Unohdettu reitti kutsuu laskeutumaan Uskelanjokilaaksoon: vaihteleva Lammaskosken luontopolku, Salo

Katkennut kyltti osoittaa tienvarresta kohti puron syväksi kuluttamaa laaksoa. Laakson rinteitä peittää niitty, ja rinneniittyä täplittävät paikoin suuret kuuset, tuuheat katajat ja talviasussaankin kauniilta näyttävät lehtipuut. Maassa erottuu heikosti polku, jota voisi luulla kauriiden ylläpitämäksi. Maalaismaisema on kaunis, tuoden mieleen kuuluisat Häntälän notkot. Laakson rinteillä ja pohjalla ihmismaailma unohtuu mielestä. Mikä kumman reitti tämä Lammaskosken luontopolku oikein on?

➡️ Luontopolku n. 3,5 km
⚫⚫⚫ Vaativa
? Ei tulipaikkaa
? Lähtöpaikka kartalla

Maastokartta ei näytä alueelle minkäänlaista polkua. Kyltinpuolikas nojaa tolppaan heinien keskellä. Reitti näyttää laskeutuvan syvälle purouomaan ensin pienenä soratien tynkänä, nousten uoman vastapuolelta jälleen ylemmäs vastapuolen rinteeseen kapeana polkuna. Ihmettelimme näkyä äitini kanssa hetken – onko täällä tosiaan jokin luontopolku? Hämmästyksemme oli erikoista siinäkin mielessä, että kotimme on vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Miten ihmeessä emme ole käyneet tätä paikkaa aiemmin tutkimassa?

Uskelanjoki eli Salonjoki virtaa savisten peltomaiden halki paikoin varsin syvässä uomassaan, jota jokilaaksoksikin kutsutaan. Myös jokeen sieltä täältä laskevat pienet purot ovat kaivaneet hyvin syvät uomat itselleen. Jokien ja purojen jyrkkiä ja savisia rinteitä ei voi viljellä, joten ne kasvavat heinää, kuusia ja katajia. Tätä Hähkänän kylästä löytyvää maisemaa lähdimme nyt tutkimaan entisen Talmun (Hella) tehtaan vierestä löytyvän luontopolkuviitan innoittamana. Vain muutaman askeleen päästä löysimme pienen sillan, mikä valoi meihin uskoa, että tämä reitti tosiaan on tarkoitettu kuljettavaksi.

Reitti kulkee välillä purouoman yläharjanteella ja laskeutuu paikoin myös sen alemmille rinteille. Silloin ympärillä olevat rakennukset katoavat näkymästä, ja purouoma on kuin oma maailmansa.

Varsin pian liikkeellelähdön jälkeen edessämme oli kutsuva, tuuhea, varjoisa kuusikko. Tämä oli yksi suosikkipaikkojani koko reitillä, sillä kontrasti valoisan rinneniityn ja synkän kuusikon välillä oli niin hieno. Korviin kantautui uoman pohjalla lorisevan puron ääni, ja kuuset sulkivat syliinsä aivan ihmeellisellä tavalla. Kuusikon pohjalla ei kasvanut mitään, se oli täyttynyt neulasista ja hämärästä.

Rinne oli niin jyrkkä, että askeleisiin piti jo kiinnittää hieman huomiota. Paksujen kuusten oksien kätköissä oli hauska pysähtyä, vaikka retki oli vasta aivan alussa. Olimme vielä varsin lähellä tietä, mutta tien ja melkeinpä koko ihmismaailman olemassaolo oli tässä merkillisen hienossa metsässä helppo unohtaa.

Polkua edetessämme saimme pariinkin kertaan astua päivänvaloon, ja sitten jälleen kuusten suojiin. Nämä metsäsaarekkeet jäivät mieleeni todella voimakkaasti. Yhdessa kohtaa kuulimme veden vaimean solinan ylärinteestä, mistä huomasinkin putken pään, josta lorisi ohut vesivana. Vesiroiskeet olivat jäädyttäneet läheiset heinänkorret hienoiksi jääpuikoiksi, kuin hattivateiksi. Heinänkorsien alle oli vesi kuluttanut syvän ja mustan onkalon.

Kuusikoiden jälkeen matka jatkui valoisammissa ja avarammissa rinneniittymaisemissa. Polku erottui vain vaivoin, ja jäljistä päätellen sen pääasiakasryhmä olivat kauriit. Noustessamme yhdessä kohtaa jälleen ylös rinteen harjalle, näimmekin kauriita naapuripellolla.

Olen käynyt elämässäni pari kertaa Someron ja Salon rajalla olevilla Häntälän notkoilla. Mielestäni tämä Lammaskosken luontopolun maisema muistutti Häntälää merkittävästi, joskin nyt oli joulukuu, ja Häntälässä olin käynyt vain kesäisin. Häntälän ja tämän Uskelanjoki-osuuden välillä on linnuntietä vain alle 20 kilometrin etäisyys. Näissä Uskelanjokimaisemissa toki nimensäkin mukaisesti rinneniittymaiseman kruunaa kunnon joki, joka Häntälästä taasen puuttuu.

Jyrkät rinneniityt, pensasmaiset puut ja muusta maailmasta erillään oleva, rauhallinen tunnelma veivät mennessään täällä Uskelanjoen rinteillä. Ja kuten täälläkin, myös Häntälässä muistan olleeni vaikeuksissa reitin seuraamisessa. Niittykasvillisuus peittää polun nopeasti!

Koko matkan ajan seurailemamme puronrinne johdatti meidät nyt varsinaisen Uskelanjoen luo.

Jäässä olevalla joella puhalsi joulukuinen tuuli. Ruskeavalkoiset, selkeät viitat tässä kohtaa kertoivat, että Lammassuvannolle olisi matkaa joenvierttä 600 metriä, ja parkkipaikalle, josta olimme tulleet, oli kilometri.

Jatkoimme siis matkaamme viitan osoittamaan suuntaan, joen rinnettä ylävirtaan, kohti Lammassuvantoa. On mainittava, että tällä osuudella reitti katosi meiltä kokonaan. Niittyistä, nyt jo paljon loivempaa jokirinnettä oli toki suhteellisen vaivatonta kävellä, mutta mukana oli myös hyvin epätasaista maastoa ja märkiäkin paikkoja.

Olimme käyneet Lammaskoskella kerran aiemminkin, joten tiesimme, minne olimme menossa ja mitä kautta sieltä pääsisi jatkamaan matkaa. Monelle kävijälle tämä kuitenkaan ei ole suinkaan itsestäänselvyys, joten kehotan lähtemään tälle reitille puhelin ladattuna ja karttaohjelma hollilla. Lammaskosken jälkeen kannattaa suunnata ylärinteeseen, josta löytyy peltotien pää (kartta). Peltotie johdattaa takaisin autotielle, josta voi kevyen liikenteen väylää pitkin kävellä takaisin lähtöpisteeseen. Sanomattakin on varmasti kaikille selvää, että vaikka reitti ei aina erotukaan maastossa eikä sitä ole kunnolla merkitty, niin pelloille ei ole asiaa, vaan matkaa tulee taittaa metsää, reunaheinikoita tai pellonreunoja pitkin.

Mutta katsotaanpa nyt ensin, miltä Lammaskoski näytti.

Keskitalvellakin kohisevan Lammaskosken rannalla oli yksittäinen suuri kivi, joka toi minulle heti mieleen seitakiven.

Pakkanen oli taiteillut kivien ja heinien reunoille hienoa jäätaidetta.

Uskelanjoen vesi on ruskeaa. Olen kasvanut tämän joen luona, ja juureni ovat syvällä sen mailla. Lapsena luulin veden olevan ruskeaa saasteiden vuoksi, mutta tosiasiassahan joki halkoo entistä merenpohjaa, joten veden väri johtuu savisesta maaperästä.

Lammaskosken kohdalla joen rannalla kasvaa sekametsikkö, jonka suurten puiden suojista jokea on mukava katsella. Myös vastarannalla, joka nousee jyrkästi, on metsää. Ihan lähellä ei ole asutusta tai muutakaan merkkiä ihmisistä, joten tunnelma on rauhaisa ja levollinen.

Lammaskosken ihailun jälkeen voi metsänreunaa seurata rinnettä ylös, jolloin saavutaan peltotien päähän. Kuten aiemmin mainitsin, peltotietä pitkin pääsee autotielle ja sieltä helposti ja turvallisesti kävelytietä takaisin lähtöpaikalle.

Olisi hauska kuulla, mikä on Lammaskosken luontopolun tarina. Lähtöpaikalla ja joenrannassa olevat viitat eivät näytä olevan kovin vanhoja, ja lähtöpisteen kylttikin on poikki mitä ilmeisimmin vandalismin eikä lahoamisen seurauksena, mutta polkua on paikoin vaikea erottaa, eikä maastossa polun varrella näyttänyt olevan juuri minkäänlaisia reittimerkkejä. Tästä johtuen sanoisin reitin olevan vaativa, ja ainakin tänne ensimmäistä kertaa saapuvan kannattaa ehdottomasti ottaa mukaansa kartta jossain muodossa. Vakavan eksymisen vaaraa ei toki ole, koska suhteellisen kapeaa aluetta rajaavat pitkiltä sivuilta tie ja joki, ja asutusta on joka suunnassa kuitenkin suhteellisen lähellä. Silti etenkin märällä kelillä maasto on jyrkkyydessään, epätasaisuudessaan ja mutaisuudessaan sen verran vaativaa, että siellä ei välttämättä huvikseen halua eksyä.

Toki jos aikaa on, nämä joki- ja purolaaksot metsäsaarekkeineen tarjoavat mitä hienoimman seikkailumaaston. Joka tapauksessa suosittelen ottamaan matkaan hyvät eväät tai ainakin termarillisen kahvia, sillä kosken rannalla, metsän suojissa, on tavattoman mukava paikka nautiskella rauhassa maisemasta ja eväistä.