Unikonlinnan linnavuori, kivijättiläinen ja luola, Janakkala

Unikonlinna tahi Unikkolinna on rauhoitettu mahdollinen muinainen linnavuori ja puolustusvarustus Janakkalassa. Vuori sijaitee Kirkkoportinniityn laidalla, Hakoisten linnavuoresta kolme ja puoli kilometriä linnuntietä lounaaseen. Idästä Rehakantieltä paikalle tultaessa ei mikään kerro tai anna osviittaa, että saavuttaisiin upean luontokohteen tykö. Tien kumpaakin laitaa reunustaa miltei pääsemätön suomalainen kuusimetsä. Kulkuvälineellä paikalle saavuttaessa tuottaa sen sovelias jättäminen hivenen pohdintaa.

Onneksi muutaman sadanmetrin päässä Unikonlinnan ohitse kulkevalta Rehakantieltä onneksi löytyy pari tiestä erkanevaa uraa, joiden reunaan auton saa välttävästi parkkiin. Tieltä rinteeseen lähtevä polku tulee vastaan lähes varkain opasteiden puuttuessa. Metsään loikatessa nousee mieleen ajatus, että ollaankohan nyt edes ihan oikeassa paikassa?

Eräiden tutkimuslähteiden mukaan paikka on arveltu jopa tarulinnaksi. Toisaalta taas tuota toteamusta kumoaa Hjalmar Appelgrenin väitöskirja vuodelta 1891 Suomen muinaislinnat, jossa hän nostaa kohteen esiin.

Niin tai näin, en nyt ala arvuuttelemaan alueen muinaista agendaa tai sen historiallista merkitystä ristiretkien aikaan, jolloin rauhaa julistettiin milloin miekoin tai ristein, kun vallattiin pakanallisia palvonta- ja puolustusvarustuksia omiin ja kirkon nimiin. Nyt tarkoitus oli tutustua kohteeseen ja samalla konkreettisesti havannoida ja kertoa sanoin ja kuvin, mitä alue pitää sisällään nykyisellään. Siispä suunta kohti edessä siintävää rinnettä!

Varsinainen nousu rinteeseen ei ole kovinkaan hankalaa luoteen puoleiselta sivulta, josta polku kiemurta mäen laelle. Rinteen alapäässä on suurehkoja kiviä sikin sokin. Niistä ei voi kun suurta mielikuvitusta käyttäen muodostaa mielipiteen, että kenties ne olisivat joko aikanaan laelta alasvieritettyjä tai sitten mahdollisen esilinnan puolustusvarustusta. Oma arvailuni on vain normaali luonnon kivimuodostuma.

Sitä vastoin laelle saavuttaessa vastassa on selkeä ihmisen latoma kivimuurin pätkä, joka kulkee poikkisuunnassa polkuun nähden. Appelgren on myös huomioinut kyseisen vallin teoksessaan ja luonnehtii sitä näin: ”Päälle noustua on vastassa 25 ask. pituinen kivivallin jäännös poikkipuolin mäkeä.”

Kyseinen valli siis puoltaisi puolustusvarustusta. Väitöskirjassa on myös maininta, jossa papiston kertomuksissa muinaisjäännöksistä vuodelta 1674 olisi Unikolinnaa koskeva lausunto paikasta, joka ikäänkuin olisi suurilla kivillä ympäröity varustus. Jättien on myös oletetun pitäneen paikkaa hallussaan, olisivat kuulemma ennen sovitelleen riitojansa täällä tapellen.

Laki osottautuu muutoin tasaiseksi. Siellä täällä kasvaa mäntyjä, suhteellisen harvakseen muuhun metsään nähden. Lakea kiertää rinteen laitoja pitkin polku. Vallitusta en itse havainnut toisaalla, kuin ainoastaan rinteeseen johtavan polun yläpäässä, vaikka vanhassa tekstissä on mainintaa, että sortunutta vallitusta olisi tavattavissa etelärinteen laidoilla.

Jyrkin rinne on lähes pystysuora ja pudotusta alas tulee helposti toistakymmentä metriä. Tuolta reunustalta löytyy myös kalliolakea halkova rotko.

Rotkosta pitäisi löytymän alueen kenties paras anti, nimittäin luola, joka kantaa nimeä Pirunpesä.

Appelgren mainitsee, että Heikelin kertomuksissa luola olisi lävitsekuljettava. Kivenjärkäleiden lomitse voitaisiin nousta linnan päälle. Eräässä kohtaa rotkoa suuret kivenjärkäleet ovat kiilautuneet halkeamaan ja eräs onkalo niiden välissä näyttä lähes täydellisestä neliöltä. Sen täytyy olla portti luolaan.

Itse en tätä kautta ujuttautunut onkaloon, mutta Janne Lumikanta sitävastoin suoritti tarkastelun ja totesi onkalon olevan mahdollisesti alas rinteeseen läpikuljettavissa. Tosin ylhäältä katsottaessa selkeää reittiä alas ei voinut hänkään varmuudella hahmottaa.

Itse päätin laskeutua laen huipulta alas polkua pitkin ja kiertää paikalle alakautta. Maasto osoittautui kaikkea muuta kuin helpoksi. Kuivat kuusenoksat raapivat kasvoja ja varusteet tarttuivat alati kiinni kasvustoon. Jalansijansa sai nyt tarkistaa kerran jos toisenkin sillä sammaleet ja aluskasvillisuus tekivät rinteeseen nousun jopa vaaralliseksi. Välillä suurempikin kivi lähti liikkeelle ja samointein toisella askeleella maa katosi kengän alta syvään railoon. Ajatuskin seassa luikertelevista matelijoista sai vähän vipinää töppösiin.

Pian huomasin seisovani kalliolipan suojassa kallionrinteen reunalla. Lohkareiden välissä olisi saattanut piillä useampikin luolan mitan täyttävä onkalo, mutta itseäni kiinnosti nyt lähinnä missä Janne oli, kun ääntä ei kuulunut kiven sisältä vaikka huhuilin miehen perään.

Lopulta ääni kantautui aivan toisaalta missä itse nyt pidin sijaani, joten edessäni oli taas taiteilu kivien seassa.

Mielestäni näillä kohdin maastossa voisi havaita ihmiskäden muokkaamia pengerryksiä kivistä, joka olisi kasattu kenties tuon rotkon alapäähän suojaksi.

Silloin eteeni avautui kalliossa komea halkeama, josta kajastui muutakin kuin vain luonnon valoa. Janne astui ulos kiven sisältä. ”No millanen se oli”, taisi olla ensi kysymäni. ”Mee ite kattoo”, hän vastasi. Riisuin varusteeni ja ahtauduin sisään halkeamasta. Mikä ihana viileys löi vastaan, sillä ulkona lämpötila hiposi hellerajoja!

Myös Virpi oli saapunut toistakautta samaanaikaan luolan suulle. Hän puhui jotain jättiläisestä, jonka oli tavannut matkalla rinteeseen, ajattelin että auringonpistos taitaa vaivata jo muitakin kuin vain minua.

Seisoin siis luolan eteiskamarissa ja tähyilin ympärilleni. Näkymä oli vaikuttava. Valo siivilöityi halkeamien välistä luolaan ja maalasi seinät kaikilla sateenkaaren väreillä. Janne käski ulkoa minua menemään peremmälle, joten päätin kavuta hieman ylemmäksi, josta avautui sivulle johtava onkalo johon mahtui seisomaan ja peremälle ryömimään, tuota kautta ilmeisesti olisi voinut kavuta mäen päälle erästä reittiä.

Kysyin Jannelta, että oliko hän tullut tuota kautta, kuulema ei ollut vaan jotain toista reittiä. Itselleni se reitti ei koskaan oikein selvinnyt, että mistä, sillä oli aivan sanomattakin selvää, että halkeamia ja koloja olisi vähän kaiken kokoisille seikkailijoille tarjolla tuossa railossa. Minkä kokoinen se luola sitten oli? En minä osaa sanoa tarkasti, mutta jo lyhyen vierailuni aikana olin ainakin 5 metriä olin kallionsisällä käväissyt ja pari metriä tehnyt nousua ylös. Nähtynä oli vasta murto-osa.

Parasta tässä luolassa, sen mittavaa kokoakin enemmän, on tunnelma. Se on jopa aavistuksen pelottava, sillä kovalla tuulella luolassa varmasti vinkuu ja vonkuu. Tuonkaltaiset asiat ovat aikanaan saaneet ihmiset pelkäämään ja karttamaan moisia paikkoja. Astuin ulos luolasta ja annoin vielä tilaa toisille tutustumiseen. Samalla vinkkasin Virpiltä tarkempia tietoja siitä Jätistä. ”No siinähän se vartioi tätä luolaa, etkö näe!”

Luolaa todella vartioi virnistävät kasvot kalliossa Unikonlinnan jätti. Sisälläni heräsi tietty kunnioitus ja anteeksi pyytelevä tunne, kun olimme saapuneet häiritsemään hänen ikiuntaan. Uni on sana, jolla viitataan usein kalmistoon tai Tuonelaan, liekö tuo sitten portti sinne? Se selittäisi osin paikannimenkin…

Hahmotin vielä kalliosta useita muitakin kasvomaisia piirteitä. Osa niistä oli jopa niin hurjia, että paikalle pitäisi pystyttää K-18 kyltti, muunkin kun vain maaston hankaluuden takia. Lopuksi vielä kiersimme koko nyt mielestäni muinaislinnan tittelin ansaitsevan Unikonlinnan.

Kerrassaan huikea paikka, joka ei jätä kylmäksi vaativampaa kohdetta hakevaa seikkailijaa, mutta tarjoaa myös komeat jyrkännne näkymät, niille joille riittää vain aluen pintapuoleinen tarkastelu. Varovaisuutta pitää noudattaman myös polun reunalla ylhäällä kulkiessa, sillä rinne on erittäin viettävä ja kostella säällä arvaamaton. Luolaan tutustujille matkaan rymyvaatteet, valoa ja köysikään ei ole pahitteeksi, jos mielii syvemmälle kallion uumeniin.

Kuvat: Harri Leino ja Virpi Bee

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6749299 E 366409