Yöretki Karigasniemen Ruktajärvellä

Reitin pituus 12 km/suunta
Kulkuaika 3–4 tuntia/suunta
Kohde kartalla
Helppo

Lokakuun ensimmäisinä päivinä sää oli vielä syksyisen lämmin Utsjoen korkeudellakin. Ruska oli jo pudonnut puista, varvikot loistivat punaisina vielä paikoittain.

Ajelin Utsjoen kirkonkylältä Kaamasmukan kautta Karigasniemelle Sulaojan parkkialueelle. Edessä olisi ensimmäinen yö ilman koiraani, jännitti ja suretti. Koirani oli sairastunut syötyään sukan, ja vielä tuolloin sen vointi oli vaihtelevaa.

Kello oli hieman yli neljä lähtiessäni kävelemään hyvin uurtunutta polkua pitkin. Parkkipaikalla oli viitisen autoa, joka oli reilusti vähemmän mitä niitä oli syyskuun alussa ollut vaellettuani Kevon reitillä. Vastaani ennen  Luopmošjohkan leiripaikkaa tuli yksi vaeltaja, muuten sain kulkea yksin. Yksinäisyys tuntui ensimmäistä kertaa käsin kosketeltavalta. Vaeltelen yleensä koirani kanssa, ja ilman nelijalkaista seuraa ei ollut ketään jonka kanssa jakaa ajatuksia.

Tuntui kuin olisin kilpaillut laskevaa aurinkoa vastaan. Pimeässä kulkeminen ei houkutellut, joten pidin rivakkaa tahtia yllä. Rinkka painoi selkää, ja oli pysähdyttävä jo kahden kilometrin kulkemisen jälkeen Luopmošjohkalle huussitaukoa pitämään.

Polku kulkee Luomusjärvien välistä harjua pitkin. Ruktajärven jälkeen risteyksestä lähtee merkitty polku Guiville ja Kevon luonnonpuistoon, jolloin luonnonpuiston säännöt astuvat voimaan. Kevon luonnonpuiston järjestyssäännöt löytyvät pdf-tiedostona Metsä.fi-sivustolta.

Polku harjulla on hieman kumpuilevaa ja kivikkoista, mutta helppokulkuista. Vaeltelin lenkkareissa vaelluskenkieni lähdettyä reklamaatioon, selvisin kuivin jaloin yöpaikalle saakka. Nilkkoja kolotti tueton kävely, raskaan rinkan kantaminen tuntui jaloissa.

Luomusjärviä ympäröivät tunturit kylpivät laskevassa auringossa tallustellessani mönkijäuraa pitkin. Huoli koirasta oli helpottunut päätettyäni lopettaa murehtiminen ja alkaa nauttia luonnon rauhasta.

Saapuessani Ruktajärvelle hämmästyin maaruskan komeudesta. Sain kävellä oranssin maton halki autiotuvan pihapiiriin, huomasin avolaavulta kurkistelevan kaksi vaeltajaa. Autiotuvan piipusta kohosi savu. Mikäli olisin ollut yksin, olisin mennyt autiotuvan suojiin yöksi. Koska paikalla oli muitakin, uskaltaisin nukkua yön yksin ulkona.

Aloitin leirin kokoamisen hakemalla polttopuita nuotiopaikalle. Juuri kun olin saanut teltan pystyyn ja nuotion palamaan, pimeys laskeutui. Vastoin olettamustani pelko ei hiipinyt takaraivoon alkaessani valmistaa iltapalaa.

Folioleipä ja suklaalla täytetty banaani makasivat ritilällä kipinöivän liekin päällä kahden muun vaeltajan tullessa juttelemaan. Oloni oli tervetullut ja mukava keskustellessamme. Sain kutsun autiotupaan, tahdoin kuitenkin kokeilla tarkenenko yön teltassa. Kesken keskustelumme riekko alkoi käkättää kovaäänisesti autiotuvan takaa, onneksi en ollut yksin ulkona – varmasti olisin säikähtänyt!

Jäädessäni yksin nuotiolle istumaan tutkin pimeyttä. Ei näkynyt kiiluvia silmiä tai mörköjä. Kävin kävelemässä lähistöllä otsalampun kanssa, ei mitään. Miksihän ihminen pelkää tälläisiä tilanteita etukäteen, mutta itse paikalla ollessa pelkoa ei olekaan?

Yöpuulle laitoin vasten ohjeistuksia ja puin päälleni mahdollisimman paljon villaa. En luota -4 asteen kuitumakuupussiini, enkä tahtonut viettää yötä palellen. Eristepatja ilmapatjani alla saisi riittää estämään kylmän hohkaamisen maasta. Teltassa oli orpo olla yksin, kaipasin koiraa viereeni. Olisi edes joku joka varoittaisi yön rapinoista.

Heräsin tunti nukahdettuani hoksaten jättäneeni puukkoni nuotiopaikalle. Puukon tuppi on hirveä, ja jos koirani himoitsevat sitä, niin todennäköisesti se maistuisi myös ketuillekin. Arvoin hetken viitsinkö nousta makuupussista kylmyyteen, mutta koska ajatus puukosta ei hellittänyt, kömmin ulos pimeyteen. Haroin pihaa otsalampulla enkä löytänyt puukkoani. Katsoin ympärille etsien jotain pelottavaa, ei vieläkään mitään. Oli hiljaista ja mustaa, vain kanervapensaat erottuivat valossa.

Kaivelin rinkkaani ja löysin puukon. Olisi pitänyt tarkistaa se ensin…

Aamulla en olisi millään tahtonut nousta lämpimästä pussista. Olin nukkunut yön todella mukavasti.

Aamutoimet menin tekemään autiotupaan nähtyäni liikettä sen ikkunassa. Oli mukava jutustella retkeilystä hiljaisen yön jälkeen. Aamupalaksi nautin kananmunaa ja puuroa sokerisella kiisselillä.

Ruktajärven autiotupa ja sen pihapiiri ovat loistava paikka aloittaa Kevon tai Guivin vaellus. Yöretkipaikaksi paikka on sopiva, ja reittiin saa vaihtelua kulkemalla mönkijäuraa pitkin. Ura poikkeaa polulta jonkin verran Luopmošjohkan lähellä. Ruktajärven autiotupa on kymmenelle hengelle ja se sopii myös talvikäyttöön. Tuvan pihassa on avolaavu, halkoliiteri ja käymälä. Pihassa on monta tasaista paikkaa teltalle.

Paluumatkalla ohitin harjun kävelemällä mönkijäuraa pitkin. Kuuntelin podcastia saadakseni jotain ääntä aikaan, sumussa kävely oli jännittävää enkä tahtonut törmätä hirviin. Mönkijäuraa myöten kävely on hieman helpompaa kuin harjulla, kilometrejä kertyy muutama enemmän. Nousin takaisin harjulle Luomusjärven länsipäässä, kaduin päätöstäni jyrkässä rinteessä – pohkeeni olivat räjähtää edeltävän päivän lenkkarikävelystä ja vähäisestä vedenjuonnista.

Istuskelin harjulle päästyäni aidanpätkällä pienen hetken. Katselin taakse jäävää järvimaisemaa miettien jatkoa mikäli koirastani ei enää olisi retkikaveriksi. Yksin vaeltaminen tuntuu olevan aivan erilaista ilman koiraa, kaipasin jotain elävää rinnalleni. Vaikkei koira juttelekaan takaisin, siitä on seuraa ja turvaa.

Matelin polulla ohi  Luopmošjohkan ja nousin portaat ylös jumppahengellä, jalka nousi paljon paremmin kuin Kevon vaelluksen jälkeen. Tuolloin en osannut kuvitella että palaisin reitille kuukausi vaelluksesta.

Yksinäinen yöretkeni rohkaisi nukkumaan enemmänkin pimeässä. Paremmin uskallan jos mukana on koira tai leiripaikalla on muitakin. Neljä päivää yöretkestä koirani kävi leikkauksessa ja voi nyt paljon paremmin – sain pitää retkikaverini ja kunhan poika kuntoutuu, pääsemme jälleen vaeltelemaan yhdessä!