Talvinen Takkaselkä: tykkyä, tuntureita ja täydellinen tupa Tuntsan erämaassa

Kaukana Lapin itäisimmissä erämaissa, Sallassa, on tuntureita, joilla harva kulkee vielä tänäkään päivänä. Sallalaiset puhuvat tästä erämaasta, Tuntsasta, lempeällä ja rakkaudentäyteisellä äänellä. Valtatiet eivät näille seuduille vie, vaan tänne päästäkseen pitää nähdä vähän vaivaa.

Takkaselän varaustupa kartalla

N 7484914 E 615203

Olin nähnyt Tuntsan alueesta vain vilauksen Sorsatunturin huipulta kaamosretkellä joulukuussa 2016. Koillisen suunnassa näytti olevan tuntureita niin kauas kuin silmä kantoi. Mitä kaikkea ihanaa tältä alueelta voisi löytää?

Tänne on vain päästävä!

Alueella on yksi talvikelpoinen varattava majoituspaikka, Takkaselän varaustupa. Varasin tuvan kolmeksi yöksi. Tupa sijaitsee noin kymmenen kilometrin hiihtomatkan päässä lähimmältä Tuntsan tieltä.

Alunperin ajattelimme, että hiihtäisimme tuvalle Sorsajoen suunnasta eli Sorsatunturin juurelta. Tämä reitti oli alkupäästään minulle tuttu aiemmalta Sorsatunturin huiputukselta. Lähtöpäivän lähestyessä aloin kuitenkin epäillä tätä suunnitelmaa. Epäilys hiipi mieleeni ensin pienenä jäytävänä epävarmuutena, sitten yhä voimistuvana puristavana ahdistuksena: minne me oikein olemmekaan menossa ja miten me sinne pääsemme? Pallaksen epätoivoinen marraskuinen rämpiminen oli vielä hyvässä muistissa. Tällä kertaa lunta olisi ainakin tuplasti enemmän – Naruskan lumimittarit näyttivät jo lähes metrisiä lukemia – ja meillä olisi edessä pitkä taival ylös alas tuntureita ja metsiä. Pääsisimmekö mitenkään perille?

Tuijottelin sääennusteita epäuskoisena: lunta olisi tulossa vain lisää. Vaikka Sorsatunturin juurelle kulkeekin moottorikelkkaura, sekin saattaisi olla ummessa. Sorsatunturi ei kuitenkaan ole vielä Takkaselän vieressä. Mittailin kartasta, että uran päätepisteestä olisi helposti vielä kahdeksan kilometrin taival kohti tuntematonta ennen kuin pääsisimme Takkaselkään. Tämä matka pitäisi taittaa kokonaan pimeässä, koska emme mitenkään ehtisi lähteä niin aikaisin, että olisimme taittaneet tuon kelkkauran ennen illan hämärtymistä. Lisäksi matkalla pitäisi ylittää Tuntsan Sorsajoen rotkolaakso Jäkälätunturin ja Takkaselkätunturin välissä. Se saattaisi olla vaikea päivänvalossakin, puhumattakaan illan pimeydestä, vaikka meillä olikin nyt hyvät uudet otsalamput. Sulan maan aikaan UKK-reitti kulkee tuosta kohdasta, mutta kesäreittejä ei ole suunniteltu ahkiota ja suksia varten, vaan niissä voi olla hyvinkin jyrkkiä kohtia ja yllättäviä, ahkiolle kelvottomia mutkia.

Talvivaelluksen suunnittelussa tärkeintä on yrittää välttää pahimmat rämpimiskilometrit. Upottavassa lumessa eteneminen on paitsi hidasta, myös äärimmäisen raskasta. Niinpä kannattaa mahdollisuuksien mukaan yrittää maksimoida suo- ja tunturiosuudet ja minimoida kaikki jyrkänteet sekä tiheät metsät. Suolla ja tunturipaljakalla lumi yleensä kantaa vähän paremmin, kun tuuli on painanut sitä tiiviimmäksi. Suolla on myös helpompi edetä suoraan. Tunturissa on toki omat vaaransa – tuuli ja sumu voivat tehdä tilanteesta omalla tavallaan vaarallisen.

Mittailin tietokoneella eri reittivaihtoehtoja yömyöhään, kun en saanut unta. Päädyimme lopulta suunnitelmaan, jossa etenisimme mahdollisimman nopeasti ylös tunturiin. Lähtöpisteenämme olisi Tuntsan tie Palo-Vuonneloselän kohdalta, josta etenisimme Saapakko-oivan laelle ja sieltä tunturipaljakkaa seuraillen Takkaselkätunturiin ja lopulta rinnettä alas kohti Takkaselän tupaa. Tässä suunnitelmassa oli tosin se ongelma, että Tuntsan tietä ei aurata säännöllisesti kuin Naruskajärvelle asti eli vajaan kymmenen kilometrin päähän Palo-Vuonneloselästä. Saimme Naruskan retkeilymajalta vahvistuksen, että meitä voitaisiin tarvittaessa kuljettaa nelivetoautolla tietä niin pitkälle kuin sitä pääsee. Luotimme nyt siis tähän tietoon ja pakkasimme tavarat ahkioon. Teltta, lapio, talvikengät, varavaatetta, matkalatureita, neljät lamput. Varauduimme siihenkin, ettemme pääsisi perille yhdessä päivässä. Saimme onneksi vähän ennen lähtöä tiedustelutietoa Saariselältä, jonka mukaan lumi kantaisi ihan kohtuullisesti, joten ihan pahinta uppokeliä emme joutuisi kokemaan.

Päivä 1. Kohti Takkaselkää!

Uppoaako? Tuonne pitäisi olla menossa.

Yöjuna toi meidät Rovaniemelle. Siitä oli vielä tovin ajomatka Sallaan ja Naruskaan. Retkeilymajassa purimme varusteemme autosta ja valmistauduimme matkaan. Kamera, tunturisukset, ahkio. Rinkka. Täytin kyllä vesipullonikin, mutta en muistanut juoda siitä.

Naruskan ja Tuntsan välinen tie on kapea. Penkat kohosivat koko ajan korkeammiksi ja lumi vain lisääntyi. Pian Naruskajärven jälkeen tien auraus päättyi ja kuskimme lähti ajamaan meitä hitaasti kohti lähtöpistettämme tiellä, jossa oli jo parinkymmenen sentin lumikerros. Kyyti kuitenkin vei meidät ihan perille asti emmekä jääneet jumiin. Kiitos Naruskan retkeilymajan Ukalle!

Nousimme autosta Palo-Vuonneloselän kohdalla. Etsimme kelkkauraa, joka olisi voinut helpottaa lumessa kulkemista. Sellaista ei näkynyt missään. Retken lähtöpiste kartalla.

Onneksi lumi ei kuitenkaan upottanut reilua kymmentä senttiä enempää. Jossain vaiheessa ennen lumisateita täällä oli tullut jäätävää tihkua, joka oli tehnyt lumeen osittain kantavan kerroksen.

Olimme vihdoin suksilla. Lumi ei ainakaan alkuun upottanut kuin nilkkaan asti, joten etenimme kyllä ylämäkeen hitaasti mutta varmasti. Koska maasto oli outoa, tarkistimme sijaintiamme vähän väliä. Alun pienet hakkuuaukot loppuivat pian ja löysimme itsemme pienen suon reunalta. Sen toisella puolella odottaisi vihdoin nousu tunturiin.

Tuolla suon toisella puolella odottaa Saapakko-oivan tunturi.

Pelkäsimme, että lumi alkaisi upottaa koko ajan enemmän ennen tunturipaljakan reunaa. Lumi oli nimittäin muuttunut jo pehmeämmäksi ylöspäin kiivetessämme. Matkantekomme muuttuikin hitaammaksi, mutta pääsimme silti eteenpäin.

Suon jälkeen alkoi ihana kuusikkometsä. Ilta alkoi hämärtää.

Ylitimme toisen ison suon. Sen jälkeen alkoi jyrkempi ylämäki. Napsautimme otsalamput päälle ja jatkoimme etenemistä lumisessa satumetsässä.

Lumi ei onneksi upottanut juuri enempää – emmekä oikeastaan enää siihen kiinnittäneet huomiota, koska tykkypuut alkoivat olla vain niin ihanan näköisiä. Kiipesimme edelleen ylöspäin kohti Saapakko-Oivan lakea. Ympärillämme puut olivat muuttuneet kaareviksi valkoisiksi patsaiksi, toinen toistaan muhkeammiksi. Kaaria ja kumartavia muumeja.

Onneksi on tehokkaat otsalamput!

Lopulta pääsimme Saapakko-oivan tunturipaljakalle. Siellä pidimme pienen levähdystauon. Joka puolella oli tykkypuita harvakseltaan. Meidän piti osata laskeutua pimeässä tunturin hyvin loivaa itäistä rinnettä alas Saapakko-oivan ja Takkaselkätunturin väliseen satulaan. Se ei ollut ongelma, mutta olimme katsoneet etukäteen kartasta, että satulassa oli myös kuru, jonne emme halunneet joutua. Suunnistimme onneksi puhelimen kartan ja maastonmuotojen avulla tarkasti niin, että vältimme jyrkät kurun rinteet.

Nousimme taas, tällä kertaa Takkaselkätunturin läntiseen osaan. Täällä puut loppuivat vajaan 500 metrin korkeudessa kokonaan. Hiihdimme pimeässä lamppujen valossa tarkasti korkeuskäyrää pitkin kohti Takkaselkätunturien välistä satulaa, jotta osaisimme laskea oikeaan paikkaan. Tässä piti olla tarkkana. Onneksi olin etukäteen ladannut kartat puhelimeen, jotta kykenimme navigoimaan myös sen avulla. Lopulta laskimme lyhyen matkan suoraan satulaan, jossa odotti aivan yhtä mahtava satumetsä valkoisine tykkypatsaineen. Vielä pieni kummun ylitys, ja lopulta olimme tuvalle johtavan UKK-reitin kohdalla.

Ilman karttaa emme olisi tosin minkään reitin olemassaoloa huomanneetkaan. Kukaan ei ollut kulkenut reittiä alas kohti Takkaselän varaustupaa. Niinpä taas suunnistimme puhelimen avulla kohti tupaa. Ensin vauhdikas alamäki kuusikkometsän keskelle. Onneksi lumi jarrutti menoa jonkin verran, tässä mäessä olisi vauhti yltynyt muuten aika hurjaksi! Sitten lyhyt hiihto läpi metsien ja soiden – ja lopulta Takkaselän tupa löytyi lumisen metsän keskeltä. Pääsimme sisälle ja saimme tuvan pian lämpimäksi.

Toinen päivä: Sumuinen Takkaselkä

Meillä oli nyt pari päivää aikaa tutustua ympäristöön. Kartan ääressä olimme intoilleet vaikka mistä nähtävyyksistä: Nuoluskuru, Nuolusoiva, ehkä Sorsatunturikin… Aamu valkeni kuitenkin harmaana ja pilvet roikkuivat alhaalla tunturin kyljessä. Päätimme siis lähteä vain katsomaan tunturialuetta päivänvalossa ja antaa sään sanella päivän rytmiä.

Tästä olimme eilen tulleet. Tunturienkin pitäisi tuolla kaukana näkyä, mutta ne ovat pilvessä!

Kiipesimme kuitenkin ylös tunturiin. Teimme samalla nousu-uraa paluumatkaa varten. Halusimme tulla pois lopuksi samaa reittiä, koska ajatus upottavassa lumessa rämpimisessä jotain vaihtoehtoista reittiä ahkion ja rinkan kanssa ei oikein meitä houkutellut.

Nousu palkittiin pian ihanilla tykkyisillä näkymillä. Aurinko ei tullut esiin, mutta pilvien raoista pilkisteli hetken valoa. Emme olleet tulleet tänne turhaan, täällä oli vain todella hienoa!

Taustalla Takkaselkätunturin läntinen osa, jonka yli eilen tulimme.
Muumeja ja monstereita Takkaselän rinteillä.

Koko päivänä ei valoa tullut tämän enempää. Söimme päiväretken eväät paikassa, jossa kahden puun väliin jäi luminen onkalo. Sinnehän oli tietysti pakko kiivetä myös sisälle.

Piilo.
Tauon jälkeen on hyvä poseerata.

Lähdimme kuitenkin kiipeämään kohti Takkaselän huippua, koska tunturissa ei juuri tuullut eikä ollut kylmä. Pakkasta oli vain parisen astetta. Huipulla ei kuitenkaan nähnyt yhtään mitään – pelkkää harmaata.

Takkaselkätunturi on saanut nimensä lähellä huippua olevasta takan muotoisesta kivimuodostelmasta. Sitä emme kuitenkaan tällä kertaa nähneet – oli niin sumuista. Mutta tiesimme, että se on siellä – ja lupasimme vielä palata takaisin sellaiseen aikaan, kun takka on näkyvissä.

Palasimme vielä takaisin alas harjanteelle.

Takkaselkätunturien välinen harjanne on vajaan 500 metrin korkeudessa merenpinnasta ja suhteellisen suojassa tuulilta. Tykkyä kertyy mukavasti.
Usvainen näkymä harjanteelta länteen, tunturin läntistä huippua kohti.

3. päivä: Joko nyt?

Toivoimme, että helmikuun aurinkokin vielä näyttäytyisi. Tuvalla ei puhelinverkko kuulu, joten sääennusteen voi tarkistaa vain tunturissa. Edellisen päivän ennuste antoi ymmärtää, että tänään pitäisi olla vähän selkeämpää.

Aamu valkenikin lähes selkeänä.
Nyt äkkiä tunturiin!

Mutta emmehän me päässeet liikkeelle ennen kuin sumupilvet taas peittivät tunturin. Tai ehkä ne viipyivät siellä ylhäällä koko ajan. Tunturien huippuja ei näkynyt lainkaan.

Silti täällä oli ehkä vielä hienompaa kuin eilen!

Lopulta jossain vaiheessa aurinko yritti vähän pilkistää pilvien raoista. Pienen hetken verran se valaisi maisemaa ja toi tykkypuut esille kuin teatterivalaistuksessa.

Tykkyjä on monentyyppisiä. On tykkypatsaita, muhkeita tykkymummoja, dinosaurustykkyjä, ja omia suosikkejani: täydellisiä kaaria. Täältä löytyivät pieni dinosaurus ja tykkykaari omasta elementistään, tunturin pohjoisrinteeltä.

Takkaselän pehmeitä muotoja. Tykyissä muotoisuus on tärkein osa esteettistä kokemusta. Bongasimme eri muotoja kuin lintuharrastajat lintuja.

Kauaa ei kuitenkaan selkeä sää meitä suosinut. Onneksi pitkien iltojen riemuksi Takkaselän varaustuvalla on myös sauna. Erämaassa vallitsi taivaallinen rauha, ketään emme nähneet täällä erämaassa koko aikana.

4. päivä: Saapakko-oivan valonäytös

Neljäs päivä valkeni harmaana. Halusimme kuitenkin lähteä suhteellisen ajoissa liikkeelle, koska Tuntsaan on pitkä matka ja myös pois on pitkä matka. Saimme seurattua omia jälkiämme jonkin matkaa, ja pääsimme myös ylös Takkaselän varaustuvan ja Takkaselän harjanteen raskaasta ylämäestä, jossa pitää kiivetä 80 metriä ylös tunturipaljakalle.

Takkaselän jäätyä taakse huomasimme Saapakko-oivalla, että pilvipeitteeseen repeilee pieniä aukkoja. Kaivoin innoissani kameran esiin.

Oi miten ihanaa! Pienen hetken verran aurinko valaisi Saapakko-oivan tykkyjä pehmeästi, lempeästi, ja muotoja korostavasti. Tässä oli ehkä retken hienoin kokemus!

Hevosenpäätykky Saapakko-oivalla. Taustalla Jäkälätunturi ja sen takana pilvien varjostamana osa Sorsatunturista.

Pienen, ohikiitävän hetken ajan maailma oli niin kaunis kuin se vain koskaan olla voi.

Saapakko-oivalta laskeuduimme sitten takaisin lähes omia jälkiämme Tuntsan tielle. Tie oli tällä välin aurattu ja tilasimme kyydin Naruskan retkeilymajalle, josta sitten lopulta pääsimme kotiin.

Mutta on pakko myöntää, että vaikka koti on aina koti, Tuntsa oli taivas.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.