Syötteen kansallispuisto fatbikella: 4 yötä, 3 tupaa, 76 kilometriä. Osa 2/2

Talvi, mies, pyörä ja erämää. Pakkasin pyörääni ja ahkiooni varusteet neljän yön retkelle – suunnittelin retkeni kulkevan Toraslammen sekä Ahmakallion ja Rytituvan varaustupien kautta, jotka toimivat Syötteen seikkailuni yöpaikkoina ja tukikohtina. Artikkelin lopussa on retkestäni myös video!

Syötteen talvireitit: Kartta

Lauantai 2.3.2019

Ahmatupa

Olin nukkunut huonosti. Koko alkuyön jotkut ravasivat vessassa, ja jos ei kukaan ravannut, niin isäntä jatkoi kuorsaamista niin, että soi. Kello 5:30 kyllästyin kuuntelemaan sitä, nousin ylös, keräsin kamani ja lähdin kodalle tekemään aamupalaa. Lumi leijaili hiljalleen hiljaiseen metsään, oli rauhallista, kun kävelin rappuset alas kodalle. Kaivon luona pysähdyin kuuntelemaan puron solinaa jolloin murheet, ärtymys ja väsy haihtuivat. Ja viimeistään väsy hävisi, kun vahvat ja polttavan kuumat pannukaffet sain kurkkuuni kumottua. Ah – tämä on ihanaa.

Ahmatuvan liiteri, sauna & kota

Kävin tuvalla hissukseen pakkailemassa kamani. Suurin osa porukasta vielä nukkui. Polut kutsuivat kulkijaa, ja hyppäsin pyörän selkään suuntanani Ahmakallion näköalatorni. Oli ilo lasketella mutkittelevaa polkua alas Ahmavaaran sivustaa, kohti risteystä, josta nousee pisto kohti näköalatornia. Piston jälkeen polku kävi pehmeämmäksi, mikä teki kipuamisesta astetta raskaampaa.

Hiljaa etenin yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes rinne jyrkkeni sen verran, että polkemisesta ahkio perässä ei tullut enää mitään. Pääsin liki puurajaan asti, jossa talutin juhtani puiden suojaan ja jätin ahkion odottamaan paluutani. Jatkoin matkaa polkien, rinteen käydessä entistä jyrkemmäksi, mutta sain kun sainkin itseni kammettua melkein Ahmakallion päälle asti. Osittain vahvan tykkylumen peitossa olevat puut reunustivat kipuamistani. Hikinoron valuessa selkäpiitäni pitkin saavutin näkötornin. Näkötornista avautui 360 asteen maisema yli Syötteen kansallispuiston. Tovin vaikuttavaa maisemaan ihailtuani pakotti napakka tuuli minut pois jatkaamaan matkaani.

Näkymä Ahmakallion näköalatornista

Ja alas päästinkin sitten lujaa. Laskettelin pyörälläni niin kovaa kuin vain uskalsin alas Ahmakalliolta, veden silmistä lentäen. Hyvä, että en posottanut kuusen alle törkkäämäni ahkion ohi. Ahkio persiiseen kiinni ja menoksi. Jatkoin loivaa alamäkeä lasketellen, välillä polkien ja välillä tiukasti jarruttaen. Otin suunnaksi Toraslammen, jossa tein hieman välipalaa, ja jatkoin siitä matkaani kohti Rytivaaraa ja siellä sijaitsevaa Rytituvan varauskämppää. Tämä pätkä on reitistön pisin väli: liki 14 kilometriä erämaata taitettavana.

Muutaman kilometrin poljettuani säikähdin niin maan perusteellisesti. Omissa ajatuksissani kampesin rauhallisesti eteenpäin ihastellen maisemia, enkä huomioinut toista pyöräilijää, joka aivan takanani soitti pirikelloa. Kaveri pahoitteli ja häpyi pian polkua pitkin näkymättömiin.

Taivas alkoi aueta, ja mitä lähemmäksi määränpäätäni pääsin, sitä aurinkoisemmaksi, joskin tuulisemmaksi keli kävi. Ohitseni vilahtunut fillarimies tulikin jo takaisin päin ja varoitteli mennessään: ”Be careful – there is lots of snow on the way. And wind is harsh. You have to push your bike!” Ok, eipä minulla vaihtoehtoaakaan ole, joten eteenpäin. Hetken poljettuani tuuli oli noussut navakaksi, ja pohjoistuuli puhalsi irtolumen ilmaan, täyttäen valmiiksi tehdyn uran lumella. Ei auttanut muu kuin hypätä pois satulasta, ottaa pyörää sarvista kiinni ja puskea vasten tuulta ja tuiskua nauttien joka hetkestä, ainakin melkein.

Vasten tuulta ja tuiskua

Jonkun suon laidassa henkeä vetäessäni huomasin kahden suksimiehen lähestyvän minua. Hetken siinä juteltiin, vaihdettiin kuulumisia ja päiviteltiin säätä – niin kuin suomalaisten pitääkin. Kertoivat, että kaikki aukeat paikat ovat lumen peitossa, ja että Rytivaaraan on vielä kolmen, neljän kilometrin matka. Toivoteltiin hyvää retkeä toisillemme, ja minä jatkoin tunkkaamista askel kerrallaan kohti määränpäätäni.

Kohta eteneminen helpoittui, ja pääsin ajoittain polkemaankin lyhyitä pätkiä. Viimeiset kilometrit poljin kokonaan. Loppumatkasta alkoi epätoivo kuitenkin vallata mieltä, ja homma alkoi mennä suorittamiseksi. Maisemien ihailu unohtui, ja puursin vain sitkeästi eteenpäin. Oli pakko tarkastaa puhelimesta, että missäs sitä oikein mennään ja onko vielä pitkä matka – no ei ollut. 500 metrin päästä olisin perillä. Se nosti hymyn taas kasvoilleni. Mutta niin väsynyt olin päivän kilometreistä, että minun oli talutettava pyöräni Rytivaaran huipulle, joka ei ole korkea. Aika pysähtyi päästyäni laella odottavan Rytivaaran kruununmetsätorpan pihapiiriin. Tai itse asiassa se meni jokusen sata vuotta taaksepäin. Auringon laskiessa laskeutui maisemaan taianomainen sininen valo, jossa kauniit harmaat hirsirakennukset reunustivat isoa pihapiiriä.

Suksimiehet olivat lämmittäneet tuvan hyvin, joten tein vain pienet tulet kaminaan ja ryhdyin valmistamaan ruokaa. Suksimiehet kertoivat myös, että kaivossa on kuolleita hiiriä, joten vettä kannattaa hakea viitan osoittamasta suonsilmästä, 250 metrin päässä saunasta. Ei siis muuta kuin ämpärit kauniisiin kouriin ja menoksi. Alas vedenottopaikkaan matka meni hyvin, varoen vain, että en astu toisten astumiin syviin kuoppiin. Mutta matka ylös kahden ämpärin kanssa olikin toinen juttu. Ajoittain polku petti jalan alta, ja jalka humahti reittä myöten hankeen. Väsyneillä jaloilla tämä pätkä oli hankala, ja ämpäritkin alkoivat käsissä painaa enemmän kuin tarpeeksi. Saunalle päästyäni naurahdin uurastukselleni ja kiitin, että onneksi ei ollut matka yhtään pidempi. Saunaan otin veden viereisestä kaivosta, enkä onnistunut hiiren raatoa sieltä saamaan.

Sauna lämpeni ruokaa tehdessäni, ja ruoka meinasi palaa pohjaan saunaan puita lisäillessäni. Maittavat sopat sisuksiin, ja sitten saunaan. Saunassa piti varpaatkin nostaa lauteille, sillä lattia oli jääkylmä, ja sen tuntumassa kävi tuuli. Mutta pirun hyvät ja pehmoiset löylyt tarjosi tämä vanhus minulle. Jäähyllä pihalla käydessäni tunsin parran heti jäätyvän tönköksi – oli tulossa kylmä yö.

Aivan kirkkaan tähtitaivaan alla tallustin takaisin tuvalle täydellisessä hiljaisuudessa. Tämä hiljaisuus ja luonnon puhtaus vetävät tämmöisen metsäläisen kerta toisensa jälkeen sanattomaksi. Vain luonnon äänet, jossain puu pakkasesta poksahtaa, vieno tuulenvire havisuttaa kuusen oksaa. Jäät paukkuvat ja lumi kirkaisee kengän alla, on rauhallista.

– Hyvää yötä.

Sunnuntai 3.3.2019

Rytivaara

Heräsin hyvin nukutun yön jäljiltä aamun sarastaessa tuvan akkunoista kello seitsemän korvilla. Ah, niin rauhallinen yö, teki terää ladata kunnolla akkuja edellisen päivän rehkimisiltä. Tupa oli ehtinyt viilentyä, mutta kylmä ei ollut yöllä hiipinyt makuupussiin missään vaiheessa. Tein kaminaan tulet ja lähdin pihamaalle haistelemaan aamua, joka oli aivan tyyni. Valonsäteet loivat kiiloja pitkin pihamaata auringon noustessa kuusikon takaa. Pakkanen oli laskenut yön aikana liki -20 asteeseen, mikä tuntui raikkaalta nokassa. Oli niin kaunista, rauhallista. Ja kaikki tämä, tämä hetki vain minulle, ei kenellekään muulle.

Rytitupa

Kaminaan tulet aamua lämmittämään, ja kaffen keittoon. Aamupalan jälkeen sitten vain tupa ja sauna kuntoon, polttopuut ja kiehiset paikoilleen ja lattian lakaisu. Kamojen pakkaus, hyppäys satulaan ja polulle, jota ääretön sininen taivas ja hohtavat hanget reunustivat.

Yön aikana tuuli oli laantunut, mutta illan tuulet olivat työntäneet polkuja tukkoon astetta pahemmin. Se ei kuitenkaan haitannut pätkän vertaa. Poljin ja ihastelin, tai tunkkasin ja ihastelin vieläkin enemmän, kulkiessani läpi valkoisena hehkuvan erämään liki 14 kilometrin matkan Toraslammen tuvalle. Aurinkoinen ilma oli saanut iloiset immeiset liikkeelle, kymmenkunta pyöräilijää kampesi minua vastaan.

Autiolle tuvalle päästyäni aloin tehdä tulia pihalla olevaan tulistelupaikkaan ja laitoin kaffet tulille. Sitten alkoikin senpäiväinen suhina, porukkaa tuli ja meni. Höpöttelijää riitti jos jonkinlaista muutaman tunnin ajan, kunnes samaan aikaan auringon kanssa viimeisetkin hiihtelijät katosivat pihapiiristä.

Koko päivän helottava aurinko oli herättänyt kärpäsen pörräämään tuvan ikkunaan. Sen touhuja seurailin samalla, kun valmistin kaasuhellalla sapuskaa. Nyt oli aikaa kirjoitella juttuja ylös ja latailla virtapankeista varusteita täyteen latinkiin. Tein myös polttopuut seuraaville vieraille valmiiksi. Onnea on nähdä päivä noususta laskuun. Ottaessani naukun taskumatistani, mielessäni kiitin metsän jumalia ja menninkäisiä, että reissuni oli täydellinen. Toki jämäkkä kädenpuristus kuuluu myös yhteistyökumppaneilleni.

Tämä oli viimeinen päivä näissä maisemissa. Huomenna alkaisi sitten kotimatka aamulenkuralla Syötteen luontokeskukseen, jossa auto odotti valmiina ratinpyöritykseen kohti Karkkilaa.

Öitä.

Maanantai 4.3.2019

Hieman haikeana kömmin ulos makuupussistani jäähtyneeseen tupaan ja sytytin valkeat kaminaan. Laiskasti valmistelin aamupalan ja keittelin kaffet, nauttien näistä viimeisistä hetkistä reissun päällä kaikessa rauhassa, ilman kiirettä, ilman aikataulua.

Pakattuani kamat hyppäsin konkelin selkään ja suuntasin Syötteen luontokeskukselle vievälle kahdeksen kilometrin uralle. Pakkanen olikin yön aikana kiristynyt hurjasti, joten parta veti paksuun jäähän, ja kesken matkan piti alkaa lisäämään välikerrosta housujen alle. Lämpeässä auringon kajossa poljeskelin rauhallisesti kohti retkeni loppua. Silmäkulmastani huomasin hirven, ja tarkemmin katsottuna sillä oli vasakin mukana. Nämä puiset polun vartijat jäivätkin tämän reissun ainoiksi elukoiksi mitä näin.

– Kiitos ja nöyrin kumarrus, me näemme vielä. 

Katso video retkestä

#FILLARIPÄIVÄKIRJAn seikkailuja sekä tarinointia kaikkeen retkipyöräilyyn ja mettäilyyn liittyen voit seurata myös:

Instagramissa / Facebookissa / YouTubessa

Lue lisää Syötteen kansallispuistosta:

Retkipaikan vinkit Syötteelle

Luontoon.fi

Syötteen talvireitit

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.