Sydbreenin jäätikkö ja Lyngsdalen, Norja

Elokuun lopussa 2009 olin Pohjois-Suomessa geologisella ekskursiolla, jonka kohteena olivat erilaiset Länsi-Lapin maaperämuodostumat. Kuinka ollakaan, ajeltiin sitten Kilpisjärvelle ja saman tien rajan yli Norjaan jäätiköitä katsomaan. Sydbreenin jäätikkö on vain noin sadan kilometrin ja puolentoista tunnin ajomatkan päässä Kilpisjärveltä, joten sinne on melko vaivatonta tehdä päiväretkiä Suomen puolelta.  Sydbreeniä ja muita Lyngenin seudun jäätiköitä ovat käyneet ihmettelemässä vuosien saatossa monet suomalaiset retkikunnat – meillähän ei oikeita jäätiköitä ole nykyään edes Haltin korkeimmilla rinteillä, vaikka joitain melko pitkäikäisiä lumenviipymiä saattaa löytyäkin.

13 hengen retkueemme lähti jo aamukuuden aikoihin köröttelemään Kilpisjärveltä kohti Jäämeren rantaa. Sää oli vaihtunut edellispäivän aurinkoisesta kelistä tihkuisen harmaaksi, ja pilvet roikkuivat matalalla tunturien rinteillä. Onneksi päivän aikana ei kuitenkaan satanut. Suomen Yliperän komeat maisemat vaihtuivat Norjan puolella aivan käsittämättömän hulppeiksi, kun Skibotndalenin laakson seinämät alkoivat kohota jyrkkinä kohti korkeuksia. Joki itse pauhasi lähes näkymättömissä kapean kalliokanjonin pohjalla. Mutta kun saavuttiin puoli kilometriä alemmaksi Skibotnin kylään Lyngeninvuonon rannalle, leveän laakson pohjalla kasvoi mukavasti mäntymetsääkin.

Skibotnia vastapäätä 2-4 kilometriä leveän vuonon länsirannalla näkyivät jo jäätiköiden kirjomat Lyngenin niemimaan korkeat vuoret, ”Lyngenin Alpit”. Automatkan määränpää, Furuflatenin kylä häämötti niin ikään noin 8 kilometrin päässä Lyngsdalenin laakson suulla, mutta vielä piti koukata lähes 50 km lenkki vuonon eteläpään Storfjordenin ympäri. Mutkan tekeminen ei kuitenkaan haitannut mitään, sillä näkymät vuonon rannoilla olivat huikaisevia: vuoret nousivat merestä yli kilometrin korkeuteen niin jyrkästi, että ne näyttivät olevan koko ajan kaatumaisillaan katsojan päälle, ja niska alkoi jäykistyä jatkuvasta ylöspäin pällistelystä. Eikä vuorien päälle kaatuminen ole pelkästään kuvaannollista, sillä Lyngenin seutu on yksi Norjan vyöryherkimpiä alueita. Lumivyöryjen jälkiä näkyy rinteillä hyvin yleisesti, ja toisinaan osia itse vuorenrinteistä sortuu alas.

Lyngsdalenin laakson alaosaa, taustalla Stuorrariidin vesiputous.

Furuflatenin pikkukylässä ajettiin ensin Lyngsdalselvan yli ja käännyttiin sitten kylän yläpuolelle laakson vasemmalle (pohjoiselle) rinteelle. Oppaat muistelivat mistä aikaisemmin oli kuljettu, ja lopulta polun pää löytyikin mukavalta ruohikkoiselta niityltä. Norjassahan jäätiköitä ja muita luontokohteita riittää, ja kansa osaa liikkua luonnossa omatoimisesti, joten tälläkään reitillä ei ollut muita opasteita kuin vaatimaton infotaulu polun alussa. Suomessa näin hienolla kohteella olisi luultavasti vähintään luontokeskus ja matkamuistokioski, täällä ei ollut turisteja vastassa kuin lauma vapaasti juoksentelevia lampaita.

Polku Furuflatenista pitkin Lyngsdalenin laaksoa Sydbreenin jäätikön edustalle on pituudeltaan noin 8-9 kilometriä, ja rauhallista näppäilyvauhtia kulkien ja taukoja pitäen matka vie yhteen suuntaan 3-4 tuntia. Paljon nopeammin ei juuri kannata edetäkään, jos haluaa ihailla maisemia polun alussa ja keskivaiheilla. Loppumatkasta polku puolestaan katoaa kivien ja lohkareiden sekaan, eikä vaikeassa maastossa pääsisikään kovin vauhdikkaasti eteenpäin. Lyngsdalenin U-laakso on pitkäaikaisen jäätikkökulutuksen tulosta: sen pohja on melko leveä ja tasainen, rinteet ovat puolestaan paikoin hyvin jyrkät. Laaksoa peitti jääkaudella satojen metrien paksuinen jäätikkö, josta korkeimmat vuorenhuiput kohosivat nunatakkeina esiin.

Lyngsdalselvassa virtaa "jäätikkömaitoa".

Hienoksi jauhautunut kivipöly värjää Lyngsdalselvan veden vaaleansiniseksi ”jäätikkömaidoksi”, ja useat kosket kohisevat äänekkäästi laakson pohjalla. Polulle näkyvät lisäksi mm. Stuorrariidin korkea vesiputous ja Fossagropelvan useasta putouksesta koostuva alaosa. Alhaalla roikkuvat pilvet leikkasivat valitettavasti vuorista yli puolet pois, joten näkemättä jäi mm. aivan Sydbreenin  takana kohoava 1833 metriä korkea Jiehkkevarri, Lyngenin alueen korkein huippu.

Lyngsdalenin keskivaiheilla niityt vaihtuivat tiheään ja rehevään koivumetsään, joka puolestaan päättyi parin kilometrin kuluttua lähes paljaaseen ja tasaiseen soratasankoon eli jäätiköiden edustalle kerrostuneeseen sanduriin. Jäätiköiltä sandurille laskevat joet muodostavat monihaaraisen verkoston eli ns. palmikoivan joen, jonka uomat voivat vaihtaa paikkaansa hyvinkin nopeasti. Sandurin pohjoisreunalla on kuitenkin uomaston yläpuolella tulvilta suojassa leveä ruohottunut kaistale, jolle alueella pitempään oleskelleet retkikunnat ovat tavallisesti leiriytyneet. Norjalaiset olivat raahanneet maastoon useita puhelinpylväitä istuskelupaikoiksi, ja niillä olikin hyvä pitää evästauko.

Lyngsdalselvan alkupää muodostaa sandurkentälle monihaaraisen palmikkojoen.

Tauon jälkeen ei selvää polkua enää maastossa erottunut, ja reittiä piti alkaa haeskella omin päin. Suunnistaminen ei ollut sinänsä vaikeaa, sillä jäätiköt olivat näkyneet avarassa ja avoimessa maastossa jo hyvän aikaa, mutta ongelmana olikin löytää hyvät reitit kivikkojen halki ja muutamien jokihaarojen ja purojen yli. Varsinkin pohjoisesta Vestbreenin jäätiköltä tuleva vuolas ja leveä jäätikköjoki oli vaikea ylittää, kunnes äkättiin pieni sillantapainen hieman ylempänä rinteessä.

Vähitellen saavuttiin laakson länsipäähän paikkaan, jossa Sydbreenin jäätikön kärki oli ollut Pienen jääkauden aikaan 1700-luvun loppupuolella. Noin kahden kilometrin päässä nykyisestä jäätiköstä oli näkyvissä kapeita jäätikön kerrostamia reunamoreenivalleja, ja lähes välittömästi niiden sisäpuolelle astuttua maasto vaihtui helppokulkuisesta soratasangosta vaikeakulkuiseksi teräväsärmäisten kivien ja lohkareiden sekamelskaksi. Jäätikön alta vasta äskettäin paljastunut maa oli edelleen lähes kasvitonta, ja kalliorinteen päälle kerrostunut irtonainen kivikko pyöri välillä vaarallisen tuntuisesti jalkojen alla. Osa aineksesta oli kasautunut myös suuremmiksi moreenikummuiksi ja -selänteiksi. Rinnettä leikkasi lisäksi kapea rotko, jossa jäätikön sulamisvedet jatkoivat yhä kulutustyötään. Lopulta päästiin rinteen yläpäähän, ja Sydbreenin kahteen osaan jakaantunut jäätikkö tuli näkyviin.

Retkikunta saapumassa Sydbreenin pohjoisen jäätikön edustalle.

Sydbreenin kärki oli vielä noin 25 vuotta sitten yhtenäinen ja useita satoja metrejä pitemmällä laaksossa kuin nykyään, kuten aikaisemmin paikalla käyneet oppaat muistelivat. Sittemmin jäätikkö on jakautunut kokonaan pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Pohjoisen osan edustalla oli jyrkkä reunamoreenivalli, jonka päältä sai mainion yleiskuvan alueesta ja jäätiköiden mittasuhteista. Suurin osa jäätiköistä jäi silti edelleen piiloon pilvien peittoon. Sydbreenin pohjoisen jäätikön komea ja korkea kärki roikkui jyrkän kallioseinän päällä, ja siitä ryöppysi runsaasti sulamisvesiä.

Sulamisvettä ryöppyää Sydbreenin pohjoisesta jäätiköstä.

Sydbreenin eteläinen jäätikkö alempana laaksossa oli hieman tylsemmän näköinen mutta juuri siksi helposti saavutettavissa, joten sitä päätettiin käydä katsomassa lähempää. Kaukaa katsottuna vaatimattomalta näyttänyt jäätikön ”kuono” osoittautuikin massiiviseksi, kymmenien metrien korkuiseksi ja railojen rikki repimäksi jyrkästi nousevaksi rinteeksi, jonka pinta oli värjäytynyt jäätikön kuljettamasta aineksesta lähes kokonaan tummanharmaaksi. Liukkaassa jäätikkörinteessä oli kiva kiipeillä vähän aikaa, mutta ilman erikoisvarusteita ei pitemmälle ollut tietysti mitään asiaa. Jäätikön kärjessä olevasta ahtaasta jäätikköportista purkautui valkeana vaahtona jäätikön pohjalle kertynyttä ja jäätikön paineen sulattamaa sulamisvettä – sulamisvesien kohina olikin jäätiköiden läheisyydessä jatkuvana taustametelinä koko ajan korvissa, eikä yhtään hiljaista hetkeä ollut.  Eipä siinä sitten juuri muuta voitu tehdä kuin hämmästellä luonnonvoimien esitystä ja mietiskellä syntyjä syviä.

Sydbreenin eteläisen jäätikön kärki.

Suomen pinnanmuotojen ja maaperän tutkijoille jäätiköillä käynti on lisäksi aina vähän niin kuin työnantajan puheilla pistäytyminen – jäätiköthän ne ovat Suomenkin maaperän nykyiset kerrostumat ja suuren osan nykyisistä pinnanmuodoista luoneet, ja niiden tutkimisessa on vielä pitkään työtä tarjolla. Lyngenin jäätiköt ovat tosin vain Skandinavian mannerjäätikön nuoria ja melko kesyjä sukulaisia, sillä ne ovat virranneet aikoinaan vain Jäämereen asti, ja ne saattoivat jopa sulaa kokonaan jääkauden jälkeisellä lämpökaudella. Jos haluaisi käydä tapaamassa mahdollisia tulevia Suomen syöjiä, pitäisi retki suunnata kenties Ruotsin korkeimmille tuntureille Kebnekaiselle ja Sarekille. Ylimmille rinteille kutistuneet jäätiköt väijyvät siellä kärsivällisesti seuraavaa suurta hetkeään.

Ja lopulta päästiin itse asiaan. Isot miehet olivat nimittäin kanniskelleet koko retken ajan repuissaan raskaita whiskypulloja, ja nyt oli tarkoitus ottaa pienet näkäräiset ”on the rocks”, eli laittaa jalon juoman sekaan oikeita jäätikköjään paloja. Jäässä oleva hienoaines ja mineraalihiukkaset kiiltelivät nesteen seassa oikein kauniisti, joten kyseessä oli ennemminkin whisky ”on till” eli moreenilla ryyditettynä… No, sitähän tuli joka tapauksessa nautittua riittävät annokset eli putelit tyhjiksi, ja paluumatka sujui sitten mukavan pehmeästi ja joustavin askelin. Seuraavan kerran karu todellisuus astui kuvioihin vasta Furuflatenissa, kun vaihdoin saappaat pikkukenkiin ja 17 kilometrin kävelyn valmistamat krampit alkoivat sivallella reisiä ja pohkeita. Mutta hieromalla siitäkin selvittiin. Kilpisjärvelle palailikin sitten aika voipunutta sakkia, ja uni tuli saunan jälkeen enempiä etsimättä.

Videolla näkyy pätkiä vain jäätiköiden äärellä vietetyistä hetkistä, ja äänimaisema on lähes pelkkää koskien ja tuulen kohinaa. Toivottavasti siitä saa silti jonkinlaisen käsityksen alueen olosuhteista. Sydbreen ei myöskään näy Karttakeskuksen kartoilla, mutta polun alkupään saa geotaggattua suurin piirtein kohdalleen, ja loput voi katsoa esim. GoogleMapsista.

Ja hyvän kartan löytää tietysti myös Norjan karttakeskuksen sivuilta.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=a8Pv3AVBuVo]

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 7719932 E 231443

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.