minun kuuluu olla, täällä tunnen olevani elossa!

Epilogi

Yhtäkkiä 300 kilometriä ei ole matka eikä mikään. Välimatkat ovat lyhentyneet hämmästyttävällä tavalla! Etelässä käymisellä en enää tarkoita ulkomaanmatkaa jonnekin etelään. Kaikki Napapiirin eteläpuolella on ”etelässä”.

Kiertotalous ulottuu täällä ihan kaikille elämän osa-alueille ja vaikuttaa tehokkaalta. Koska täällä ei ole isoja marketteja, erikoisliikkeitä tai muita tavaroiden taikamaailmoja, käytetty tavara tekee kauppansa helposti ja kaiken voi korjata. Tämä on seutua, jossa kokonaan poikki mennyt lasikuituvene myydään some-kirppiksellä silmänräpäyksessä. Miten mahtavaa!

Minulla on vahva tunne siitä, että jos koskaan kasvatan juuria minnekään, se on tämä pohjoinen maaperä.