Suomen autiotuvat taivaltajan turvana jo 300 vuotta – nyt ne halutaan UNESCON maailmanperintökohteeksi

Lumipyry tihenee ja tuuli pieksee kasvoja hyytävällä voimalla. Ahkio tarraa kiinni, ja sukset uppoavat hankeen juuri kun tammikuun hailakka päivä on vaihtumassa jälleen pitkäksi yöksi. Kaikkialla on hiljaista ja pimeää, vain tuuli ulvoo tuntureilla, jotka nousevat äänettöminä vartijoina kohden kaamoksen pimentämää taivasta.

Juuri kuin viimeinenkin voimanripe tuntuu paenneen jäsenistä, ja yön pimeys on nielaisemassa väsyneen vaeltajan, tavoittaa otsalampun kiila kauan kaivatun näyn: autiotuvan harmaan seinän. Pian vanha ovi narahtaa auki ja sieraimiin leijuu kuivien tervaskiehisten tuoksu samalla kun kädet hapuilevat tulitikkurasiaa. Liekki leimahtaa, ja pian kiehinen imee jo ahnaasti tulta. Kuivien puiden rätistessä kaminassa ja liekkien kajon tanssiessa seinällä lipuu täysikuu esiin heittäen kelmeän kajonsa kämppään.

Vaeltaja on saapunut kotiin.

Punaisen hiekan autiotupa Pallasjärven rannalla.

Vähissä ovat kaiketi ne suomalaiset retkeilijät, jotka eivät ole nauttineet autiotuvan lämmöstä kesäisen kaatosateen tai kaamoksen paukkupakkasen yllättäessä. Mutta milloin autiotuvat ovat ilmestyneet suomalaisiin erämaihin, ja mistä tupaperinne juontaa juurensa?

Elias Lönnrotkin majoittui autiotuvassa

Ikimuistoisista ajoista alkaen ovat erämaissa asuneiden ovet olleet kulkijoille avoimet, mutta ensimmäisen autiomajan tiedetään ilmestyneen Suomen salomaille viimeistään vuonna 1729. Se on sijainnut Itä-Lapissa Sompiossa ja palvellut Ruijaan kulkevia matkalaisia. Onpa tällaiseen autiomajaan saattanut poiketa myöhempi suurmieskin. Näin kävi ainakin jouluna 1841, kun lumimyräkän yllättämät herrat Castrén ja Lönnrot hakivat suojaa Suomun autiomajasta Saariselän tienoilla.

Tupien sisustus on pysynyt samana 1800-luvulta

Kehittyvät tiet, postinkanto ja kasvavat matkustajamäärät synnyttivät 1800-luvulla tarpeen uusille autiotuville. Samalla tupien varustelutaso parani. Tuvan perusmalliksi vakiintui takallinen yhden huoneen hirsikämppä, jonka varusteluun kuuluivat polttopuut, laveri, pöytä penkkeineen, vesikauha ja parhaimmillaan kattila. Kun vertaa varustelua nykyisten autiotupien ilmeeseen huomaa, ettei hyvää ole syytä vaihtaa.

Tupien sisustus tarjoaa retkeilijöille kaiken olennaisen.

Aina ei matkustaja saanut kuitenkaan viettää yötänsä rauhassa – saattoipa pahaa aavistamaton joutua kavalan kummittelun uhriksi. Erityisen mieltyneitä henget olivat Karvaselän kämppään, jossa moni lepoa etsinyt koki piinaavia hetkiä. Kämppä tunnetaan nykyään Kummituskämppänä ja siihen voi rohkeamielinen tutustua Saariselällä.

Ensimmäiset retkeilytuvat tulivat Hetta–Pallas-reitille

Lähinnä läpikulkumatkalaisten käyttämät kämpät hiljentyivät hetkeksi 1900-luvun alussa, kun kuvioihin tuli parempia teitä, linja-autoliikennettä ja uusia, tasokkaampia majoitusmuotoja. Mutta 1930-luvulta alkaen on kasvava retkeilijöiden joukko ottanut tuvat omikseen. Ensimmäiset varta vasten retkeilijöille tarkoitetut tuvat rakennettiin Hetta–Pallas-reitille juuri 1930-luvulla. Näille tuville retkeilyn pioneerit suuntasivat 1:400 000 karttojen avulla, mitä voi pitää jo varsin kelvollisena suunnistustaitona. Eniten haastetta kaipaavat suuntasivat Enontekiölle, sen eteläosia kun ei ollut kartoitettu lainkaan.

Hiihtäjiä Keimiöjärven autiotuvalla Kittilässä 1960-luvulla. Kuva: Museovirasto

Tasa-arvon tyyssija

Tervaksen tuoksuinen autiotupa on ottanut tasa-arvoisesti vastaan niin ammoin Ruijaan suunnanneet matkalaiset kuin nykyiset gps-kulkijatkin. Se on kaikille avoin, ketään se ei jätä oven taakse. Sen kamina lämmittää tammipakkasella ja heinäkuun helteellä saa kulkija vedenottopaikalta virkistyksensä. Järkähtämättömän demokraattisena tupa tarjoaa laverinsa lankut jokaisen väsyneen vaeltajan leposijaksi ja pöytänsä nälkäisen kulkijan retkilautasen alustaksi. Autiotuvat ovat olleet suomalaisen retkeilijän turva jo 300 vuotta. Kunnioittakaamme siis kämppää.

Pahakurun kämppä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa.

Autiotuvat Unescon maailmanperintökohteeksi

Satavuotiasta Suomea juhlistettaessa me Muonion erä- ja luonto-opasopiskelijat haluamme kunnioittaa valtion julkisin varoin ylläpitämää, kaikille avointa autiotupajärjestelmää, joka on ainutlaatuinen koko maailmassa. Satoja vuosia vanha autiotupakäytäntö on ehkä Suomen kaikkien aikojen paras innovaatio.

Nykyisellään autiotupajärjestelmä on määrärahojen puutteessa ja huollon vähentyessä vaarassa rapistua. Siksi tämä ainutlaatuinen perintö ansaitsisikin suojakseen maailmanperintökohteen statuksen.

Katsomatta sukupuoleen, ikään, ihonväriin, kansallisuuteen, retkeilykokemukseen tai varallisuuteen, avaa autiotupa ovensa kulkijalle kuin kulkijalle – tupa on tasa-arvoa!

Allekirjoita vetoomus – autiotuvista Unescon maailmaperintökohde!

Kirjoittaja: Juho Niemelä, FM (historia), tuleva Erä-ja luonto-opas

Kuvat: Muonion erä-ja luonto-opasopiskelijat

1 reply
  1. Lasse
    Lasse says:

    En allekirjoita, enkä suosittele sitä muillekaan niin kauan kun Metsähallitus hallinnoi autiotupia ja erämaita niin kuin se nyt tekee. Metsähallitus on tuhonnut autiotupien alkuperäisen ajatuksen muuttamalla sen moottorikelkka-avusteiseksi matkailuksi.

    Metsähallitus kuljettaa moottorikelkoin tuville valmiiksi pätkittyjä ja halottuja klapeja sen sijaan, että käyttäjät pantaisiin itse pilkkomaan käyttämänsä puut. Näin menetellen kustannukset, tuhlaileva puunkäyttö ja kelkkaralli maksimoidaan.

    Metsähallitus ohjeistaa, että käyttäjät jättäisivät pullonsa ja muut jätteensä tuville, että se saisi kuljettaa niitä moottorikelkoilla pois maastosta. Käsittämätöntä toimintaa. Joku johtaja ja yrittäjä tästä ilmeisesti hyötyy? Muuta syytä en näin järjettömälle toiminnalle keksi.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.