Sukellus auringon kultaamaan Torronsuon talvipäivään
Kansallispuiston portti kartalla
Portilla esteetön tulipaikka
Reitit 1,5 km, 3 km ja 10 km, latuja max. 45 km.
Torronsuon kansallispuisto
Talviaurinko on ujo, eikä se tee numeroa itsestään. Se kulkee taivaanrannassa matalana ja maastoutuu mielellään metsän taakse, piiloutuu häveliäästi puiden lomaan. Siksi talvella paras paikka mielen aurinkokennojen lataamiseen on järven jää – tai suuri suoalue. Juuri sellainen kuin Forssan lähellä Tammelassa sijaitseva Torronsuon keidassuo.
Helmikuun alkupuolella aurinko paistoi kauniisti, lumi kimmelsi ulkona. Päätin järjestää oman talviluonnon päiväni ja sukeltaa Torronsuon talveen.
Tuorronsuon parkkipaikalta lähtee myös esteetön reitti.
Kiljamon parkkipaikalta en malttanut lähteä metsään lintutornin suuntaan. Helmikuun aurinko loisti suolla, ja valo houkutteli opastaulun ohi suoraan esteettömälle reitille – hakemaan ensisilmäystä siitä, miksi tänne on tultu.
150-metrisen leveän baanan päässä odottaa katselutasanne, ja sieltä matka jatkuu tavallisia pitkospuita pitkin eteenpäin.
Alkuun pitkospuut soljuvat mäntyjmetsän keskellä.
Pitkospuut ovat tukevasti jäässä, ja niiden päällä on hiukan lunta. Suolla niiden päällä ei ole minkäänlaista liukkautta, pitkoksilla voisi vaikka juosta ihan tavallisilla lenkkitossuillakin.
Luntakin on maisemassa juuri nyt kovin vähän, vain valoksi. Pitkokset erottuvat hyvin.
Talvipäivän kalpea aurinko kurkistelee kulkijaa puiden takaa.
Ensimmäisessä risteyksessä vasen käännös veisi takaisin autolle, mutta me lähdemme oikealle, kohti louhosta, Torron suuntaan.
Nuori noutaja jättäisi mieluummin kuvaustauot vähemmälle.
Luontoäidin muovaamia bonsaipuita.
Pitkospuureitti polveilee maisemassa, välillä paistatellaan aukealla suolla, välillä sukelletaan metsälämpäreisiin. Kesällä suopursujen tuoksu pökerryttäisi, nyt on tuoksutonta – ja hiljaista.
Yksinäinen suihkari korkeuksissa piirtää vanaa siniselle taivaalle.
Isot lumikiteet kimmeltävät auringossa timantteina.
Parkkipaikalla oli pari autoa lähtiessämme, mutta reitillä ei näy ketään. 30 neliökilometriä Suomen syvintä suota on tänään yksityinen retriittimme.
Metsässä auringosta ei näy paikoin vilaustakaan.
Muutaman mäntymetsikköpiston jälkeen reitti suuntaa päättäväisesti metsään, maasto nousee ylöspäin. On talvisen hämärähyssyistä, valo melkein sinertää. Aurinko jää jumiin metsän väärän puolen reunaan.
Täällä on tolkuttoman liukasta. Nelivetoa se ei tunnu haittaavan, onneksi allani on nastat. Polku on peilijäässä, päällä oleva ohut pakkaslumikerros tekee etenemisestä petollista. Ilman nastoja liukastuminen vaanisi joka askeleella.
Ah – aurinko löytyi taas!
Pitkospuuosuus jatkuu kuusikossa.
Olen tietoinen siitä, että mikäli täällä haluaa kulkea koko kymmenen kilometrin rengasreitin, joutuu vääjäämättä kävelemään myös pikitien vartta. Ajatus kovaa ohiviuhuvista autoista ei liiemmin houkuta, etenkään kun vyötärööni kiinnitettynä matkakaverina on vilkas nelijalkainen ystäväni Jetsu. Päätämme siis kääntyä ympäri, kun tie tulee vastaan. Sitä ennen pidämme ehkä pienen evästauon, jos sopiva paikka löytyy.
Voimakkaasti edessä loimottava aurinko paljastaa maaston muutoksen.
Metsä loppuu, päädymme pikkutielle.
Emme löydä mitään taukopaikkaa, emme penkkiä jolle istahtaa. Käännymme ympäri tyhjin vatsoin. (Metsähallituksen kartasta on kuva kännykässäni. Siellä ei kuitenkaan ole merkintää yksityisestä taukopaikasta, joka olisi kyllä tullut vastaan, jos olisimme jatkaneet tietä pitkin hetken matkaa eteenpäin. Tämä selvisi jälkeenpäin, ja harmitti hiukan. No, onpahan jotain uutta nähtävää ensi kerralla.)
Paluumatka näyttää erilaiselta, vaikka olemme sen jo kertaalleen kulkeneet. Nälkäkiukku vaanii, nyt pitäisi pikaisesti löytää paikka jossa voisimme pitää tauon.
Lumikuorrutettujen suopursujen keskellä.
Talviasuinen louhos jättää kylmäksi.
Metsän keskellä, pienen mäennyppylän vieressä sijaitseva Härksaaren vanha louhos ihmetyttää hiukan. Näin talvisaikaan, lumen peittämänä, tästä ei saa oikein mitään irti. Jatkamme matkaa.
Missään ei näy ketään eikä mitään. Mitään ääniä ei kuulu.
Aurinko valmistautuu laskeutumaan mailleen ja maalaa pitkäjalkaiset varjomme sinisiksi. Kuu odottaa jo vuoroaan.
Yhden pysäyksen taukopaikka.
Yhden pysähdyksen taktiikalla mennään, ja se pysähdyspaikka onkin tänään tässä. Emännälle vähän vettä, suklaata ja pillimehua, koirakaverille omat herkut. Vähän spesiaalia pitää kaverillekin olla, kun on melkein Forssaan asti kaveriksi raijattu.
Pakkasasuinen suo houkuttelee tutkailemaan jäätynyttä maastoa.
Matalalla paistava aurinko valaisee paluureittimme pehmeästi.
Iltapäivän pehmeä aurinko kultaa suopursujen päälle laskeutuneen tuoreen puuterilumen.
Reitti lintutornille on korkeiden puiden reunustama
Sukellus Torronsuolle lähenee loppuaan. Vielä tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus siedätyshoidattaa korkean paikan kammoa. Kiljamon lintutorni.
Raput ovat jyrkät, koirakaveri jää alas odottamaan. Valo vähenee, osa suonäkymästä on jäänyt jo metsäkumpareen varjoon.
Suomaisemaa lintutornista.
Retkikaveri odottaa turvallisesti maankamaralla.
Laskeutumaan valmistautuva aurinko valaisee puiden latvukset. Alhaalla retkikaverini ihmettelee minne katosin.
Lähdemme ajamaan kotia kohti.
Tänne upealle suolle me palaamme kesällä nuuhkimaan suopursujen kukintaa.
Juttu julkaistiin ensimmäisen kerran Maisemaonnellinen -blogissa.
Sijainti: N=6738370.770, E=313375.878 (ETRS-TM35FIN)
