Hirviäkuru hankikantokevään valossa, Pittiövaara, Sodankylä

Maastokartta oli häpeilemättömästi vihjaillut, että Sodankylän länsipuolella maata halkova Hirviäkuru olisi hieno paikka. Olin suunnitellut retkeä kurulle jo kuukausia, odottaen vain sitä täydellistä hetkeä: aurinkoista hankikantokevään päivää.

Pitkällisestä suunnittelusta huolimatta lähtö kurulle tuli sittenkin yllättäen. Arki-iltana suljin tietokoneen kuuden maissa, pakkasin repun ja lumikengät matkaan ja ajoin kurua lähinnä olevaan tiehaaraan, johon auton sai jätettyä levikkeelle (kartta). Sen tarkempaa reittisuunnitelmaa minulla ei ollut, joten lähdin vain lompsimaan.

Seurailin pienen matkaa auraamatonta metsätietä, kunnes tuli Y-risteys. Hankikannon ja lumikenkien voimasta suorastaan humaltuneena päätin olla noudattamatta tien haarautumista, joten kiipesin lumikönkäreen yli ja jatkoin matkaani suoraan eteenpäin, tiettömään metsään.

Vaaran rinne nousi hiljalleen. Pidin rauhallista tahtia, minulla ei ollut kiire. Olin sopinut auringon kanssa, ettei se laskisi liian alas sillä aikaa, kun minä olen vielä reissussa.

Jonkin matkaa noustuani siinä alkoi hymy olla kuulkaa herkässä, kun katsoin selkäni taa.

Voi luoja kuinka nautin siitä.

Hiljaisuus, rauha, kiireettömyys ja aava maisema Lapin erämaihin vei minut ajatuksiini. Hetki tuntui jotenkin epätodelliselta, huolettomalta, kuin aika olisi pysähtynyt. Ainoat korviini kantautuneet äänet olivat kevättuulen humina kiveliöissä ja lumen rauhaisa rasahtelu lumikenkieni alla askel askeleelta.

Erämaassa liikkui voimia. Suuri tuuli juoksutti pilviä loputtomien metsien ja vaaramaiden yli niin, että sää vaihteli minuuteissa. Naapurivaarakin hävisi yhtäkkiä valkoiseen lumipilveen.

Rinteellä oli valtavia keloja. Osa jo täysin hopeisia, jotkut vielä elossa ainakin osittain – kaikki yhtä känkkäräisen mallisia.

Lapin männyt ovat sitten upeita, persoonallisia puita. Tuhat mutkaa niiden oksissa, kierteitä, kaaria, käppyröitä, pahkoja. Eivät ole Lapin petäjät samanlaisia suoria klooneja kuin etelässä.

Saavuin Hirviänkurunlaelle. Huipulle. Siihen oli kartalla merkitty oikein hannunvaakunalla kulttuuriperintökohde, ja odotinkin mielenkiinnolla, mikä minua laella vartoisi. Kiersin hieman vierestä aluksi, koska tuumin, että jos siinä saattaa olla vaikka joku väkevä palvospaikka, en halua suututtaa henkiä.

Vielä mitä. Mikäpä lie joskus ollut, puurakennus.

Katsahdin aurinkoa ja se vaikutti pitävän sovitusta kiinni, sillä se ei tänä aikana näyttänyt laskeneen lainkaan. Loin siihen merkitsevän katseen ja jatkoin matkaa eteenpäin, huipun yli, kohti kurua.

Avarassa metsässä vanhan kelkantalloman vieressä kohosi mänty kuin elämänpuu, valtava, paksu ja kauttaaltaan elävä. Minulle tuli tunne, että se on jonkinlainen portti. Tiesin, että aivan edessäni olisi pian suuri kuru, ja nyt olisin astumassa sen maille.

Pian metsä harveni ja maisema alkoi avartua. Joka askeleella minulla oli tunne kuin olisin astumassa maailman reunalle.

Tuuli yltyi, ja huomasin Sattasvaaran suunnasta tulevan lumimyräkän. Muutamassa sekunnissa lumisade kietoi koko maiseman syliinsä, kääntäen ilta-auringon valon purppuraiseksi. Minua alkoi naurattaa, se kaikki näytti ja tuntui niin epätodelliselta. Oli ihana tuntea tuuli iholla ja katsoa, kuinka se myllää taivaalla ja vaarojen sylissä.

Lumimyräkkä pyyhkäisi ohi yhtä nopeasti kuin tulikin. Pohjoisessa Sattasvaara paistatteli jo auringossa.

Otin muutaman askeleen eteenpäin ja mietin, olikohan kurulle vielä matkaa. Sitten asioiden todellinen laita valkeni minulle. Seisoin lähes kurun reunalla, ja Hirviäkuru oli suurempi, syvempi, jyrkempi ja kaikin tavoin hirviämpi kuin olin ikinä osannut ajatella. Jännittäviä hetkiä korkeanpaikankammoiselle!

En uskaltautunut reunemmaksi. Paikka oli minulle täysin vieras enkä voinut olla varma, kuinka kauas kurun todellinen, tukeva syrjä ulottuu, tai missä kohtaa jalkojeni alla olisi mahdollisesti enää pelkkä kova lumipenkka.

Kuru oli kuin suuri ja voimakas henki. Ties mitä voimia siellä liikkui.

Huh, mikä paikka.

Otin muutaman askeleen niin sanotusti sisämaahan päin ja nostin katseeni taivaanrantaan. Lumisade näytti pyyhkivän maata siellä täällä.

Vasemmalla äärimmäisenä näkyi Sattasvaaran tunnistettava muoto. Suoraan edessä näkyi Kommattivaara, ja siitä hieman taaempana Oratunturin huippuja, luulisin. Ja jos en pahasti erehdy, näkyi etuoikealla Ukko-Luosto.

Ajantajuni oli unohtunut kotiin, jos sinnekään. Katselin vain maisemaa ja hymyilin. Minulle tulee usein näitä tuntemuksia, että voiko tämä olla tottakaan?

Siinä hetkessä oli kaikki.

Selkäpuolelta kiiritti aurinko silmäkulmaani oranssin, kirkkaan säteen. Kai se koitti kertoa alkavansa painua kohta mailleen, että kalpippas kotia kohti jo siitä. Lähdin palaamaan takaisin päin vaaran pohjoisrinteen kautta kiertäen. Tulin ilta-auringon syleilemään metsään.

Hanki kantoi lumikengillä täyttä häkää, joten saatoin luikerrella metsässä vaikka jokaista puuta katsomaan ja koskettamaan. Hangessa näkyi siellä täällä vanhoja kelkanjälkiä, mutta minä olin niistä vapaa.

”Maanvanhin tahtoo maata,” huomasin kuiskaavani ääneen. Kelot, joista osa jo makasi hangella ja monet muut olivat iloisesti kallellaan kohti maata, toivat mieleeni rivejä Sompiosta:

”Oli kova tuuli, ja suuri honka, tikanreikiä täynnä, rotkui ja natisi metsän laidassa.
– Sati se vain ei kaaja tuota honkaa, Jaako ajatteli, kun paneutui nukkumaan. 
Ja yöllä, kun Jaako nukkui, karjaistiin karkealla äänellä:
– Nouse sinä ylös siitä, maanvanhin tahtoo maata!
Jaako paikalla heräsi ja poukahti pystyyn, ei toista käskyä odottanut. Kiireesti hän roikaisi metsään. Suuri tuulennokka ruopsahti ohitse, ja valtava komohonka kaatua rymähti kautta Jaakon nuotion ja makuusijan. Käsivarren vahvuiset oksat iskivät läpi loidon.”

Samuli Paulaharju, Sompio, 1939

Laskeuduin rinnettä rauhassa. Vaaran tällä puolen saatoin nähdä kuinka Kaarestunturi nautti kevätillan auringosta. Poissa olivat lumisateet tältä erää, ja huomasin tuulenkin tyyntyneen ensimmäistä kertaa koko retken aikana.

Oli niin pysäyttävän hiljaista, että piti taas pysähtyä, nojata sauvoihin ja hymyillä.

Aurinko antoikin vielä parastaan, ennen kuin vetäytyi mailleen. Puiden siluetit maalasivat varjoillaan rinteen hankeen kuvajaisia kuin valkokankaalle.

Vilkaisin piruuksissani kelloa, ja huomasin sen lähenevän puolta yhdeksää.

Löysin metsäautotien ja lompsin sitä myöten autolle. Olin kävellyt 5 kilometriä reilussa 2 tunnissa.

Tämä oli ensikosketukseni Hirviäkuruun. Seuraava vaihe lienee tutkia kurun pohja. Odotan myös mielenkiinnolla, miltä paikka näyttää ruskan väreissä.

Sodankylän keskustasta on vain vartin ajomatka kurun tiehaaraan. Sodankylä–Kittilä-tieltä kääntyvälle metsäautotielle ei ole kielletty ajamasta, mutta tiehaarassa on kyltti, joka varoittaa tien huonosta kunnosta ja muistuttaa, että ajat omalla vastuulla. Näin pakkasaikaan tie oli kuitenkin oikein hyvä, lienee huonompi kurakeleillä.

Noudata kurulla varovaisuutta.

Hirviäkuru kartalla. Sijainti: N=7483233.359, E=473571.718 (ETRS-TM35FIN)

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.