Uusille urille, osa 6: Kantapään kautta – mitä talvivaellus opetti?

Tähän on kerätty ne opit, joita kaksi vaeltajaa saivat vöidensä alle ensimmäiseltä pidemmältä talvivaellukseltaan Lapin tuntureilla pääsiäisenä 2016.

Tästä osallistujilleen osin uudenlaisesta retkeilyn tavasta olen rakentanut pienen artikkelien sarjan, joka purkaa tuon hienon projektin alkumietinnöistä ja valmistautumisesta loppupäätelmiin asti. Sarjaan kuuluvat jutut ovat seuraavat:

Vaikka niin kokemukset kuin opitkin tuli tietenkin jaettua kaverin kanssa jo matkalla ja sieltä kotiin matkustaessa, samoin kuin vielä jälkikäteenkin, listaan tässä kuitenkin erillisinä meidän molempien merkittävimmiksi nostamat opit tuolta vaellukselta. Sekä osin toki jo sitä edeltäviltä testi- ja harjoituskeikoiltakin. Moinen on asiallista jo senkin vuoksi, etteivät molempien keräämät kokemukset kovinkaan paljon samoja olleet. Kas kun vaelsimme kuitenkin kumpikin paljon erilaisella varustuksella ja suurimmaksi osaksi eri reittejäkin.

Auringossa kimaltelevat puhtaat hanget! Kevättalven päivä tunturissa. Kuva: M.Lindroos.

Karin oppeja

Lumikengät ja sukset

Jos merkittävästi samankaltaiselle vaellukselle taas pääsen joskus lähtemään, saattaa minulla olla siellä kahdet liikkumavälineet. Lumikengät kyllä, niinkuin nytkin. Niiden kanssa nimittäin pystyy etenemään ja toimimaan aivan kaikenlaisissa mahdollisissa eteen tulevissa olosuhteissa. Jyrkissä mäissä, ylös- tai alaspäin, ahtaissa paikoissa, tiheissäkin metsiköissä.

Myös painavan ahkion vetämiseen ja käsittelemiseen löytyy pitoa sekä tukevuutta joka lähtöön. Ahkiokolonna toki asettaa omat rajoituksensa pituutensa ja ”rauhallisten” kaarto-ominaisuuksiensa kanssa, mutta lumikengät eivät rajoita vähääkään, vaan päinvastoin auttavat pärjäämään hankalissakin paikoissa. Mutta kyllä ne myöskin ovat raskaat tarpoa, tietenkin.

Kaikkien mahdollisten paikkojen talvikulkuneuvot. Pito loistava, luisto-ominaisuudet surkeat.

Suksien kanssa pääsee etenemään huomattavasti keveämmin ja/tai ripeämmin, etenkin avoimissa maastoissa, jollaisia pohjoisemman Lapin maastot hyvin suurelta osaltaan ovat. Tätä en avaa yhtään enempää, koskei minulla ole tästä kokemusta, ahkion kanssa. Tämä oli aika selvää jo ennen tälle vaellukselle lähtemistäkin, mutta erinäisistä syistä ei nyt vaan ehtinyt asiaan reagoida, välineitä hankkia eikä testailla ennen tätä reissua.

Mutta minkälaiset ne sukset sitten tulevat olemaan, jotka minun ja lumikenkieni kanssa seuraavalle talvivaellukselle jonnekin pohjan perille lähtevät? Mahdollisten vaihtoehtojen skaala lienee yksinkertaistettuna seuraava:

  • Metsäsukset
  • Telemark-sukset
  • Tumppisukset

Leveät ja pitkät metsäsukset ovat varmasti paras vaihtoehto etenemisen järkevyyden kannalta avoimissa ja loivapiirteisissä maastoissa. Sekä paksuissa, upottavissa lumiolosuhteissa. Siksipä ne varmaan ovatkin perinteisimmät hiihtovaeltajan kulkuneuvot niin rinkan kuin ahkionkin kanssa.

Telemarkit voivat puolustaa paikkaansa erityisesti sillä, jos kulkijalle on erittäin merkittävää päästä nauttimaan laskuista aina siellä, missä se suinkin on mahdollista. Paksuissa lumissa ne eivät metsäsuksille pärjää, tietenkään.

Altaihokeiksi myös joskus kutsutut ”tumppisukset” ovat yleensä noin 120–140 senttiä pitkiä, aika leveitä suksia, joissa on myös teräskantit. Sekä pohjissa pitokarvat, niinkuin toki metsäsuksissakin usein. Niillä pystyy sekä laskemaan aika hyvin mäkiä, vaikka mutkien kera, että myös hiihtämään paksuissakin lumissa. Jälkimmäisessä lajissa eivät tietenkään nekään pärjää metsäsuksille.

Minun suksivalintani on nyt kallistumassa jälkimmäisiin. Yhdestä yksinkertaisesta syystä, jota ei ole vielä mainuttu laisinkaan. Kahden kulkuneuvon taktiikalla nimittäin toisten välineiden on aina kuljettava joko retkeilijän selässä, taikka ahkion päällä. Ahkion päällystä on minun näkemykseni mukaan loistava paikka, koska joustavien nyörien alle on erittäin helppo laittaa varusteita kiinni, samoin kuin ottaa käyttöön. Eivätkä ne siellä ole myöskään hiukan vähääkään tiellä, taikka mitenkään muutenkaan haittaamassa kulkemista. Paitsi pitkät sukset kyllä olisivat. Siinä se.

Paitsi. Jälkikirjoituksena talven 2017 tunturivaelluksen jälkeen yhdistelmällä metsäsukset ja ahkio. Pelkästään niiden kanssa pääsi kyllä etenemään oikeastaan aivan joka paikassa ja olosuhteissa – tosi paljon vähemmällä energiankulutuksella. Joka toki tuli sitten korvattua pidemmillä matkoilla. Näistä lisää joskus myöhemmin.

Mies, rinkka ja Altaihok-sukset Repoveden metsissä.

Ahkio ja rinkka

Talvivaelluksia tehdään perinteisesti joko rinkka selässä, tai ahkiota perässään vetäen. Minä kuitenkin ensimmäisinä talvina ahkion vetämistä testaillessani ryhdyin kokeilemaan vetovyön integroimista rinkkaani, päätyen sellaisiin tuloksiin, että tuollainen vetolaite toimi aivan totaalisen täydellisesti meikäläiselle. Niin, ettei raskaankaan ahkion vetäminen edes pitkiä taipaleita aiheuta yhtään minkäänlaista rasitusta mihinkään kohtaan elimistöä. Muuta kuin kovan duunin vaikutukset jalkoihin ja koko kehoon tietenkin. Muttei mitään kipeytyneitä paikkoja tai muita epämukavuuksia.

Niinpä lopetin testailemiset aikanaan juuri siihen, ja olen siitä lähtien tehnyt talviset ahkioretkeni tuolla täysin epäortodoksisella ahkio+rinkka-konfiguraatiolla.

Sen haittapuolina ovat toki hiukan kankeampi käytös ahtaissa paikoissa kuin pelkkien vetovaljaiden kanssa, sekä tietenkin paino. Etupuolelle tulee sitten täydellisen vetomukavuuden lisäksi runsaat, väljät ja dynaamiset pakkaustilat. Rinkassa kuljetan normaalisti vain kevyitä vaatteita, sekä kameraa, puhelinta ja juomapulloa olkahihnojen taskuissa. Myös makuupussia joskus. Rinkan paino 8–10 kiloa.

Yhtään eivät käsitykseni muuttuneet tämän vähän pidemmänkään ahkiovaelluksen tuloksena.

Savotta 906 ahkionvetolaitteena.

Liikaa muonaa

Muonaa on meikäläisellä aina ollut liikaa mukana. Aivan kaikilla vaelluksilla, niin talvi-, kuin kesäaikaankin. Toisaalta se kuuluu minun periaatteisiini, olla aina varustautunut niin, ettei pärjääminen vaarannu, vaikka tulisi hankaluuksiakin. Vaikka matkanteko hidastuisi tai peräti pysähtyisi ties mistä syystä. Tai joltain muulta seurueen jäseneltä alkaisivat eväät hiipua.

Tälle retkelle pakkasin sitten vallan tietoisesti VIELÄ ylimääräsitä usean päivän tarpeen verran. Siksi, että pääsisin kokemaan ihan käytännössä, miten sitä pystyy kulkemaan silloin, kun mukana on 10 vuorokauden varustus.

Nythän meillä kävi peräti päinvastoin, eli matkamme eteni jopa suunnitelmaamme nopeammin ja vietimme Lapin hangilla vain 5 vuorokautta, suunnitellun 6–7:n sijasta.

Ahkio + lumikengät = rankka yhdistelmä!

Tiedossa oli tämä tietenkin oikein hyvin jo ennen reissua. Erilaisia oikeita retkiäkin kun on tällä varustuksella takana jo aika monia. Mutta olipa hienoa kalibroida tämäkin kokemuspohja taas vähän pidemmällä yhtäjaksoisella menolla.

Ihan hyvä keskimääräinen päivämatka on jossain 10 kilsan paikkeilla. Vaihdellen toki valtavasti lumiolosuhteista ja maaston korkeuseroista riippuen. Tällä retkellä meikäläisen päivätaipaleiden sarja oli siis seuraavan näköinen:

  • Retkipäivä 1: 8,1 km
  • Retkipäivä 2: 14,8 km
  • Retkipäivä 3: 8,7 km
  • Retkipäivä 4: 17,4 km
  • Retkipäivä 5: 13,2 km
  • Yhteensä: 62,2 km
  • Keskiarvo: 12,4 km

Noista ensimmäinen päivä oli siis vain iltapuhde, joka kiidettiin kehoihin pitkästä automatkasta ja reissun odotuksesta latautuneella energialla. Toisen päivän seikkailujen rasitukset sitten varmaankin näkyvät kolmannen päivän lyhyempänä taipaleena. Ja nelospäivä oli jo semmoinen rypistys, että tuskin meikäläinen voi pidempiä yhden päivän aikana päästä juuri missään olosuhteissa, noilla varusteilla ja kuormilla. Mutta ei se kuitenkaan vaikuttanut siirtävän mitään rasitusta tai vaivaa seuraavalle päivälle.

Oikeastaan harmittaa, etten pitänyt tuolla retkellä pulssivyötä ja saanut sen mukana dataa siitä, minkälaisella kierrosluvuilla sekä tehotasoilla elimistöni nuo päivät duunasi. Aikamoinen se joka tapauksessa oli keskimäärinkin, saati joillain taipaleilla. Se oli helppo tuntea, koska oman pulssitasonsa osaa jo karkeasti sanoa aivan ilman mittareitakin. Samoin reilut duunit tuntuivat ruuan kulutuksessa, sekä elimistön väsymyksenä iltaisin. Mutta likimain täysin positiivisilla tavoilla – lukuunottamatta vain paria, luultavimmin suola- ja mineraalitasapainon hiipumisesta aiheutunutta harmia.

Mies + lumikengät + rinkka + ahkio tositoimissa. Kuva: M.Lindroos.

Canada bootsit

Sellaisilla minä olen painanut menemään jo useamman vuosikymmenen mitä erilaisimmat talvitouhut, laavu- ja kotakeikoista lukemattomiin lumikenkäretkiin. Koska sellaiset ovat tavattoman lämpimät kaikenlaisilla keleillä, sietäen loistavasti myös vetisiäkin olosuhteita. Samaten ne ovat tukevat patikointiin tai muihin aktiviteetteihin, kunhat ovat sopivan kokoisiksi valitut, taikka sellaisiksi käyttäjänsä jalkoihin pohjallisilla ja sukkakombinaatioilla viritetyt.

Yli 25 vuotta minua palvelleilla Husky-merkkisillä bootseilla tämänkin keikan kuljin. Mutta tällä kertaa ne alkoivat pikkuhiljaa hiertää rakonalkuja jalkapohjiini. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että nyt jouduin pusertamaan kovemmin ja pidempään kuin koskaan ennen. Mutta todellinen syy selvisi sitten viimeisessä majapaikassamme Rihmakurun kodalla sisäkenkiä kuivumaan laittaessani. Ne olivat lopulta alkaneet vallan hajota, hiertyneet jo monesta paikasta risoiksi. Nuukana miehenä vein ne näytille tutulle suutarille, joka katseli minua hiljaisesti vinoon aika pitkän ajan, ennenkuin sanoi, ettei noista kuule saa kalua enää millään konstilla. Harkitsin kirjoittaa valmistajalle tuotteista, jotka eivät kestä käyttöä edes kunnolla yhtä neljännesvuosisataa, mutta tyydyin sitten kuitenkin vain hankkimaan uudet seuraavan talven seikkailuihin.

Vanhat hirmuhyvät buutsit, joiden takuuaika tuli täyteen juuri tällä reissulla.

Makuualusta pehmenee miehen mukana

Pitää alkaa harkita pehmeän makuualustan käyttöä! Vaikka moinen onneton mukavuushakuisuus kyllä ärsyttää vanhanajan kulkijaa, joka on koko eräuransa pärjännyt hienosti pelkkien PU-rullien kanssa, kai se mukavuudenhalu vaan sitten kasvaa iän myötä. Kaksi päällekkäistä Thermarest Zrest -alustaa olivat kyllä mainion mukavan lämpimät, mutta kivikovilla alustoilla (laverit, jäätynyt lumikenttä) lepääminen ja nukkuminen oli välillä jo melko ”kovaa touhua”.

Tätä miehen pehmenemistä on vissiin vielä edesauttanut joidenkin tutuimpien eräkollegoiden herkuttelut nykyaikaisten ”puhallettavien barbaroidensa” kanssa. Kuten kaverini tälläkin reissulla. Hänen kesäaikaiset teltanpaikan valintansa milloin kovan soran ja milloin kallioiden päälle kummastuttivat ensin aikansa vanhaa pierua, ja asiayhteyksien tajuamisen jälkeen ovat nekin alkaneet järsiä uskoa vanhoihin kunnon välineisiin.

Kultaiset säännöt

Jos vaelletaan kimpassa, pitää sopia etukäteen mitä tehdään, kun päädytään erilleen suunnittelematta. Vanha tuttu totuus tietenkin, mutta täytyy muistaa tällaisista asioista puhua etukäteen reissua suunnitellessa ja sopia noudatettavista käytännöistä erilaisissa eksymisen tai erilleen päätymisen tilanteissa. Vielä vähän sitä klassista eksyneen kultaista sääntöä monipuolisemmin. Muistavathan kaikki tuon?

Palaa takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi oltu yhdessä.

Bensiinikeitin on jautaa!

Se on hyvin tehokas, mikä on suuri mukavuustekijä ruokia ja juomia valmistaessa kylmissä oloissa, puhumattakaan lumen sulattamisessa. Ja tärkeintä on toimivuus pakkasista piittaamatta, päinvastoin kuin kaasukeittimillä, jotka toki ovat kaikkein kätevimpiä oikeastaan kaikkina muina aikoina, paitsi talvipakkasissa.

Eivät ole juuri tenukeitintä monimutkaisempia tai hitaampia käyttääkään, kunhan ensin oppii oman keittimensä jokuset pikkuiset niksit ja parhaat käytännöt kunnolla. Minä olin ne kaikki onneksi ehtinyt jo hyvin oppia ennen tätä keikkaa, vaikka moinen hienous oli itselläni ollut käytössä vasta edellisestä syksystä lähtien.

Tuohon perehtymisen myötä menin keskitalvella tekemään oikein kunnon testiajot monien erilaisten retkikeitinten kanssa, kolmella erilaisella polttoaineella ja vakioiduissa oloissa. Itse päädyin testaamaan, koska mitä moninaisimmat löytämäni ”keitintestit” olivat kyllä varsinaista mielipidehöttöä. Julkaisenpa nekin tiedot tässä joskus, kunhan ehdin artikkelin muotoon jalostaa.

Vanha kunnon Trangia on puolestaan talvioloissa hitsin hyvä, vaikka keveämpiä vaihtoehtojakin löytyy. Se nimittäin pysyy pystyssä lumilla helposti, ilman viritystä ja vaivannäköä, sietää hyvin tuulta ja taipuu joka touhuun. Vaikkei esimerkiksi monen ruuan ja veden keittämiseen tai paistamiseen olisikaan tarvetta, niin ainakin lumen kauhomisessa ja sulatuksessa useammille kattiloille on kummasti kysyntää.

Primus X2 polttaa bensiiniä Trangian keittimen sisällä, osana yhtä retkikeitinten testisarjaa.

Hiven aineita

Aineitakin on hyvä olla hiven mukana, joo. Kyllähän kunnon huiputuksia on esimerkiksi hienoa vähän juhlistaa. Oikeasti kyse on nyt kuitenkin suoloista, sekä hivenaineista, joiden täydennys on aivan pakollista kunnon rasitusta sisältävällä reissulla!

Minä olen vaikkakin yhä elävä, niin huono esimerkki tämän asian ymmärtämisestä ja hoitamisesta. Olisiko tämä ollut nyt jo kolmas retki, missä olen onnistunut vetämään osan lihaksistoani johonkin merkilliseen kramppitilaan joidenkin hivenaineiden hiipumisen vuoksi! Magnesiumista on luultavimmin ollut kyse. Niin harvoin kun niitä on sitten sattunut, olen aina onnistunut asian välillä taas unohtamaan – ja niin päätymään siihen taas sitten uudelleen vuoden parin välein. Jopa siitäkin huolimatta, että kokemukset ovat välillä olleet suorastaan pelottavia.

Niinhän pääsi sitten tapahtumaan tälläkin retkellä, missä vetelin elimistöäni (eikun sitä hemmetin ahkiota) hyvin suurilla tehoilla pitkät päivät ja päivästä toiseen.

Mutta nyt en kyllä enää lähde minnekään ilman vitamiineja! Oma käytäntöni kaikilla yhtä päivää pidemmillä retkillä on nykyään sellainen, että osana aamiaista hulautan naamariini mukillisen monivitamiinitabletista tehtyä kuplajuomaa. Niitä on olemassa Beroccaa, Multivitaa ja vaikka mitä. Sellaisia, missä on jotakuinkin kaikki mahdolliset vitamiinit, fetamiinit, metallit ja muut suolat, mitä ihmisen koneisto voi edes periaatteessa toimimiseensa tarvita.

Leppoisuusmittari

Piippu se on mitä mainioin mukana kulkeva mittari tähän tarkoitukseen. Ainakin minulla, joka olen sellainen asian yhdenlainen ääriharrastaja. Nimittäin minulle on päässyt aikojen kuluessa piipun poltosta muodostumaan sellainen rituaali, josta on ainoastaan hienon hienoja muistoja. Ja yhtälö on sitten pikkuhiljaa kääntynyt niin päin, että piipun kanssa turaamiseen herää into vain silloin, kun sattuu joku juuri oikeanlainen paikka sekä hetki. Täysin olennainen osa tämän yhtälön toteutumisessa on kiireettömyyden tunne.

Kyllähän minä varmaan saisin piipullisen rakennettua, poltettua, putsattua ja paketoitua esimerkiksi varttitunnissa. Mutta jos on olemassa tieto tai edes tunne vain vartin olemassaolosta, ei koko fiilistä voi syntyä ollenkaan – edes maailman hienoimmassa paikassa. Tällaisilla eväillä minä nykyään poltan piipullisen ehkä 3–6 kertaa vuodessa.

En polttanut tällä talvivaelluksella. Vaikka se niin penteleen hieno olikin! Ilmeisesti vaan juuri sellaista kiireettömyyden ja leppoisuuden tunnetta ei sitten päässyt korvieni väliin kehittymään. Ei edes Hannukurun tai Rihmakurun kodissa, missä moinen olisi jopa saattanut olla mahdollista, näin jälkikäteen ajatellen.

Uudempi piippukaveri huilaa kaatuneen tammen rungolla.

Malkuksen oppeja

Alla olevat tekstit ovat vaelluskaverini kirjoittamia, vaikka koko artikkelin alla onkin blogin pitäjän puumerkki.

Liikaa muonaa ja paino aivan rajamailla

Muonaa aivan liikaa mukana – toisaalta kelit yllättivät, ja kaikki arviot nopeudesta edetä ylittyivät. Mutta paino oli kesäreittiä seuraillessa kaiken A ja O, sillä koko matka oli umpihankea. Yhtään lisää painoa ei tuolla reitillä olisi voinut olla mukana, ja nytkin jo hurjimmissa laskuissa rinkka tuntui.

Liukua olla pitää

Liukuva suksi sopii Suomen tuntureille parhaiten, vaikka Hokeillakin pärjäsi ja muutamissa paikoissa oli jopa hauskempaa kuin perinteisillä suksilla olisi ollut. Silti kunnon liukuvat sukset olisivat 95% matkasta olleet paras vaihtoehto.

Jyrkemmille rinteille puolestaan Hokkien kyvyt loppuisivat nopeasti, nytkin lasku Taivaskerolta hotellille kovalla lumella rasitti todella jalkoja, kun suksi piti saada kantilleen kovalla alustalla.

Mies, rinkka ja tumppisukset tositoimissa Repoveden Valkjärven jäällä.

Puhelimet eivät aina toimi

Lapissa kännykkään ei voi luottaa edes alueella, jossa kenttää on merkitty koko alueelle (tämäkin on tosin jo aiemminkin koettu, mutta ei aina muistu mieleen). Hyvä käytäntö on sopia missä nähdään jos eksytään, vaikka tarkoitus olisikin edetä samaa matkaa.

Sumu ja pilvet voivat yllättää

Huonolla näkemällä ylhäällä on ikävää, ja vähänkin pahemmassa paikassa vaarallistakin. Kivaa ei ole helpommassakaan paikassa, kun ei näe, ja tasapainoa joutuu hakemaan sauvoilla. (Tämä kuuluu ehkä kategoriaan kertauksen kertauksen kertaus, mutta tulipa taas todettua).

Talviset tunturiolosuhteet ovat välillä oikeasti haastavat. Kuva: M.Lindroos

Olosuhteiden vaihtelu

55 km matkalla koettiin kaikkea jäisestä korpusta upottavaan puuterilumeen. Välineillä pitää pärjätä näissä kaikissa, mukaan lukien yöpymisvarusteet. Nyt käytössä oli kota- ja tupaverkosto, mutta teltan kasaaminen pehmeään puuteriin olisikin ollut melko työlästä.

Kevättalvi on parasta vaellusaikaa

Monista opeista huolimatta reissu oli huikein vaelluskeikka tähän saakka. Lumen päällä liikkuminen oli jotain ihan muuta kuin varvikossa ja kivikossa hyttysten syötävänä tarpominen. Tunturit kirkkaassa kuutamossa ovat hieno näky, jota kesällä ei pääse näkemään.

Tunturimaasto juuri ennen hämärän putoamista. Kuva: M.Lindroos.

Hiljaa hyvä tulee

Alkuun haaveilimme tietysti jonkin kesyttämättömän erämaan valloituksesta, syysreissuilla kun ne ovat osoittautuneet hienoimmiksi paikoiksi. Onneksi kuitenkin testasimme niin Repovedellä kuin lähempänäkin, ja päätimme ottaa vain yhden askeleen ja valikoida laduttoman erämaan sijaan reitin, jossa saattoi valita valmiin latupohjan tai umpihangen. Olisi jäänyt reissu upottavassa hangessa lyhyeksi, ja kelin yllättäessä itselläni yöpyminen olisi ollut perin epämukavaa pelkän Fjellduken suojassa.

Mitä ei opittu

Ehkä tähän on syytä lisätä vielä muutamia asioita, joita olemme jo talviliikkumisesta tahoillamme oppineet ennen tätä reissua, kun molemmat olemme myös innokkaita off-pistelaskettelijoita. Tärkeintä tietysti on taito käsitellä suksia ja sauvoja maastossa. Hallita liike jyrkissäkin mäissä, ja ymmärtää riskit laskiessa.

Lumen käyttäytyminen on myös syytä tuntea ja ymmärtää, että lumi voi vyöryä. Aivan pienikin lumen siirtymä sopivassa paikassa voi saattaa varomattoman suksistelijan pahaan kiipeliin.

Nesteytystä ei pidä unohtaa talvellakaan. Kuiva pakkasilma kuluttaa nestettä nopeasti, ja juoda pitää jatkuvasti ja jo ennen kuin on jano – vaikka kylmä vesi ei pakkasessa houkuttelisikaan.

Sekin oli jo aiemmilta reissuilta opittu, että parhaiten tällaisesta reissusta saa irti, kun ei etene koko matkaa yhdessä porukassa. Luontokokemus on parhaimmillaan yksin, vaikka iltasella onkin mukava välillä jutustellakin, ja tarpeen vaatiessa apukin on kuitenkin lähellä. Television kauhusarjojen opit turmiosta erilleen lähdettäessä kannattaa ainakin vaellusreiteillä tupaverkostoon tukeutuessa unohtaa. Pikemminkin voi olla jopa riski edetä porukassa, jos se johtaa ajatteluun, että pitää vielä vähän jaksaa kun muutkin jaksavat. Voimien loppuminen talvella on eri luokan kriisi kuin kesällä. On parempi olla yksin hyvissä voimissa kuin ryhmän mukana huonossa kunnossa.

–Kari ja Malkus

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Kaikki sarjan osat löydät tästä.

2 replies
  1. Pasi Mikkonen
    Pasi Mikkonen says:

    Itte olen useamman talvivaelluksen tehnyt ja testaillut eri kulkupelejä. Itelläni toimii kuin junan vessa: Tunturisukset kokoteräskanteilla(Madshus voss) suksien pitoalueella on kiinteästi asennetut nousukarvat jotka on etupäästä kiinnitetty lattaraudalla ja ruuvilla suksenpohjaan kaiverettuun 1x4cm koloon(oma viritys). Ahkio on oma Jr 27 jossa on Fjellpulkenin vetovaljaat.

    Vastaa
  2. Temppu
    Temppu says:

    Hyvä blogi!

    Rinkan kanssa hiihtäminen ainakin valmiilla latupohjalla voi olla pirun vaarallista. Ahkio vetoaisalla on varmasti turvallisempi valinta mutten senkään kanssa lähtisi mäkeä yrittämään ainakaan alas. Jep tuli tänään vedettyä kunnon peäspallosyöksyntä rinkka selässä, onneksi en enättänyt jyrkkään alamäkeen vaan vahinko tapahtu ennen, muutoin ois kyllä teholle joutunut, sen verran kova on valmis latupohja. Eli tämä oppituntini oli siittä että rinkan painon optimointia ei kannata viivyttää sillä verukkeella että siedättää itsensä pitempiin reissuihin painavammalla kuormalla vaikka tarkoitus oliskin lopulta optimoida. Ainakin minulla näkyy menevän raja siinä 9-10kg kohdalla valmiilla latupohjalla. 11.5 kg oli jo liikaa

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.