Viimaisen Velhopolun lumoamat, Ylläs

Etelä-Suomen synkkä loppuvuosi aiheutti retkeily- ja ulkoiluvajeen, jota lähdettiin hoitamaan Ylläkselle. Valoa ja lämpöä ei ollut pahemmin luvassa, mutta odotukset olivat korkealla hienojen maisemien ja ulkoilumahdollisuuksien suhteen.

Koska reissu ajoittui marraskuun puoliväliin, oli lähes lähtöhetkeen asti epäselvää, löytyykö periltä paukkupakkaset ja metri lunta vai nollakeli kera harmaan maan. Tämän riskin olimme kuitenkin valmiit ottamaan, ja viimeiseen asti arvoimme, pakkaammeko autoon vaelluskengät, sukset, lumikengät vai kaikki edellä mainitut.

Matka Turusta Rovaniemelle taittui näppärästi autojunalla, joka liikennöi sesongin ulkopuolella edullisuudestaan huolimatta varsin matalalla täyttöasteella. Makuuvaunussa on miellyttävä matkustaa, ja matkustusmukavuutta olisi voinut nostaa entisestään ostamalla jokaiselle matkalaiselle oman sänkypaikan, eikä pihistellä nukkumalla lapsen varpaat omassa suussa. Tosin virkeinä saavuimme perille myös tällä säästömetodilla.

Ylläksellä oli lomamme ajan pikkupakkanen, ja maassa kymmenisen senttiä lunta. Lunta tosin tuprutti lisää lähes joka päivä perillä ollessamme. Metsäretkipäivämme valjetessa puhalsi viimainen tuuli, mutta ennakkosuunnitelman mukaisesti kurvasimme kuitenkin luontokeskus Kellokkaan pihaan ja siitä eteenpäin Varkaankurun Velhopolulle, jota Suomen kauneimmaksi luontopoluksikin olin lukenut tituleerattavan. Velhopolkukierroksen pituus on noin 3,5 km, ja se oli tässä kelissä oikein passeli reitin mitta porukalle, jonka nuorimmainen on 5-vuotias. Lumesta huolimatta reitti oli kierrettävissä mainiosti kävellen.

Kiersimme Velhopolun Kellokkaasta saamamme ystävällisen opastuksen ohjaamina myötäpäivään, jolloin käveltäväksi tuli noin 2 kilometriä ennen taukoa kodalla, ja tauon jälkeen vielä noin 1,5 kilometrin loppupätkä takaisin luontokeskukselle. Tällä etenemissuunnalla upeimmat maisemat olivat tarjolla heti alkumatkasta.

Yön aikana maahan oli satanut useampia senttejä tuoretta lunta, ja metsässä vallitsi satumainen ja koskematon tunnelma. Lapset riemuitsivat puuterilumesta, ja aikuiset upeasta maisemasta.

Alhaalla kurussa virtasi sula vesi, vaikka ympäröivä maisema oli jo aivan talvinen. Seurasimme reittiä edellisenä päivänä kulkeneen jalanjäljissä, ja lumen alta pilkottaneita pitkospuita pitkin, eikä polulla pysyminen näillä keinoin vaatinut edes reittimerkkien seuraamista. Lumen alta pilkisteli myös infotauluja, joihin tutustumisesta lumi ja kuura kuitenkin nyt haittasivat.

Kodalle asti saimme retkeillä täysin omassa rauhassamme, mikä oli silkkaa luksusta Etelä-Suomen paikoin ruuhkaisiinkin kansallispuistoihin tottuneille.

Varkaankurun kota tarjoisi loistavat taukofasiliteetit. Kota oli avara, polttopuuta löytyi runsaasti ja ulkovessat olivat siistit. Kodalla suoritetun lettutankkauksen jälkeen taivalsimme reitin toisen puolikkaan, joka oli helppokulkuisempi, mutta maisemallisesti yksipuolisempi kuin alkupätkä.

Takaisin luontokeskus Kellokkaalle saavuimme kaikki, nuorimmasta vanhimpaan, tyytyväisinä, joten tätä reittiä voi mielellään suositella puolikkaan päivän aktiviteetiksi melkein kenelle vaan.

Velhopolku kartalla. Lähtö Kellokkaan pihasta.