Voi mahtavaa mikä paikka – ihkaensimmäinen retkeni Porkkalanniemeen

Porkkalanniemi lukeutuu niihin paikkoihin, joiden nimen olen huomannut kantautuvan korviini säännöllisesti. Sitä ovat suositelleet niin historiasta kiinnostuneet, lapsiperheet kuin yksinään viihtyvät eräilijätkin jopa siinä määrin, että kehut ovat kiirineet tänne Lapin perukoille saakka. Viime viikonloppuna sitten sain mahdollisuuden päästä käymään tällä paikalla, ja vieläpä niin, että aluetta tunteva ystäväni oli mukana, eli sain vain leijua hänen kannoillaan eteenpäin vailla huolta huomisesta. Kaikista ennakkokehuistakin huolimatta paikan hienous pääsi lyömään ällikällä ja on pakko sanoa, että tänne kyllä kannattaa tulla kauempaakin.

Lähtöpaikka kartalla

Rantakalliot kartalla

Laavuja, keittokatoksia

Ensivaikutelmani Porkkalanniemestä oli todella mutkainen ja paikoin hiuksianostattavan kapea tie. Kiinnitin myös huomiota villieläinten häkellyttävän suureen määrään, kun ajelimme kohti parkkialuetta. Valkohäntäkauriita näkyi melkeinpä missä tahansa minne vain katseensa kohdisti, mutta niiden lisäksi näimme myös täpläkauriita, joita en tiennyt Suomessa edes olevan. Vanhasta muistista tunnistin eläimet kuusipeuroiksi, mutta niiden nimi onkin nykyään täpläkauris. Lisäksi näimme metsäkauriita ja hirven.

Ajomatkalla kohti niemeä sattui myös aivan poikkeuksellisen merkillinen tilanne, kun huomasimme tien varressa ilveksen aivan muina kissoina käveleskelemässä. Hetken tilannetta arvioituaan se sukelsi vauhdikkaasti metsään, missä se kuitenkin törmäsi kohta aitaan. Toivottavasti upea eläin löysi turvallisen tien hieman väljemmille metsille pian.

Jätimme auton kauimmaiselle mahdolliselle pysäköintialueelle, siellä oli muutama muukin auto. Olin odottanut paikalla olevan enemmän väkeä huomioon ottaen, että elettiin todella kaunista ja aurinkoista, keväistä perjantai-iltaa. Viereisellä keittokatoksella oli muutamia ihmisiä, mutta me suuntasimme pienen matkaa tietä pitkin takaisin päin ja sitten maastoon (kartta).

Polku lähti pieneltä parkkipaikalta tien vierestä. Se oli hyvä ja selkeä, vaikkei sitä olekaan merkitty näköjään maastokartalle. Valkohäntäkauris oli iltaa viettämässä polulla ja kiipesi laiskasti kalliolle, ei tuntunut olevan kovin peloissaan meistä.

Polkua oli helppo seurata, paikoin oli puista reittiä ja pientä siltaakin. Metsä ympärillä oli korkeaa ja komeaa, meren humina kuului, vaikkakaan merta ei synkän metsän keskellä vielä näkynyt. Hiljalleen aloimme saapua meren ja auringonlaskun puolelle, ja metsä alkoi muuttua yhä valoisammaksi. Ystävälleni paikka oli tosiaan jo tuttu, joten hän vei minut suoraan hienoimmille rantakalliolle.

Meren luokse saapuminen tuntui kuin vanhan ystävän luo palaamiselta. Niin se aina on, ainakin kun puhutaan Itämerestä. Saaristomerellä lapsuuden kesiä paljon aikaa viettäneenä olen ainakin jollakin tapaa kasvanut meren kanssa, siitä on tullut tuttu ja turvallinen, vaikka vesillä en suuremmin olekaan liikkunut. Komeat silokalliot, käkkärämännyt ja meren tuoksu sekä pauhu rauhoittavat sydäntä ja luovat kodin tunteen.

Tämä käkkärämänty herätti minussa ajatuksia elämäntilanteeseeni liittyen – kirjoittelin niitä Instagramiin.

Tuuli tiuversi kallioita, metsää, kasvoja ja hiuksia. Armeijan harjoitusten ääni kantautui viereiseltä niemeltä. Ranta vaikutti ihmisistä autiolta. Vain tiirat tulivat kirkuen meitä tervehtimään vain lentääkseen saman tien ohi, kanadanhanhi lepäili yksinään kalliolla ja pari kalalokkia etsi apetta rantavedestä hieman rauhaisammassa poukamansopukassa.

Porkkalan rantakallioiden mittasuhteet yllättivät. Olin odottanut jotain kutakuinkin melko tavallista Itämeren rantakalliomaisemaa, en osannut odottaa näin korkeita, suuria ja komeita kalliomuodostelmia. Enkä osannut odottaa tätä rauhaa ja autiutta.

Tuntui ihanalta katsella, kuinka turkoosit aallot löivät rantakallioille pauhaten, ja vetäytyivät sitten kohisten takaisin mereen, yhä uudelleen ja uudelleen. Pieneen altaaseen jäänyt merivesi oli täysin kirkasta ja paljasti vedenalaisen maailmansa meille maan pinnallakin liikkuville esteettä, vihreä levä huojui altaaseen tunkeutuvien aaltojen liikkeestä. Vain harva aalto ylsi altaaseen saakka. Näytti upealta kuinka vesi valui altaan pinnalle.

Kuljimme hyvän matkaa kallioita pitkin. Kalliot ja rantakivikko jalkojen alla tuntuivat tutuilta, vaikken ollut ollut täällä koskaan aiemmin. Tuli mieleen lapsuus ja lapsuuden rakkaat paikat, ennen kaikkea Mossala, vaikkei siellä näin muhkeita kallioita olekaan.

Porkkalan rantakalliot ovat ilmeisen täydellinen paikka katsella auringonlaskua.

Kuu näytti vitivalkoiselta sinisellä taivaalla. Kiinnitin huomiota kauniin jäkälän kirjomaan kallioon ja annoin tuulen puhallella ajatuksia pois päästä. Päätin, että haluan ehdottomasti palata tänne joskus myös mieheni kanssa – onneksi hän on taitava ajamaan ohkaisilla ja mutkaisilla teillä. Lapissa kasvaneena hän varmaan hämmästyy kauriseläinten määrää täällä.

Palasimme aikamme merestä nautittuamme takaisin metsän suojiin ja lähdimme suuntaamaan kohti autoa. Metsän kätköissä oli laavu, joka olisi jäänyt minulta huomaamatta ilman sieltä kantautunutta ihmisten ääntä.

Ensimmäinen käyntini Porkkalanniemessä ei varmasti jää viimeiseksi!

Olen kirjoittanut tästä retkestä myös omaan blogiini, ja kuviani löydät lisää Instagramista: @jonna_saari.

Lisätietoa:

Porkkala – Retkipaikan tarinat ja vinkit

Porkkalanniemi Uudenmaan virkistysalueyhdistys Uuvin sivuilla (kartta, yleistietoa yms)

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.