Varkaankellarinmäki – luolaseikkailu, maisema ja tarina Salon Perttelissä
Aurinkoisen kevätsunnuntain kunniaksi lähdimme kohnaamaan kotiseutujen metsäihmettä, Varkaankellarinmäen luolaa Salon Pertteliin. Luolasta kerrotaan varsin perinteistä rosvoluolatarinaa, jonka synkkyyksistä ei ollut tietoakaan, kun tutkimme ja ihastelimme lämpenevän metsän kallioaarretta.
Varkaankellarinmäki luolineen sijaitsee Salon Perttelissä, pienen Hossusjärven liepeillä. Hossusjärvellä on pieni yleinen uimaranta, jonka pysäköintialue on kätevä parkki autolle näin kevätaikaan, kun järvessä ei voinut sen paremmin luistella kuin uidakaan. Lämpimillä kesäsäillä psyäköintialueelle mahtunee kymmenisen autoa. Meille retkipäivä oli mitä parhain eikä ruuhkista ollut tietoakaan, kun lähdimme varsin rennoin rantein hiekkatietä kohti viereistä mäkeä.
Patikointimatka on ihan mitätön, mäki sijaitsee käytännössä pysäköintialueen vieressä. Lähistöllä on pari mökkiä, jotka on kuitenkin kohtuullista kiertää hieman syrjempää. Lumien sulettua mäelle näyttää johtavan jokseenkin selkeä polku mäen kaakkoispuolelta, jota lähdimme nousemaan. Metsät täällä päin ovat saaneet olla rauhassa suurilta yleisöryntäyksiltä, joten sammalet ja imarteet hehkuivat valtoimen vihreinä kun kipusimme ylemmäs.
Hyvin nopeasti vastaan tuli isompia kiviä, jotka aivan selkeästi ovat aikoinaan vyöryneet alas viereiseltä kalliolta. Jatkaessamme polkua eteenpäin meille aukenikin sitten näky kalliosta, josta osa oli repeytynyt irralleen ja tehnyt kulmikkaan kanjonin emäkallioon. Tähän repeämään oli sitten kiilautunut erikokoisia lohkareita, ja luonnollisesti näiden lohkareiden väleihin oli jäänyt aukkoja ja onkaloita. Repeämä oli useamman metrin leveä ja huomattava pitkä. Emme uskaltaneet kulkea aivan täydellisesti se läpi, sillä olimme lähteneet melkein kirjaimellisestsi takki auki reissuun. ”Täällä olisi hyvä olla kypärä mukana.” ”Ja polvisuojat.” ”Tai edes hanskat…”
Ehkä me joskus opimme varustautumaan ennakkoon.
Temppuilimme ja tutkimme erinäisiä kolosia, kokeilimme käsivoimiamme ja koitimme olla pahasti hiertämättä itseämme kallionpintaan. Vakavaa klaustrofobiaa ei ollut havaittavissa, vaikka toinen tekikin perustellun ratkaisun ja kiersi koko kallion, kun toinen änkeytyi ryömien läpi. Lumet olivat onneksi sulaneet kaikkialta eikä jäätä ollut vastassa, vain hieman kostunutta maata ja kylmän kivistä kallionkylkeä.
Varkaankellarinmäestä kerrotaan tosiaan varsin perinteistä rosvoluolalegendaa, jonka mukaan 1700-luvulla alueella elänyt rosvokopla – Isko, Jarko ja Manu – ryöstivät läheisen tilan tyttären ja pitivät tätä vankinaan luolassa jopa seitsemän vuoden ajan. Rosvojoukon elämä ei ollut mitenkää hohdokasta, varsinkin kun ajat tuon ajan Suomessa olivat muutoinkin erittäin kovat. Alkuperäinen tarina on Etti Joutsenen kirjasta ja lyhyempi versio luettavissa Perttelin kotiseutuyhdistyksen sivuilta. Siellä kiven sisällä punnertaessa oli kyllä vaikea saada tuntumaa, miten kukaan voisi aidosti sellaisessa paikassa elää. Ehkä meiltä jäi jokin kammio huomaamatta? Aina hyvä syy palata luolalle uudestaan!
Aikamme ähkittyämme intouduimme katselemaan ympärillemme vähän laajemminkin ja yllätyimme siitä, miten valtavan kauas ja kauniisti mäen laelta näki. Paikka oli joka tavalla hyvä – seesteisen kaunis, roskaton, hiljainen ja heräävä metsä kylpi siinä lämpimässä auringossa. Alueella on paljon ”jäkälämerta” ja mietimme miten onnellisina porot natustaisivat tätä herkkua.
Löysimme melko varmasti metson jätöksiä ja kuulimme sen naksutusta, mutta näköhavainto jäi tekemättä. ”Metson kanssa tämä olisi ollut 6/5 retkikohde, nyt vain 5,5/5.” Varkaankellarinmäki on loistava esimerkki lähiseutukohteesta, joka ilahduttaa, sykähdyttää ja on ihan sellaisenaan, ilman mitään rakennettua retkeilyinfraa, upea seikkailukohde.
Teksti ja kuvat: Karoliina Säkö
Leave a Reply
Want to join the discussion?Feel free to contribute!