Villasukilla Kuusamon Valtavaaralle
Matkalaukku tuntui pursuavan villasukista. Olikohan nyt varmasti tarpeeksi monet parit mukana? Aikomuksemme oli tehdä Kuusamon reissun aikana villasukkaretki emmekä olleet varmoja, onko idea nerokas vai silkkaa hulluutta.
Retkipäivän aamuna helmikuun aurinko paistoi kirkkaasti ja elohopea valui kahdenkymmenen pakkasasteen tietämille. Päätimme huiputtaa Pohjois-Pohjanmaan korkeimman kohdan, 492 metrin korkeuteen kohoavan Valtavaaran, jonka kyljillä ja laella kulkee noin kuuden kilometrin pituinen rengasreitti. Polku kulkee osin legendaarista Karhunkierrosta ja sen varrelta löytyy kota, nuotiopaikka, kuivakäymälä sekä entinen palovartijan tupa.
Reitin lähtöpisteessä pakkasimme kengät reppuun ja rupesimme asettelemaan sukkia jalkaan. Laitoin alimmaksi ihoa vasten ohuen merinovillasukan, sen päälle napakan villafroteesukan ja sitten kolmet villasukat päällekkäin. Edessä oli meidän molempien ensimmäinen villasukkaretki ja olin melko varma siitä, että kävelisimme sukkasillaan ehkä parisataa metriä ja sitten kaivaisimme kengät esille.
Pakkasta pelkäämättöminä suuntasimme polulle, joka tuntui pehmoiselta villasukan alla. Valtavaaran reitin paikoin jyrkät ylämäet olivat haastavin osuus, sillä villasukkien pito oli heikko ja muutaman kerran heitti retkeilijän nurin höttöiseen pakkaslumeen. Retken edetessä totesimme, että villasukissa patikointi on tekniikkalaji siinä missä muutkin eri välineillä suoritettavat liikkumisen muodot. Kun tuntumaa alkoi olla enemmän, myös ylämäet alkoivat taittua sujuvammin. Ja ylämäkiähän tällä reitillä riittää.
”Ooo! Sieltä tulee villasukkaretkeilijöitä!” Valtavaaran kodan ovella hämmästeltiin, kun sipsuttelimme villasukissamme paikalle. Saimme uteliaita tiedusteluja, mahtoiko varpaitamme palella ja omaksi yllätykseksemme saatoimme vastata, että ei sitten yhtään. Evästauolla kylmä alkoi kuitenkin tunkea sukkien läpi, mutta kun taas lähdimme liikkeelle, varpaat lämpenivät hetkessä.
Kodalta polku nousee jyrkkänä Valtavaaran huipulle, jolla useista valokuvista tuttu entinen palovartijan tupa nököttää. Tämä ylämäki tuntui erityisen raskaalta, koska sukka antoi eri tavalla periksi kuin kenkä, mutta mikä näköala Valtavaaran huipulta avautuikaan! Jokaisen askeleen arvoinen panoraama kaikkiin ilmansuuntiin! Katse kantoi pitkälle ja tuntui kuin hengittäisi maisemaa. Kirjoitimme nimet palovartijan tuvan vieraskirjaan ja lähdimme paluumatkalle laskemalla pyllymäkeä vaaran laelta.
Polku vei lähes koko matkan ajan satumaisen kauniin tykkylumella kuorrutetun metsän läpi. Aurinko kurkisteli pumpulipuiden takaa ja poluilla ei juuri ollut muita kulkijoita. Villasukkaretken mieleenpainuvin seikka oli hiljaisuus. Äänettömät askeleet tykkylumimetsässä tekivät retkitunnelmasta kovin rauhallisen ja tuntui kuin olisimme olleet salaa liikkeellä.
Lopulta kävi niin, että kuljimme sukkasillaan koko kuuden kilometrin matkan. Valtavaaran retkelle suositellaan hyviä kenkiä jalkaan, mutta tällä kertaa kengät olivat vain turhana painona repussa. Sen sijaan villasukissa suuntaamme taatusti poluille tulevillakin talvilomilla. On Valtavaaran kokoinen ilo, että retkiseurana on ystävä, joka heittäytyy yhtä ennakkoluulottomasti hulluihin ideoihin mukaan!
Teksti: Elina Pylsy-Komppa
Kuvat: Elina Pylsy-Komppa ja Sanna Manninen
Lue myös:
Valtavaaran huipulla ihmistä hellii erämaan tuuli
Kierros Karhua – ensimmäinen näytös
Kierros Karhua – toinen näytös
Kehittyneempi versio villan käytöstä talvella retkeillessä on huopikas. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa: Ei palele ei eikä ole liukaskaan eikä kastu, jos hankkii pohjatut. Kesällä mukavan viileät vaikkapa heinäpellolla :-). On toki huomattavasti kalliimpi kuin mummon kutoma parsittu villasukka, tunnearvoista puhumattakaan..